Hei,
Lämmin kiitos teille kaikille vastauksistanne. Olemme jo vuosi sitten käyneet ekan kerran pojan kanssa tästä asiasta lääkärissä ja olemme oikeastaan tehneet kaiken mitä vain olla mahdollista. Jotenkin hänellä tuntuu olevan vahvasti mielessä se, ettei halua syödä. Kukaan ei osaa selittää, mistä tämä johtuu. Poikamme on vahva luonteinen joten osaksi hän varmaan myös testailee meidän vanhempin reaktioita. Mutta koska tätä on jatkunut jo hyvin pitkään (välillä on siis ihan hyviäkin kausia eli hän syö jotain...sitten taas tulee huono kausi ja alkaa tämä taistelu...).
neuvolassa asiaan ei oteta kantaa. Sieltä saa aina saman vastauksen "lapsi syö sitten kun hänellä on nälkä". Mutta meillä asia ei vaan mene näin eikä neuvolassa (eikä muuallakaan) tajuta tätä asiaa. Poikamme on kiinnostunut ruuasta, keittämisestä jne. mutta kun tulee se syönnin aika niin...alkaa tuo taistelu. Poika siis selvästi monesti taistelee haluaan vastaan, siis sitä vastaan, että olisi ehkä ihan kiva syödä. Tilanteemme on siis aivan mystinen!
Perheterapiassa otimme asian esille...poikamme on kuulemma ihan normaali lapsi. No, enhän toki muuta väittänytkään heille. Olin/olen vain niin huolissani lapsestani!
Lapsemme on adoptoitu ulkomailta, poikamme oli vuoden ikäinen tullessaan kotiin. Olenkin monesti yrittänyt etsiä hänen ruokailu juttuhinsa selitystä hänen taustastaan tuolla synnynmaassaan. Mehän emme voi koskaan tietää, millaista hänen elämänsä on ollut ennen meitä. Ja uskon, että tämäkin seikka tuo perheeseemme "oudon" leiman eli sen, että kaikki ammatti-ihmiset nostavat kätensä pystyyn. Ehkä adoptiolasten kohdalla nämä kaikki asiat ovat vielä aivan kesken. tarkoitan ettei kukaan ole perehtynyt adoptiolasten taustan merkitykseen kaikkeen käyttäytymiseen ja mahdollisiin ongelmiin.
Huh, tulipas pitkä jaaritelma.
Teille kaikille täällä palstalla oleville toivotan oikein rauhaisaa joulun aikaa. Muistakaa, että olette kaikki tärkeitä ja rakkaita ja meillä jokaisella on oma tehtävämme tässä maailmassa. Vaikka välillä ei siltä tunnukaan.
Lämmöllä,
Kotiäiti
Lämmin kiitos teille kaikille vastauksistanne. Olemme jo vuosi sitten käyneet ekan kerran pojan kanssa tästä asiasta lääkärissä ja olemme oikeastaan tehneet kaiken mitä vain olla mahdollista. Jotenkin hänellä tuntuu olevan vahvasti mielessä se, ettei halua syödä. Kukaan ei osaa selittää, mistä tämä johtuu. Poikamme on vahva luonteinen joten osaksi hän varmaan myös testailee meidän vanhempin reaktioita. Mutta koska tätä on jatkunut jo hyvin pitkään (välillä on siis ihan hyviäkin kausia eli hän syö jotain...sitten taas tulee huono kausi ja alkaa tämä taistelu...).
neuvolassa asiaan ei oteta kantaa. Sieltä saa aina saman vastauksen "lapsi syö sitten kun hänellä on nälkä". Mutta meillä asia ei vaan mene näin eikä neuvolassa (eikä muuallakaan) tajuta tätä asiaa. Poikamme on kiinnostunut ruuasta, keittämisestä jne. mutta kun tulee se syönnin aika niin...alkaa tuo taistelu. Poika siis selvästi monesti taistelee haluaan vastaan, siis sitä vastaan, että olisi ehkä ihan kiva syödä. Tilanteemme on siis aivan mystinen!
Perheterapiassa otimme asian esille...poikamme on kuulemma ihan normaali lapsi. No, enhän toki muuta väittänytkään heille. Olin/olen vain niin huolissani lapsestani!
Lapsemme on adoptoitu ulkomailta, poikamme oli vuoden ikäinen tullessaan kotiin. Olenkin monesti yrittänyt etsiä hänen ruokailu juttuhinsa selitystä hänen taustastaan tuolla synnynmaassaan. Mehän emme voi koskaan tietää, millaista hänen elämänsä on ollut ennen meitä. Ja uskon, että tämäkin seikka tuo perheeseemme "oudon" leiman eli sen, että kaikki ammatti-ihmiset nostavat kätensä pystyyn. Ehkä adoptiolasten kohdalla nämä kaikki asiat ovat vielä aivan kesken. tarkoitan ettei kukaan ole perehtynyt adoptiolasten taustan merkitykseen kaikkeen käyttäytymiseen ja mahdollisiin ongelmiin.
Huh, tulipas pitkä jaaritelma.
Teille kaikille täällä palstalla oleville toivotan oikein rauhaisaa joulun aikaa. Muistakaa, että olette kaikki tärkeitä ja rakkaita ja meillä jokaisella on oma tehtävämme tässä maailmassa. Vaikka välillä ei siltä tunnukaan.
Lämmöllä,
Kotiäiti
Vastaukset 2
Vanhimmat
Neuvoloissa on aika lailla vain perustason tietämystä, eikä terveyskeskusten yleislääkäreillä ole tällaisen erikoisalan tietämystä edes aikuisten kohdalla, saati sitten lasten. Sinuna varaisin ajan hyvältä yksityiseltä lastenlääkäriasemalta heti suoraan psykologille. Sieltä voidan kirjoittaa tarpeen vaatiessa lähete julkisen puolen yliopistosairaalaan, esimerkiksi lastenklinikalle.
Toivottavasti kyseessä on sentään väärä hälytys, mutta hyvä tuo asia joka tapauksessa olisi saada järjestykseen. Välttämättä adoptiolla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, sillä íhmiset nyt vain sattuvat olemaan kuka minkäkin laisia, ja reagoivat asioihin ja kehitysvaiheisiin itselle tyypillisillä tavoilla.
Itselläni on ollut varsinaista syömishäiriökäyttäytymistä parikymmentä vuotta, eli teinistä lähtien, mutta syöminen oli muuten kodissa problemaattista jo kymmenen edeltävää vuotta. Tiedostan ongelmieni alkuperän, mutta en silti pysty parantumaan. Asioihin puututtiin minun kohdallani aivan liian myöhään. Älähän sinä tee samaa virhettä.
Voimia, onnea ja rakkaudentäyteistä yhteiseloa teidän perheellenne!
En osaa sanoa mitään varmaksi, mutta ensimmäiseksi tulee mieleen, että näyttäkää lapsellenne, kuinka paljon häntä rakastatte. Tehkää paljon mukavia asioita yhdessä, halikaa ja iloitkaa.
Ehkä voisit myös miettiä, miten perheessänne yleensä suhtaudutaan painoon, ulkonäköön ja ruokaan. Oletko kenties joskus laihduttanut? Tai onko teillä tiukka ruokavalio?
Entä onko pojallanne ystäviä? Tai kummeja yms. läheisiä aikuisia? Voisiko hän kaivata jonkinlaista ystävää tai rakkautta?
Suosittelisin pojallenne jonkinlaista terapiaa. Ehkä siten hän parantuisi.
Ratkaisua en keksi, mutta ehkä kysymykseni auttavat sinua. Muista kuitenkin, ettei syy ole sinun! Anoreksiaan vaikuttavat niin monet tekijät..
Tsemppiä sinulle, koita jaksaa!