perusasioista, jotka aina ihmettelette mitä eroa on työnantajalla ja duunarilla:
Chris Harman
Marxilaisuuden ABC
3. Luokkataistelu
Elämme yhteiskunnassa, joka on jakatunut luokkiin, jossa muutamilla ihmisillä on valtavat yksityisomaisuudet, ja useimmilla meistä ei asiallisesti ottaen ole mitään. Tietenkin meillä on tapana ottaa itsestään selvänä, että näin asiat ovat aina olleetkin. Mutta tosiasiassa suurimman osan ihmishistoriaa ei ole ollut luokkia, ei yksityisomaisuutta, ei armeijoita eikä poliisia. Näin oli laita puoli miljoonaa vuotta ihmisten kehitystä 5 000 tai 10 000 vuotta sitten.
Kunnes pystyttiin tuottamaan ruokaa yhden ihmisen työllä enemmän kuin tarvittiin tuon ihmisen pysymiseen työkunnossa, ei voinut olla jakoa luokkiin. Mitä mieltä oli pitää orjia, jos ne eivät pystyneet tuottamaan kuin sen, mikä tarvittiin pitääkseen itsensä hengissä? Tietyssä vaiheessa kuitenkin tuotannon edistyminen teki luokkajaosta paitsi mahdollisen, myös tarpeellisen. Saatettiin tuottaa ruokaa niin, että välittömien tuottajien otettua sen, mikä oli tarpeen hengissä pysymiseen, jäi lisätuotetta. Ja oli keinot tuon ruoan varastoimiseksi ja kuljettamiseksi paikasta toiseen.
Ihmiset, joiden työ tuotti tuon kaiken ruoan, olisivat yksinkertaisesti voineet syödä "lisätuoteruoan". Koska heidän elämänsä oli niukkaa ja kurjaa, kiusaus oli suuri. Mutta se olisi jättänyt heidät suojattomiksi luonnonvoimia vastaan, mikä olisi voinut merkitä nälkää tai tulvaa seuraavana vuonna, ja ulkopuolisten nälkäisten heimojen hyökkäystä vastaan. Oli aluksi hyödyksi kaikille, jos erityinen ryhmä otti huolehtiakseen tuosta ylimääräisestä vauraudesta, varastoiden sen tulevilta vahingoilta, käyttäen sitä tukemaan käsityöläisiä, puolustuslaitteiden rakentamiseen, vaihtaen osia siitä kaukaisten kansojen kanssa hyödyllisiin esineisiin.
Näitä toimia alettiin ensiksi harjoittaa kaupungeissa, joissa hallinnoitsijat, kauppiaat ja käsityöläiset elivät. Levyille tehdyistä merkinnöistä vaurauden eri osien kirjanpidossa alkoi kehittyä kirjoitus. Tuollaisia olivat ensimmäiset, horjuvat askeleet siitä, mitä kutsutaan "sivilisaatioksi". Mutta, ja mutta oli varsin suuri, tuo kaikki perustui kasvavan vaurauden valvontaan väestön pienen vähemmistön toimesta. Ja vähemmistö käytti rikkautta omaksi hyväkseen samalla kuin koko yhteisön hyväksi.
Mitä enemmän tuotanto kehittyi, sitä enemmän rikkaus tuli tuon vähemmistön käsiin, ja sitä enemmän se irtautui muusta yhteisöstä. Säännöistä, jotka alkoivat yhteisön hyödyttämisestä, tuli "lakeja", joiden mukaan rikkaudesta ja sen tuottaneesta maasta tuli vähemmistön "yksityisomaisuutta". Hallitseva luokka oli syntynyt, ja lait puolustivat sen valtaa.
Saatetaan kysyä, olisiko yhteiskunnan ollut mahdollista kehittyä toisin, niin että maalla työtä tehneet olisivat valvoneet sen tuotantoa. Vastaus on: ei. Ei 'ihmisluonnon' vuoksi, vaan koska yhteiskunta oli vielä kovin köyhä. Maailman väestön enemmistöllä oli tarpeeksi tekemistä raapiessaan maasta niukan toimeentulonsa, että heillä olisi ollut aikaa kehittää kirjoitusjärjestelmiä, luoda taideteoksia, rakentaa kauppalaivoja, määrittää tähtien kursseja, keksiä matematiikan perusteita, ottaa selvillä milloin joet tulvivat tai miten kastelukanavat pitäisi rakentaa. Nuo voisivat tapahtua, jos osa elintarpeista otettaisiin väestöjoukoilta ja käytettäisiin etuoikeutetun vähemmistön ylläpitämiseen, jonka ei tarvitsisi raataa auringonnoususta auringonlaskuun.
Se ei silti tarkoita, että luokkajako olisi edelleen tarpeellinen. Tämä vuosisata on nähnyt sellaisen tuotannon kehityksen, josta aiempi ihmishistoria ei voinut uneksiakaan. Luonnon niukkuus on voitettu, mikä nyt vallitsee, on keinotekoinen niukkuus, joka syntyy, kun hallitukset tuhoavat ruokavarastoja.
Tämän päivän luokkayhteiskunta pitää ihmiskuntaa paikoillaan, se ei vie sitä eteenpäin.
Ei vain ensimmäinen muutos puhtaista maatalousyhteiskunnista kaupunkiyhteiskuntiin nostanut väistämättä uusia luokkajakoja. Sama prosessi toistui joka kerta, kun uusia vaurauden tuottamisen tapoja alkoi kehittyä.
Niinpä Britanniassa 1000 vuotta sitten hallitseva luokka koostui feodaaliparoneista, jotka valvoivat maata ja elivät maaorjien työstä. Mutta kun kauppa alkoi kehittyä laajassa mitassa, heidän rinnalleen kehittyi kaupungeissa rikkaiden kauppiaiden uusi luokka. Ja kun teollisuus alkoi kehittyä oleellisessa mitassa, heidän valtaansa alkoivat haastaa teollisuusyritysten omistajat.
Jokaisessa yhteiskunnan kehitysvaiheessa oli sorrettu luokka, jonka ruumiillinen työ loi rikkauden, ja hallitseva luokka, joka valvoi rikkautta. Mutta yhteiskunnan kehittyessä muuttuivat niin sorretut kuin sortajatkin.
Muinaisen Rooman orjanomistusyhteiskunnassa orjat olivat hallitsevan luokan henkilökohtaista omaisuutta. Orjanomistaja omisti orjan tuottamat tavarat, koska hän omisti orjan, samalla tavoin kuin hän omisti lehmän tuottaman maidon, koska hän omisti lehmän.
Feodaaliyhteiskunnassa keskiajalla maaorjilla oli oma maansa, ja he omistivat sen, mitä se tuotti; mutta vastineeksi tuosta maasta heidän oli tehtävä tietty määrä päivätöitä feodaaliherran omistamalla maalla. Heidän aikansa jakautuisi; ehkä puolet ajasta he tekisivät töitä herralle, puolet ajasta itselleen. Jos he kieltäytyivät tekemästä työtä herralla, tällä oli oikeus rangaista heitä (ruoskimalla, vangitsemalla tai pahemmin).
Nykyaikaisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa pomo ei fyysisestä omista työläistä eikä hänellä ole oikeutta rangaista ruumiillisesti työläistä, joka kieltäytyy tekemästä maksamatonta työtä hänelle. Mutta pomo omistaa tehtaat, jossa työläisen on saatava työtä pysyäkseen hengissä. Niinpä hänelle on varsin helppoa pistää työläinen sellaiselle palkalle, joka on paljon vähemmän kuin työläisen tehtaassa valmistamien tavaroiden arvo.
Jokaisessa tapauksessa sortava luokka saa valvontaansa kaiken sen vaurauden, joka jää, kun työläisten kaikkien perustavimmat tarpeet on tyydytetty. Orjanomistaja haluaa pitää omaisuutensa hyvässä kunnossa, niinpä hän ruokkii orjaansa samalla tavalla, kuin sinä rasvaisit autoasi. Mutta kaiken yli orjan fyysisten tarpeiden käyttää omistaja omaksi nautinnokseen. Feodaalimaaorjan on ruokittava ja vaatetettava itsensä työllä, jonka hän panee omaan maapalstaansa. Kaikki ylimääräisen työn, jonka hän panee herran peltoihin, menee herralle.
Nykyaikainen työläinen saa palkan. Kaikki muu vauraus, jonka hän tuottaa, menee työnteettäjäluokalle voittona, korkona tai vuokrana.
Luokkataistelu ja valtio
Työläiset ovat harvoin tyytyneet osaansa taistelematta. Muinaisessa Egyptissä ja Roomassa oli orjakapinoita, keisarillisessa Kiinassa talonpoikaiskapinoita, muinaisen Kreikan kaupungeissa, Roomassa ja renessanssin Euroopassa oli sisällissotia köyhien ja rikkaiden välillä. Siksi Karl Marx aloitti kirjasensa "Kommunistisen puolueen manifesti" väittämällä, että "Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa." Sivilisaation kasvu on riippunut riistosta, jossa yksi luokka riistää toista, ja siten niiden välisestä taistelusta.
Kuinka mahtava Egyptin faarao, Rooman keisari tai keskiajan ruhtinas olikaan, kuinka ylellinen heidän elämänsä, kuinka loistavia heidän palatsinsa, he eivät voineet tehdä mitään, elleivät he taanneet, että kurjimmankin talonpojan tai orjan kasvattamat tuotteet tulisivat heidän omistukseensa. He saattoivat tehdä sen vain, jos luokkajakojen ohella kasvaisi muutakin, väkivallan keinojen valvonta heidän ja heidän kannattajiensa toimesta.
Aikaisemmissa yhteiskunnissa ei ollut ollut armeijoita, poliisia tai valtiokoneistoa erillään ihmisten enemmistöstä. Vielä 50 tai 60 vuotta sitten oli esimerkiksi mahdollista vielä löytää osissa Afrikkaa yhteiskuntia, jossa näin vielä oli. Monet tehtävistä, jotka meidän yhteiskunnassamme tekee valtio, tehtiin yksinkertaisesti suoraan koko väen toimesta tai edustajien kokouksissa.
Sellaiset kokoukset tuomitsisivat jokaisen yksilön käytöksen, jonka katsottaisiin rikkoneen jotain tärkeätä yhteiskunnallista sääntöä. Koko yhteiskunta toteuttaisi rangaistuksen, esimerkiksi pakottamalla rikkojan lähtemään. Koska jokainen oli samaa mieltä tarvittavasta rangaistuksesta, ei erillistä poliisia tarvittu sen täytäntöönpanoon. Jos tuli sota, kaikki nuoret miehet osallistuisivat, tilannetta varten valittujen johtajien johdolla, taaskin ilman erillistä armeijarakennetta.
Mutta kun kerran oli yhteiskunta, jossa vähemmistö valvoi suurinta osaa vauraudesta, nuo yksinkertaiset tavat pitää yllä "lakia ja järjestystä" ja järjestää sodankäynti, eivät voineet enää toimia. Jokainen edustajien kokous tai mikä tahansa aseistettujen nuorten kokoontuminen jakautuisi todennäköisesti luokkarajojen mukaisesti.
Etuoikeutettu ryhmä selviäisi vain, jos se alkaisi monopolisoida omiin käsiinsä rangaistusten, lakien, armeijoiden järjestämisen ja aseiden tuottamisen laatimista ja toteuttamista. Niinpä luokkiin jakautumista saatteli sellaisten ryhmien kasvu, kuin tuomarit, poliisit ja salaiset poliisit, kenraalit, byrokraatit, joista kaikille annettiin osa etuoikeutetun luokan käsissä olevasta rikkaudesta vastineeksi sen hallinnon suojelemisesta.
Ne, jotka palvelivat "valtiossa", koulutettiin noudattamaan epäröimättä "ylempiensä" käskyjä ja olivat irrallaan kaikista normaaleista sosiaalisista yhteyksistä riistettyihin joukkoihin. Valtio kehittyi tappokoneena etuoikeutetun luokan käsissä. Ja siitä saattoi tulla erittäin tehokas kone.
Tietysti kenraalit, jotka johtivat tuota konetta, saattoivat joutua epäsopuun tietyn keisarin tai kuninkaan kanssa ja yrittää asettaa itsensä heidän paikalleen. Hallitseva luokka, joka oli aseistanut hirviön, menetti usein sen kontrollin. Mutta koska vauraus, joka tarvittiin tappokoneen käyttämiseen, tuli työtätekevien joukkojen riistosta, jokaista tuollaista kapinaa seurasi yhteiskunnan jatkuminen vanhaan tapaan.
Kautta historian ihmiset, jotka ovat todella halunneet muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi, ovat joutuneet paitsi etuoikeutettua luokkaa, myös väkivaltakoneistoa ja valtiota vastaan, jotka sen etuja palvelevat. Hallitsevat luokat yhdessä niitä tukeneiden pappien, kenraalien, poliisien ja oikeusjärjestelmien kanssa, muodostuivat aluksi siksi, ettei sivilisaatio pystynyt ilman niitä kehittymään. Mutta kun ne kerran ovat vallassa, niiden eduissa on estää sivilisaation jatkokehitys. Ne varovat uusia rikkauden tuotantokeinoja, vaikka ne olisivat tehokkaampia, kuin vanhat, ettei kontrolli karkaisi niiden käsistä.
Ne pelkäävät kaikkia, mikä saattaisi johtaa riistettyjen joukkojen aloitteen ja riippumattomuuden kehittymiseen. Ja ne pelkäävät uusien etuoikeutettujen ryhmien kasvua, joilla olisi tarpeeksi rikkautta kustantaakseen omat aseensa ja armeijansa. Tietyssä pisteessä ne alkavat tuotannon kehittymisen edistämisen sijasta estää sitä. Esimerkiksi Kiinassa hallitsevan luokan valta nojasi sen maanomistukseen ja kanavien ja patojen valvontaan, joita tarvittiin kasteluun ja tulvien estämiseen. Tuo kontrolli oli perustana sivilisaatiolle, joka kesti noin 2000 vuotta. Mutta tuon kauden lopulla ei tuotanto ollut juurikaan edistynyt sitten alun, huolimatta Kiinan taiteen kukoistuksesta, painatuksen ja ruudin keksimisestä, kaikki tuo kaudella, jolloin Eurooppa oli juuttunut pimeään keskiaikaan.
Syy tuolle oli, että kun uusia tuotantomuotoja alkoi kehittyä, se tapahtui kaupungeissa kauppiaiden ja käsityöläisten aloitteesta. Hallitseva luokka pelkäsi tuon ei täysin valvonnassaan olevan yhteiskunnallisen ryhmän vallan kasvua. Niinpä keisarin viranomaiset ryhtyivät aika ajoin jyrkkiin toimiin murskatakseen kaupunkien kasvavat taloudet, ajaakseen tuotannon alas ja tuhotakseen uusien yhteiskuntaluokkien vallan.
Uusien tuotantovoimien, uusien keinojen tuottaa vaurautta kasvu törmäsi vanhan hallitsevan luokan etuihin. Syntyi taistelu, jonka tulos määritti yhteiskunnan koko tulevaisuuden.
Joskus tulos oli, kuten Kiinassa, että uudet tuotantovoimat estettiin kehittymästä, ja yhteiskunta pysyi enemmän tai vähemmän paikoillaan pitkiä aikoja. Joskus, kuten Rooman valtakunnassa, uusien tuotantomuotojen kykenemättömyys kehittyä merkitsi itse asiassa, ettei enää tuotettu riittävästi vaurautta yhteiskunnan ylläpitämiseksi vanhalla pohjallaan. Sivilisaatio romahti, kaupungit tuhoutuivat ja ihmiset vetäytyivät yhteiskunnan raakaan maatalousmuotoon.
Joskus uusi luokka, joka perustui uusiin tuotantomuotoihin, pystyi järjestämään vanhan hallitsevan luokan heikkenemisen ja lopulta kaatamisen oikeusjärjestelmineen, armeijoineen, ideologioineen ja uskontoineen. Silloin yhteiskunta saattoi mennä eteenpäin.
Jokaisessa tapauksessa se, menikö yhteiskunta eteenpäin tai taaksepäin, riippui siitä, kuka voitti sodan luokkien välillä. Ja kuten kaikissa sodissa, voittoa ei määrätty etukäteen, vaan se riippui kilpailevien luokkien organisaatiosta, tiiviydestä ja johdosta.
Chris Harman
Marxilaisuuden ABC
3. Luokkataistelu
Elämme yhteiskunnassa, joka on jakatunut luokkiin, jossa muutamilla ihmisillä on valtavat yksityisomaisuudet, ja useimmilla meistä ei asiallisesti ottaen ole mitään. Tietenkin meillä on tapana ottaa itsestään selvänä, että näin asiat ovat aina olleetkin. Mutta tosiasiassa suurimman osan ihmishistoriaa ei ole ollut luokkia, ei yksityisomaisuutta, ei armeijoita eikä poliisia. Näin oli laita puoli miljoonaa vuotta ihmisten kehitystä 5 000 tai 10 000 vuotta sitten.
Kunnes pystyttiin tuottamaan ruokaa yhden ihmisen työllä enemmän kuin tarvittiin tuon ihmisen pysymiseen työkunnossa, ei voinut olla jakoa luokkiin. Mitä mieltä oli pitää orjia, jos ne eivät pystyneet tuottamaan kuin sen, mikä tarvittiin pitääkseen itsensä hengissä? Tietyssä vaiheessa kuitenkin tuotannon edistyminen teki luokkajaosta paitsi mahdollisen, myös tarpeellisen. Saatettiin tuottaa ruokaa niin, että välittömien tuottajien otettua sen, mikä oli tarpeen hengissä pysymiseen, jäi lisätuotetta. Ja oli keinot tuon ruoan varastoimiseksi ja kuljettamiseksi paikasta toiseen.
Ihmiset, joiden työ tuotti tuon kaiken ruoan, olisivat yksinkertaisesti voineet syödä "lisätuoteruoan". Koska heidän elämänsä oli niukkaa ja kurjaa, kiusaus oli suuri. Mutta se olisi jättänyt heidät suojattomiksi luonnonvoimia vastaan, mikä olisi voinut merkitä nälkää tai tulvaa seuraavana vuonna, ja ulkopuolisten nälkäisten heimojen hyökkäystä vastaan. Oli aluksi hyödyksi kaikille, jos erityinen ryhmä otti huolehtiakseen tuosta ylimääräisestä vauraudesta, varastoiden sen tulevilta vahingoilta, käyttäen sitä tukemaan käsityöläisiä, puolustuslaitteiden rakentamiseen, vaihtaen osia siitä kaukaisten kansojen kanssa hyödyllisiin esineisiin.
Näitä toimia alettiin ensiksi harjoittaa kaupungeissa, joissa hallinnoitsijat, kauppiaat ja käsityöläiset elivät. Levyille tehdyistä merkinnöistä vaurauden eri osien kirjanpidossa alkoi kehittyä kirjoitus. Tuollaisia olivat ensimmäiset, horjuvat askeleet siitä, mitä kutsutaan "sivilisaatioksi". Mutta, ja mutta oli varsin suuri, tuo kaikki perustui kasvavan vaurauden valvontaan väestön pienen vähemmistön toimesta. Ja vähemmistö käytti rikkautta omaksi hyväkseen samalla kuin koko yhteisön hyväksi.
Mitä enemmän tuotanto kehittyi, sitä enemmän rikkaus tuli tuon vähemmistön käsiin, ja sitä enemmän se irtautui muusta yhteisöstä. Säännöistä, jotka alkoivat yhteisön hyödyttämisestä, tuli "lakeja", joiden mukaan rikkaudesta ja sen tuottaneesta maasta tuli vähemmistön "yksityisomaisuutta". Hallitseva luokka oli syntynyt, ja lait puolustivat sen valtaa.
Saatetaan kysyä, olisiko yhteiskunnan ollut mahdollista kehittyä toisin, niin että maalla työtä tehneet olisivat valvoneet sen tuotantoa. Vastaus on: ei. Ei 'ihmisluonnon' vuoksi, vaan koska yhteiskunta oli vielä kovin köyhä. Maailman väestön enemmistöllä oli tarpeeksi tekemistä raapiessaan maasta niukan toimeentulonsa, että heillä olisi ollut aikaa kehittää kirjoitusjärjestelmiä, luoda taideteoksia, rakentaa kauppalaivoja, määrittää tähtien kursseja, keksiä matematiikan perusteita, ottaa selvillä milloin joet tulvivat tai miten kastelukanavat pitäisi rakentaa. Nuo voisivat tapahtua, jos osa elintarpeista otettaisiin väestöjoukoilta ja käytettäisiin etuoikeutetun vähemmistön ylläpitämiseen, jonka ei tarvitsisi raataa auringonnoususta auringonlaskuun.
Se ei silti tarkoita, että luokkajako olisi edelleen tarpeellinen. Tämä vuosisata on nähnyt sellaisen tuotannon kehityksen, josta aiempi ihmishistoria ei voinut uneksiakaan. Luonnon niukkuus on voitettu, mikä nyt vallitsee, on keinotekoinen niukkuus, joka syntyy, kun hallitukset tuhoavat ruokavarastoja.
Tämän päivän luokkayhteiskunta pitää ihmiskuntaa paikoillaan, se ei vie sitä eteenpäin.
Ei vain ensimmäinen muutos puhtaista maatalousyhteiskunnista kaupunkiyhteiskuntiin nostanut väistämättä uusia luokkajakoja. Sama prosessi toistui joka kerta, kun uusia vaurauden tuottamisen tapoja alkoi kehittyä.
Niinpä Britanniassa 1000 vuotta sitten hallitseva luokka koostui feodaaliparoneista, jotka valvoivat maata ja elivät maaorjien työstä. Mutta kun kauppa alkoi kehittyä laajassa mitassa, heidän rinnalleen kehittyi kaupungeissa rikkaiden kauppiaiden uusi luokka. Ja kun teollisuus alkoi kehittyä oleellisessa mitassa, heidän valtaansa alkoivat haastaa teollisuusyritysten omistajat.
Jokaisessa yhteiskunnan kehitysvaiheessa oli sorrettu luokka, jonka ruumiillinen työ loi rikkauden, ja hallitseva luokka, joka valvoi rikkautta. Mutta yhteiskunnan kehittyessä muuttuivat niin sorretut kuin sortajatkin.
Muinaisen Rooman orjanomistusyhteiskunnassa orjat olivat hallitsevan luokan henkilökohtaista omaisuutta. Orjanomistaja omisti orjan tuottamat tavarat, koska hän omisti orjan, samalla tavoin kuin hän omisti lehmän tuottaman maidon, koska hän omisti lehmän.
Feodaaliyhteiskunnassa keskiajalla maaorjilla oli oma maansa, ja he omistivat sen, mitä se tuotti; mutta vastineeksi tuosta maasta heidän oli tehtävä tietty määrä päivätöitä feodaaliherran omistamalla maalla. Heidän aikansa jakautuisi; ehkä puolet ajasta he tekisivät töitä herralle, puolet ajasta itselleen. Jos he kieltäytyivät tekemästä työtä herralla, tällä oli oikeus rangaista heitä (ruoskimalla, vangitsemalla tai pahemmin).
Nykyaikaisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa pomo ei fyysisestä omista työläistä eikä hänellä ole oikeutta rangaista ruumiillisesti työläistä, joka kieltäytyy tekemästä maksamatonta työtä hänelle. Mutta pomo omistaa tehtaat, jossa työläisen on saatava työtä pysyäkseen hengissä. Niinpä hänelle on varsin helppoa pistää työläinen sellaiselle palkalle, joka on paljon vähemmän kuin työläisen tehtaassa valmistamien tavaroiden arvo.
Jokaisessa tapauksessa sortava luokka saa valvontaansa kaiken sen vaurauden, joka jää, kun työläisten kaikkien perustavimmat tarpeet on tyydytetty. Orjanomistaja haluaa pitää omaisuutensa hyvässä kunnossa, niinpä hän ruokkii orjaansa samalla tavalla, kuin sinä rasvaisit autoasi. Mutta kaiken yli orjan fyysisten tarpeiden käyttää omistaja omaksi nautinnokseen. Feodaalimaaorjan on ruokittava ja vaatetettava itsensä työllä, jonka hän panee omaan maapalstaansa. Kaikki ylimääräisen työn, jonka hän panee herran peltoihin, menee herralle.
Nykyaikainen työläinen saa palkan. Kaikki muu vauraus, jonka hän tuottaa, menee työnteettäjäluokalle voittona, korkona tai vuokrana.
Luokkataistelu ja valtio
Työläiset ovat harvoin tyytyneet osaansa taistelematta. Muinaisessa Egyptissä ja Roomassa oli orjakapinoita, keisarillisessa Kiinassa talonpoikaiskapinoita, muinaisen Kreikan kaupungeissa, Roomassa ja renessanssin Euroopassa oli sisällissotia köyhien ja rikkaiden välillä. Siksi Karl Marx aloitti kirjasensa "Kommunistisen puolueen manifesti" väittämällä, että "Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa." Sivilisaation kasvu on riippunut riistosta, jossa yksi luokka riistää toista, ja siten niiden välisestä taistelusta.
Kuinka mahtava Egyptin faarao, Rooman keisari tai keskiajan ruhtinas olikaan, kuinka ylellinen heidän elämänsä, kuinka loistavia heidän palatsinsa, he eivät voineet tehdä mitään, elleivät he taanneet, että kurjimmankin talonpojan tai orjan kasvattamat tuotteet tulisivat heidän omistukseensa. He saattoivat tehdä sen vain, jos luokkajakojen ohella kasvaisi muutakin, väkivallan keinojen valvonta heidän ja heidän kannattajiensa toimesta.
Aikaisemmissa yhteiskunnissa ei ollut ollut armeijoita, poliisia tai valtiokoneistoa erillään ihmisten enemmistöstä. Vielä 50 tai 60 vuotta sitten oli esimerkiksi mahdollista vielä löytää osissa Afrikkaa yhteiskuntia, jossa näin vielä oli. Monet tehtävistä, jotka meidän yhteiskunnassamme tekee valtio, tehtiin yksinkertaisesti suoraan koko väen toimesta tai edustajien kokouksissa.
Sellaiset kokoukset tuomitsisivat jokaisen yksilön käytöksen, jonka katsottaisiin rikkoneen jotain tärkeätä yhteiskunnallista sääntöä. Koko yhteiskunta toteuttaisi rangaistuksen, esimerkiksi pakottamalla rikkojan lähtemään. Koska jokainen oli samaa mieltä tarvittavasta rangaistuksesta, ei erillistä poliisia tarvittu sen täytäntöönpanoon. Jos tuli sota, kaikki nuoret miehet osallistuisivat, tilannetta varten valittujen johtajien johdolla, taaskin ilman erillistä armeijarakennetta.
Mutta kun kerran oli yhteiskunta, jossa vähemmistö valvoi suurinta osaa vauraudesta, nuo yksinkertaiset tavat pitää yllä "lakia ja järjestystä" ja järjestää sodankäynti, eivät voineet enää toimia. Jokainen edustajien kokous tai mikä tahansa aseistettujen nuorten kokoontuminen jakautuisi todennäköisesti luokkarajojen mukaisesti.
Etuoikeutettu ryhmä selviäisi vain, jos se alkaisi monopolisoida omiin käsiinsä rangaistusten, lakien, armeijoiden järjestämisen ja aseiden tuottamisen laatimista ja toteuttamista. Niinpä luokkiin jakautumista saatteli sellaisten ryhmien kasvu, kuin tuomarit, poliisit ja salaiset poliisit, kenraalit, byrokraatit, joista kaikille annettiin osa etuoikeutetun luokan käsissä olevasta rikkaudesta vastineeksi sen hallinnon suojelemisesta.
Ne, jotka palvelivat "valtiossa", koulutettiin noudattamaan epäröimättä "ylempiensä" käskyjä ja olivat irrallaan kaikista normaaleista sosiaalisista yhteyksistä riistettyihin joukkoihin. Valtio kehittyi tappokoneena etuoikeutetun luokan käsissä. Ja siitä saattoi tulla erittäin tehokas kone.
Tietysti kenraalit, jotka johtivat tuota konetta, saattoivat joutua epäsopuun tietyn keisarin tai kuninkaan kanssa ja yrittää asettaa itsensä heidän paikalleen. Hallitseva luokka, joka oli aseistanut hirviön, menetti usein sen kontrollin. Mutta koska vauraus, joka tarvittiin tappokoneen käyttämiseen, tuli työtätekevien joukkojen riistosta, jokaista tuollaista kapinaa seurasi yhteiskunnan jatkuminen vanhaan tapaan.
Kautta historian ihmiset, jotka ovat todella halunneet muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi, ovat joutuneet paitsi etuoikeutettua luokkaa, myös väkivaltakoneistoa ja valtiota vastaan, jotka sen etuja palvelevat. Hallitsevat luokat yhdessä niitä tukeneiden pappien, kenraalien, poliisien ja oikeusjärjestelmien kanssa, muodostuivat aluksi siksi, ettei sivilisaatio pystynyt ilman niitä kehittymään. Mutta kun ne kerran ovat vallassa, niiden eduissa on estää sivilisaation jatkokehitys. Ne varovat uusia rikkauden tuotantokeinoja, vaikka ne olisivat tehokkaampia, kuin vanhat, ettei kontrolli karkaisi niiden käsistä.
Ne pelkäävät kaikkia, mikä saattaisi johtaa riistettyjen joukkojen aloitteen ja riippumattomuuden kehittymiseen. Ja ne pelkäävät uusien etuoikeutettujen ryhmien kasvua, joilla olisi tarpeeksi rikkautta kustantaakseen omat aseensa ja armeijansa. Tietyssä pisteessä ne alkavat tuotannon kehittymisen edistämisen sijasta estää sitä. Esimerkiksi Kiinassa hallitsevan luokan valta nojasi sen maanomistukseen ja kanavien ja patojen valvontaan, joita tarvittiin kasteluun ja tulvien estämiseen. Tuo kontrolli oli perustana sivilisaatiolle, joka kesti noin 2000 vuotta. Mutta tuon kauden lopulla ei tuotanto ollut juurikaan edistynyt sitten alun, huolimatta Kiinan taiteen kukoistuksesta, painatuksen ja ruudin keksimisestä, kaikki tuo kaudella, jolloin Eurooppa oli juuttunut pimeään keskiaikaan.
Syy tuolle oli, että kun uusia tuotantomuotoja alkoi kehittyä, se tapahtui kaupungeissa kauppiaiden ja käsityöläisten aloitteesta. Hallitseva luokka pelkäsi tuon ei täysin valvonnassaan olevan yhteiskunnallisen ryhmän vallan kasvua. Niinpä keisarin viranomaiset ryhtyivät aika ajoin jyrkkiin toimiin murskatakseen kaupunkien kasvavat taloudet, ajaakseen tuotannon alas ja tuhotakseen uusien yhteiskuntaluokkien vallan.
Uusien tuotantovoimien, uusien keinojen tuottaa vaurautta kasvu törmäsi vanhan hallitsevan luokan etuihin. Syntyi taistelu, jonka tulos määritti yhteiskunnan koko tulevaisuuden.
Joskus tulos oli, kuten Kiinassa, että uudet tuotantovoimat estettiin kehittymästä, ja yhteiskunta pysyi enemmän tai vähemmän paikoillaan pitkiä aikoja. Joskus, kuten Rooman valtakunnassa, uusien tuotantomuotojen kykenemättömyys kehittyä merkitsi itse asiassa, ettei enää tuotettu riittävästi vaurautta yhteiskunnan ylläpitämiseksi vanhalla pohjallaan. Sivilisaatio romahti, kaupungit tuhoutuivat ja ihmiset vetäytyivät yhteiskunnan raakaan maatalousmuotoon.
Joskus uusi luokka, joka perustui uusiin tuotantomuotoihin, pystyi järjestämään vanhan hallitsevan luokan heikkenemisen ja lopulta kaatamisen oikeusjärjestelmineen, armeijoineen, ideologioineen ja uskontoineen. Silloin yhteiskunta saattoi mennä eteenpäin.
Jokaisessa tapauksessa se, menikö yhteiskunta eteenpäin tai taaksepäin, riippui siitä, kuka voitti sodan luokkien välillä. Ja kuten kaikissa sodissa, voittoa ei määrätty etukäteen, vaan se riippui kilpailevien luokkien organisaatiosta, tiiviydestä ja johdosta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ihanko omasta päästäs tollasen lyhyen tekstinpätkän tekaisit?