Niin, jotenkin tää vaan on pakko kirjoittaa jonnekin, joten laitetaan vaikka sitten tänne. Jos vaikka sais kuulla muiden kokemuksia aiheesta.
Mun usko on nyt hiipunut pois ja mutama päivä sitten "päätin" etten usko enää jumalaan tai jeesukseen tai mihinkään vastaavaan. Syy siihen on yksinkertainen: missään uskonnossa ei oo mitään järkeä ja koko homma ei vaan toimi, piste.
Ei meidän kristinuskon jumala voi olla kaikkivoipa, armollinen, hyvä, auttava, turva ja taivaallinen isä. Oon uskonu niin koko ikäni (24 vuotta) ja aina turvannu jumalaan ja kiittäny häntä kaikesta hyvästä. Nyt vaan homma ei enää toimi.
Kun kattelen omaa veljeäni, joka on nyt todella sairas eikä oikein tahdo parantua ja kärsii, ni miten jossain voi olla joku hyvä ja kaikkivoipa, joka vaan kattoo ku maailmassa on kärsimystä (ei vaan mun veljeni). Pervo se mun jumalani onkin ja sellaseen en enää aikaani ja uskoani tuhlaa.
Tuntu se toki hurjalta tavallan jättää jumala, mut mä en voi enää uskoa siihen. Mulla ei usko riitä enää, koska nään niin paljon pahaa. Rukoukset ei auta, koska kai ihmisen kärsimykselläkin sitten on jokin takotus. Ja musta on ihan sairasta se, että jonkun kärsimyksellä on tarkotus. Mä en aio sellaseen jumalaan enää turvata.
Eli mä aion erota kirkosta heti uuden vuoden jälkeen. Mä en oo koskaan saanu kirkolta mitään ja tällä hetkellä kaikki jumalaan uskovat on mun silmissä todella hakoteillä (anteeksi nämä sanat, mutta siltä tuntuu). Yksinkertaisesti: homma ei vaan pelitä.
Mun usko on nyt hiipunut pois ja mutama päivä sitten "päätin" etten usko enää jumalaan tai jeesukseen tai mihinkään vastaavaan. Syy siihen on yksinkertainen: missään uskonnossa ei oo mitään järkeä ja koko homma ei vaan toimi, piste.
Ei meidän kristinuskon jumala voi olla kaikkivoipa, armollinen, hyvä, auttava, turva ja taivaallinen isä. Oon uskonu niin koko ikäni (24 vuotta) ja aina turvannu jumalaan ja kiittäny häntä kaikesta hyvästä. Nyt vaan homma ei enää toimi.
Kun kattelen omaa veljeäni, joka on nyt todella sairas eikä oikein tahdo parantua ja kärsii, ni miten jossain voi olla joku hyvä ja kaikkivoipa, joka vaan kattoo ku maailmassa on kärsimystä (ei vaan mun veljeni). Pervo se mun jumalani onkin ja sellaseen en enää aikaani ja uskoani tuhlaa.
Tuntu se toki hurjalta tavallan jättää jumala, mut mä en voi enää uskoa siihen. Mulla ei usko riitä enää, koska nään niin paljon pahaa. Rukoukset ei auta, koska kai ihmisen kärsimykselläkin sitten on jokin takotus. Ja musta on ihan sairasta se, että jonkun kärsimyksellä on tarkotus. Mä en aio sellaseen jumalaan enää turvata.
Eli mä aion erota kirkosta heti uuden vuoden jälkeen. Mä en oo koskaan saanu kirkolta mitään ja tällä hetkellä kaikki jumalaan uskovat on mun silmissä todella hakoteillä (anteeksi nämä sanat, mutta siltä tuntuu). Yksinkertaisesti: homma ei vaan pelitä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
mutta jos eroat jo tämän vuoden puolella, vältyt ensi vuoden kirkollisverolta. Ero käy helposti täällä: http://www.eroakirkosta.fi
Muuten sanoisin tuohon, että noinhan se yleensä käy. Itselleni kävi samoin; pikku hiljaa sitä vaan huomasi, että se ns. "jumala" ei itse asiassa selitä yhtään mitään elämän ilmiöistä, eikä sitä todellisuudessa tarvita mihinkään silloin kun hyväksyy elämän rajallisuuden, sattumanvaraisuuden ja myös ihmeellisen kauneuden. Kypsyyttähän se varmoista vastauksista luopuminen kysyy, mutta on hyvinkin vaivan arvoista. Saat ajatuksen vapauden, vastuun omista valinnoistasi ja vapauden myös "pahoista hengistä" ja helvetinpelosta.
Hyvää jatkoa ja rohkeutta sinulle!
Samaa mietin.. Mitä järkeä on kuulua kirkkoon, koska en sieltä mitään saa. Hengelliset joululaulutkaan eivät enää säväytä. Kun kuulen "heinillä härkien kaukalon", niin vaihdan kyllä nopeasti kanavaa. Onneksi on vaihtoehtoja. Aaton hesarissa oli iso ostsikko: pääkaupunkiseudun seurakunnilla on miljardin euron omaisuus. Päätökseni tein; en aio enää osaltani kasvattaa sitä.
En ala sinulle neuvoja jakelemaan, mutta sen uskon, että rankkaa sinulla on. Älä pyytele anteeksi sitä jos kirjoitat sen mitä todella tunnet.
Omana kokemuksena vielä, joskus jälkikäteen on helpompi ymmärtää.
Kiitos rehellisestä avauksesta. Näitä näkee harvoin ja vielä harvemmin vastaan mihinkään. Itse ajattelen niin, että kirkko täyttää tehtävääänsä rukoillessaan meidän kaikkien puolesta. Kuinka "hyvin" tämä tehtävä toteutuu, sitä en tiedä, mutta se on kuitenkin kirkon tehtävä. Myös huomenna Suomen kirkoissa rukoillaan ahdistuneiden, sairaiden ja meidän epäuskoisten puolestaa.
2Myös huomenna Suomen kirkoissa rukoillaan ahdistuneiden, sairaiden ja meidän epäuskoisten puolestaa."
Eikö kirkko ja seurakunta voisi kantaa vastuunsa konkreettisemmin?
Uhrinne eivät parane rukouksin.
Toki srk:n työllä on konkrettinenkin puoli: diakoniatyö, nuorisotyö, perheneuvonta, sairaalasielunhoito, vankilatyö jne. Hengellinen ulottuvuus on kuitenkin se, joka viime kädessä tekee kirkosta kirkon. Ilman sitä kirkon työ voi kaventua yhteiskunnan turvaverkon paikkailuksi ja sosiaalistyön jatkeeksi vailla riittävää resurssia näitä haasteita ajatellen. Kirkon perusta on hengellinen ja työ konkreettista. Mitä tulee "uhreihin", kirkon usko tarkoittaa juuri sitä, että Jumala kuulee ihmisen pyynnöt. Rukous ei ketään paranna, mutta Jumala voi parantaa.
Minä itse olen rukousten lapsi. On ollut aikoja jolloin en ole antanut mitään arvoa sille, että puolestani rukoiltiin. Huolimatta siitä, että olen lapsena parantunut leukemiasta. En kuulunut siihen aikaan kirkkoon, mutta vanhempani olivat uskossa. Elämääni sopii vaiheita jolloin olen täydellisesti kieltänyt asian ja vaiheita jolloin olen miettinyt onko Jumala ollut sadisti parantaessaan minut tuolla lailla. Sen takia en ihmettele yhtään jos joku läheisensä sairastaessa joutuu pohtimaan Jumalan olemassa oloa.
On hyvä, että kirkolla on oma sosiaalinen verkostonsa, mutta kuitenkin meillä yhteiskunnassa on verkosto jota voimme kehittää yhdessä niiden kanssa jotka eivät usko Jumalan edes olevan olemassa. Mutta on myös asioita joita emme voi jakaa heidän kanssaan ja tähän tarvitsemme kirkkoa, vaikka hyvin vajavainen se onkin. Vanha isotätini sairastui niin, että kotona olo ei onnistunut. Itse olin viimeisilläni raskaana ja kerran neuvolahenkilökunnan neuvoa uhmaten matkustin häntä sairaalan katsomaan. Vietimme pari tuntia yhdessä täti halusi jo pois hän oli valmis lähtemään. Hän kertoi ihanasta seurakunnan työtekijästä, joka kävi häntä katsomassa. Puhelimessa oli hankala keskustella sillä hän ei enää jaksanut pitää luuria. Aika kului ja sain lapseni. Eräänä aamuna päätin kuitenkin, että tädille on ilmoitettava tyttäreni syntymästä. Soitin sairaalaan ja minulle kerrottiin, että täti oli siirretty toiseen sairaalaan. Yritin saada yhteyttä tähän sairaalaan ja jostain syystä siellä ei vastattu. Puhelin soi ja enoni ilmoitti, että tätiä ei enää ole. Tämä kyseinen seurakuntasisar tuli tätini hautajaisiin ja kertoi hänen viimeisistä hetkistään. Minä annoin hänen läsnäololleen suuren arvon ja uskon, että niin tekivät muutkin sukulaisemme, sillä omia lapsia tädillä ei ollut.
..ko rukoilee? Kyllä siellä ihan tavalliset yksilöihmiset,sinun ja minun kaltaiset tyypit ristivät kätensä. Ei kirkkoon kuuluminen ketään vie taivaaseen vaan henkilökohtainen usko,mutta mikäli ei enää jaksa uskoa, on ehkä jotakin olennaista uskon sisällöstä jäänyt kirkastumatta..Kärsimykset on voitettu Golgatalla, risti on se ydin, Jeesuksen sovitus ja se, että on syntynyt uudesti ylhäältä. Jumala ei luvannut kivutonta elämää, vaan päinvastoin!
Usko on sellainen. Se voi hiipua ja se voi elpyä. Myös ihminen itse voi vaikuttaa siihen, mitä hänen uskolleen tapahtuu. Aktiivisuus uskonasioissa yleensä vaikuttaa positiivisesti ja passiivisuus negatiivisesti. Muiden käyttäytymisen ei pitäisi antaa liikaa vaikuttaa omiin asenteisiin. ihmisiä kun on joka lähtöön. Mieluummin kannattaisi lukea hyviä kirjoja ja etsiä viisaita mielipiteitä. Uskossakin on kysymys elämän ymmärtämisestä ja kokonaisnäkemyksestä siihen. Mutta harvoja asioita ymmärretään niin väärin, kuin uskon tarkoitusta ja merkitystä ihmiselle.
Kannattaa luke sellaisen miehen kirjoja kuin Ron Hubbard. Hän on todellinen filosofi eikä tyrkytä mitään katsomusta, mutta antaa uusia näkökulmia.
Sydämeni sykähti kun luin kirjoituksesi "Usko hiipuu hiljaa pois". Oot musta ihan oikeassa, sellainen jumala joka vaan kattoo tunteettomasti sivusta toisen kärsimystä on pervo. Onneksi kuitenkaan raamatun Jumala ei ole sellainen: "sillä minä tunnen ajatukseni(suunnitelmani) jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan (onnen, terveyden, menestymisen) eikä turmion (kivun, sairauden, kärsimyksen)ajatukset: minä annan (haluan antaa) teille tulevaisuuden ja toivon" Jeremian kirja 29:11
Mä olen itse menossa huomenna maistraattiin antamaan 'eroilmoitukseni' kirkosta. En siksi että en uskoisi Jumalaan, vaan siksi että en halua olla (enää) luterilainen.Olin lapsena kastettu luterilaiseen kirkkoon ja oon ollu sen jäsen tähän päivään saakka (melkein 32vuotta), mutta uskoni on kasvanut siihen pisteeseen että mä en enää halua julkisesti seurata luterilaisen uskontokunnan oppeja vaan elävää Herraa! (en ole kasvanut uskossani luterilaisessa kirkossa vaan Pyhän Hengen kautta ihan omassa kotona) Herra ei kutsu meitä ottamaan vastaan jonkin kuolleen tai kuolevan ihmisen käsitystä raamatusta ja Jumalasta vaan Hän haluaa henkilökohtaisen suhteen jokaisen meidän kanssa.
Voisiko siis olla että sä et ole pettynyt/kyllästynyt itse Jumalaan vaan siihen jumalankuvaan/jumalaan jota sulle on tarjottu luterilaisuuden kautta?
Se Jumala johon mä uskon antoi ainoan poikansa Jeesuksen kuolla mun puolestani jotta mun ei tarvitsis kuolemalla kuolla ja jotta mun olis mahdollista elää taivaan valtakunnassa jo tänä päivänä eli olla onnellinen ja turvassa ja ilman kärsimystä (ei siis vasta fyysisen kuoleman jälkeen!)
Jokaisen sairaan ihmisen jonka Jeesus ikinä tapas hän paransi- jopa herätti kuolleista, eli ei ole niin hirveätä sairautta tai vammaa jota Jeesus ei pysty parantamaan. "Mikä on ihmiselle mahdotonta on Jumalalle mahdollista" Luukas 18:27
Luterilaisesta kirkosta eroamisesta mä en 'neuvo' sua yhtään, tee niinkuin oikeaksi koet, mutta mä kehottaisin sua kyllä vielä kerran kyseenalaistamaan Jumalasta luopumisen (paitsi et luovu toki siitä pervosta jumalasta joka kattelee sivusta sun veljes kärsimystä)Miten ois tällainen haaste sulle :sano et" Jeesus, sä näet et mä oon nyt luopumassa uskostani kaiken tapahtuneen (ja tapahtumattomuuden) takia, mut jos se jumala johon mä olen pettynyt ja jonka tähden mä olen uskostani luopumassa et ole sinä, niin tule ja ilmoita itses mulle, näytä mulle et sä olet totta!" Sit jätä se siihen ja odota. Jos se Jumala johon mäkin uskon ei olekaan totta eikä näinollen todista olemassaoloaan sulle, niin sä et oo menettäny mitään rukoilemalla noin. Mut jos Jeesus onkin todellinen Jumala, niin hän vastaa sulle ja sä voit vielä harkita hänestä irtisanoutumista koska silloin se ois vakava juttu, sitä luopuu elämästä valiten kuoleman. Asiasta kannatta mun mielest olla varma.
"Odota Herra. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa." PS 27:14
Mimi