ajatelma

vinouma kirjoitti:

Aseistakieltäytäjän näkökulmia:

Samaan aikaan kun johtavissa kulttuurimaissa kysymykset aseistariisunnasta, atomiaseista ja maailmanrauhasta ovat lehdistössä ja keskustelupiireissä kaikkein keskeisimpiä aiheita, joiden ympärillä väitellään, kirjoitetaan pamfletteja ja julkilausumia jatkuvana virtana, itketään ja uhraudutaan, järjestetään joukkomielenosoituksia ja kootaan voimakkaita sodanvastaisia kansalaisrintamia, samaan aikaan on näyttänyt siltä kuin Suomen reaktiota maailman tilanteeseen ilmenisivät pelkästään sotakirjojen jättiläispainokset, lukemattomat armeijoiden yksiköiden muistoyilaisuudet ja maanpuolustus juhlat, johtavien lehtien uskollisine selostuksineen, sekä sankariohaudoilla yhtämittaisesti jatkuvat rituaalit- tai sitten täysi välinpitämättömyys.

Ainakin äänekkäimmissä piireissä on rauhanaatetta edelleen näytetty pitävän pienen iverseniläisen ryhmän hullutuksena, ja on yhtä ivallisesti halvennettu kuin Euroopan suuria atomimarsseja suurimmissa sanomalehdissämme.

Tämä ei ole ollut kovin innostava maaperä vakaumukselliselle pasifistille, ja rauhanasian ajaminen on helposti rajoittunut rauhanyhdistysten omaan lämpimään perhepiiriin: pasifistisesta filosofiasta on kirjoitettu pasifistisissa pienjulkaisu-lehdissä, vastakaikua on harvoi esitetty muualta.

Kylliksi on kuultu latteaa ja yleisluontoista rauhanjulistusta: kaikki ihmiset myöntävät, että rauha on hyvä asia ja ettei ihmisiä pitäisi kovin paljon surmailla- ja jatkavat sotamuistelmien ihannointia ja poikeinsa lähettämistä asepalvelukseen. Meidän voimakas kielenkäyttömme ei kylläkään johdu pelkästään propagandistiesta tarkoituksesta herättää ja ravistella, se on myös vakaumuksemme mukainen: meidän mielestämme ohje toisen ihmisen vakaumuksen hienotunteisesta kunnioittamisesta ei päde silloin kun tämä vakaumus merkitsee täyttä välinpitämättömyyttä tai vihamielisyyttä toisten kansojen ihmisten henkeä kohtan ja kevytmielistä leikkiä myös oman kansan ihmishenkien kustannuksella.

Näkökulmaan kuuluu olennaisena osana tärkeä ajatus siitä, että meidän on ajatuksissamme opittava operoimaanihmisten iloillla ja kärsimyksillä vain numeerisessa mielessä, ajateltava mielihyvän ja mielipahan kokonaissummia eikä sitä, kenen osaksi ne lankeavat. Tämä voi kuulostaa selvältä (?), mutta kaikki eivät kuitenkaan tunnusta tätä edes julkisesti. Niinpä viime sotiemme voitto- ja tappiotiliä arvioidessa unohdetaan useinkin, että vielä järkyttävämpää kuin omat uhrimme, sankarivainajamme ja invalidimme, oli monen uljaan elämänhaluisen Donin kasakan ja nuoren Vienan pojan jääminen Karjalan metsiin tai äitien kyyneleet Volgan rannoilla- järkyttävämpiä siksi, että heitä tilastojen mukaan oli paljon enemmän kuin linjan tällä puolen.

Pasifismin yksi ajatelma pyrkii tuomaan esiin sen nykyaikaisen ajatustavat, ettäkansallisesti rajoittamattoman itsekkään ajattelun aika on ohi, että ihmiskunta kertakaikkiaan on jo samassa veneessä, että isänmaan etu on nykyisin sama kuin koko ihmiskunnan etu. Oman ryhmän, heimon, kansan asettaminen etuoikeutettuun asemaan on moraalisesti yhtä halveksittavaa kuin yksilön itsekkyys. Olemmehan jo todenneet kansakunnat ja valtiot itseasiassa varsin mielivaltaisiksi ja sattumanvaraisiksi ihmiskunnan paloittelutavoiksi. Pelkkää kansallista itsepetosta on vastenmielinen uskottelu, että juuri me suomalaiset emme halua sotaa, olemme viattomia kuin pulmuset, toiset pahat kansat vain käyvät kimppuumme, että meidän sotamme on aina oikeutettua ja ihanteellista puolustussotaa. Tosiasiassa nykyaikaiset sodat käydään pelkästään toisiaan vastaan puolustautuvien kansojen välillä, monen monet puolustusvoimat iskevät yhteen puolustusministeriensä johdolla. Ylt`yleinen puhe pienistä, puolustautuvista,hyvistä valtioista ja suurista, hyökkäävistä, pahoista valtioista ei perustu ainakaan minkäänlaiseen ihmistuntemukseen.

Loppujenlopuksi: meissä itsekussakin asuu niin voimakkaana ihmiselle luontaisesti ominainen nurkkakuntaisuus ja ryhmäajattelu, että minkäänlaista isänmaallisuuden korostamista ja lietsomista ei tarvita- eikä toisaalta juuri ole pelkoa siitä, että sen "nakertaminen" voisi mennä liiallisuuksiin. Joka tapauksessa on hedelmätöntä sodan ja rauhan ongelmaa tutkittaessa arvostella kaukaisten maiden ihmisten menettelyä. On keskityttävä omiin oloihimme, omiin vikoihimme(!), omaan syyllisyyteemme.

Voimakkaasti painotan näkökantaa, joka poikkeaa yleisimmästä ihmisrakkauden julistuksesta- että ihmisen surmaaminen ei aina ole yhtä raskas rikos ihmisyyttä kohtaan, vaan että rikos on kaikkein suurin sodassa, jossa surmaamme mielivaltaisesti tuntemattoman ihmisen, kenties vaikka parhaan sielunveljemme ja hengenheimolaisemme. Paljon vaikeampi on mielestäni tuomita poikaa, joka epätoivoissaan tappaa äitiä ja sisaruksia vuosikausia julmasti kiduttaneen tyrannimaisen perheenisän. Ei voi olla muuta kuin äärettömän alkeellista etiikkaa, että yhteiskunnan palkinto vielä tähän saakka on ollut jälkimmäisessä tapauksessa linnaa, edellisessä sankarimitali...

Sinä voit vaikuttaa

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä