Ei liene sellaista keskustalaista poliitikkoa, joka ei mielellään tunnustautuisi Kekkosen perinnon vaalijaksi. Tässä mielessä nimi Kekkonen toimii todellakin eräänlaisena uskontunnustuksena ja sakramenttina. Tältä kannalta on ehkä myös parempi, ettei sitä mitä Kekkosen perinnöllä tarkoitetaan, sen tarkemmin määritellä. Jos Jumalaa lähestyttäisiin analyyttisesti, uskovaisten muuten ryhdikkäissä riveissä rupeaisi tapahtumaan yllättäviä täyskäännöksiä.
Keskustelu Kekkosen perinnöstä on niinikään pitkälti uskonnollissävyistä. Monet henkilökohtaiset tunteet alkaen pelastususkonnolisesta varmuudesta ja päätyen pilkkaajien ja rienaajien yhtä henkilökohtaisiin ongelmiin, narsistisiin loukkaantumisiin, pikkusieluisuuteen, ideologisiin tunnustautumistarpeisiin, yms, vellovat keskusteluissa päällimmäisinä. Kekkosessa nähdään joko maan hyvä isä tai perivihollisen katala agentti, itse kiero pääpiru. Nämä asenteet ovat - kuten muuten on myös laita varsinaisella teologisella areenallakin - aikalailla riippumattomia mielipiteilijän omasta perehtyneisyyden ja tietämyksen asteesta. Eivätkä välttämättä ne, jotka harrastavat enemmän tiedollista argumentointia, ole asenteissaan sen kehittyneempiä. Kyse on pohjimmiltaan uskon tunnustamisesta, ei asioista, jotka ratkeaisivat tiedon varassa vailla tulkintoja ja arvovalintoja.
Moni mielipiteilijä näyttää mielellään viittaavan historiaan ikään kuin historiatiede olisi se auktoriteetti, joka voisi sanoa lopullisen totuuden jostain arvotuskysymyksestä. Historia ei kuitenkaan voi olla sellainen tiede. Historia ei ratkaise tulkintaongelmia sen enempää kuin teologiakaan pystyy ratkaisemaan henkilökohtaisesta uskonkriisistä nousevia tai oman taivaspaikan lunastamiseen liittyviä ongelmia. Ollaan myös pahasti harhateillä, jos kuvitellaan että historia olisi tiede, jolla hallittasiin menneisyyttä vähän samaan tapaan kuin luonnontieteillä pyritään hallitsemaan fysikaalisia tai kemiallisia ilmiöitä. Historia ei ole sellainenkaan tiede. Historia voi parhaimmillaan tarjota selvyyttä kysymyksiin mitä todella tapahtui ja - kenties - miksi -- mutta historialla ei hallita menneisyyttä sen täydellisemmin kuin esimerkiksi taloustieteelläkään hallitaan taloudellisten toimijoiden tekemisiä. Kun historialliset toimijat kirjoittavat muistelmiaan, näkökulmat ovat likimain yhtä rajoittuneita kuin silloin kun taloudelliset toimijat kuvaavat ja selittävät tekemisiään. Mieluusti kuvauksissa ja selityksissä kummassakin yhteydessä käytetään yleisesti alalla käytössä olevia määreitä ja käsitteistöjä, mutta valitettavasti niihin ei sisälly sellaista totuutta, joka auttaisi historiallisen (tai taloudellisen) tapahtumisen hallinnassa. Historiatiede parhaimmillaan ei tyydykään toistelemaan toimijoiden silmin nähtyjä ja koettuja totuuksia, vaan pykii asettamaan tapahtumat kokonaisempiin yhteyksiin, tarkastelemaan pitempiä aikajänteitä ja kehityskaaria, ja lopulta asettamaan historiallisen palapelin palasia jonkin kokonaiskuvan puitteisiin.
Tämä historiantutkimukselle ominainen metodinen suunta - pyrkimys määritellä niitä kokonaisuuksia eli "konteksteja" joiden puitteissa tietyt tapahtumat tulevat ymmärretyiksi - on hyvin yksisuuntainen pyrkimys. Historiantutkijat parhaasta päästään käyttävät tämän pyrkimyksen tukena kaikkia mahdollisia ihmistieteitä -- etologiaa, biologiaa, sosiologiaa, psykologiaa, taloustiedettä. Tällöin kokonaisuuksien ja suurten kehityslinjojen hahmottaminen tulee mahdolliseksi. Mutta on myös täysin päinvastaiseen suuntaan tehtyjä historiaharrastuksen projekteja, joista viime aikoina on kovasti ollut tutkijoiden keskuudessa puhetta. Esimerkiksi on kysytty, ansaitseeko lasselehtismäinen lähtökohdiltaan rajoittunut historiaharrastus akateemista arvostusta. Sehän on pelkistetty esimerkki päinvastaiseen suuntaan tapahtuvasta sielunliikkeestä: haetaan ja poimitaan dokumentaatiota jotta tietty kokonaiskuva saataisiin särkymään. Tällöin tulkintatarve määrää tutkimusta, eikä enää edes välitetä mihin koherenttiin kokonaisuuteen uudet löydöt voitaisiin niveltää. Riittää, jos uskovaisia saadaan rienattua niin että vakavikkojen parrat tutajavat.
Itse olen joskus tällekin palstalle kirjoittanut siitä miten erityinen ja poikkeava on suomalaisen yhteiskunnan kehitystie 1900-luvulla ollut. Miltei keskiaikaisella tasolla eläneestä synkkämielisestä, keskiaikaisen pakkokäännytyksensä ja myöhempinä pitkinä vuosisatoina isäntävaltojensa alla toisen luokan kansalaisina alamaisen asenteet (tottelevaisuuden, rehellisyyden, mieskunnon ja ahkeruuden) omaksuneesta ja täysin hyveikseen sisäistäneestä, yhtenäiskulttuurin läpäisemästä yhteiskunnasta sukeutui yksi maailman johtavista teknologiaparatiiseista.
Yhteiskunnallisen muutoksen nopeus Suomessa viime vuosisadalla oli monilla akseleilla ja miten tahansa mitattuna aivan mykistävän nopeaa. Autoritaarisesta, henkistä ja myöhemmin myös sotilaallista tukea Saksasta hakeneesta valtiosta, joka totta totisesti tarvitsi vahvat johtajansa Mannerheimista Kekkoseen, tuli vajaassa sadassa vuodessa moniarvoinen, keskusteleva demokratia. Hyvinvointivaltiona huipulla oleva Suomi päihitti kirkkaasti niin sosialistisen itänaapurinsa kuin Amerikan Yhdysvallat kaikilla yleistä hyvinvointia mittaavilla sektoreilla: terveydenhoidossa, opetuksessa, eläkejärjestelyissä, jne. Jokaisen teknisen laitteen leviämisnopeus Suomessa oli joko maailman- tai vähintään euroopanennätys. Tämä on tosiasia. Kansakunnan tila niin aineellisesti kuin henkisesti oli kaikilla mittareilla mitattuna poikkeuksellisen esimerkillinen siinä vaiheessa johon Kekkonen maan jätti. Sanottiin että "Suomi oli maailman amerikkalaisin maa".
Valitettavasti Suomen hyvässä kehityksessä tapahtui käänne heti Kekkosen valtakauden jälkeen. Kekkonen oli kansansa parasta tavoitteleva, vuorineuvoksille ankara valtapoliitikko, joka piti huolen siitä että poliittinen päätöksenteko oli ensisijaista taloudelliseen valtaan nähden. Kekkosen seuraaja Mauno Koivisto oli taas rahapolitiikkaan hurahtanut demari, joka tuhosi Kekkosen perinnön välittömästi. Hänen valtaannousunsa tapahtui vielä kekkosimagon varassa - hän onnistui luomaan suuren kansan mieliin kuvan kaiken päivänpolitiikan yläpuolelle asettuvasta harkitsevasta ja viisaasta kansanjohtajasta. Mutta hänen käytännön toimintansa opetti sitten suomalaisille katkerasti sen, että vain taloudellinen valta merkitsi Koivistolle jotain. Hänen toimikautensa päättyikin sitten maan koko itsenäisyyden ajan pahimpaan lamaan, josta kansakunta ei ikinä enää tule täysin selviämään. Laman taustalla eniten vaikuttanut syy oli Koiviston rahataloususkonnollinen linja. Talouden piti saada mällätä vapaasti, ja jopa talousrikolliset olivat tasavallan presidentin erityisessä suojeluksessa.
Kun Kekkosta asetetaan raameihinsa, oikeat kehykset muodostuvat toisaalta maan hämmästyttävästä, täysin poikkeuksellisesta kehityksestä primitiivisestä agraarivaltiosta kaupungistuneeksi yhteiskunnaksi, yhtenäiskulttuurista moniarvoiseksi demokratiaksi, toisaalta siitä, että Kekkonen oli viimeinen poliittista valtaa vahvasti käyttänyt presidentti. Nämä ovat ne kaksi viitekehystä, kaksi kontekstia, joissa Kekkosen merkitystä täytyy käsitellä. Kun kystään, miten tämän päivän tyypillinen keskustalainen suhtautuu Kekkosen perintöön, hänen pitäisi pystyä määrittelemään oma näkemyksensä näistä kahdesta taustalla vaikuttavasta suuresta kansallisesta kehityskuviosta liikkeellelähtien. Hänen ei siis pitäisi mennä mukaan rautkallioiden tai lasselehtisten pikkusieluisiin parjaus- ja rienauskampanjointiin, vaan pitäisi miettiä mitä Kekkosen mukana menetettiin sellaista, jolla oli suuri merkitys maan ennätysmäisessä ylösrakentamisessa, ja toisaalta miettiä vastalääkkeitä nykyiselle kehitykselle, jossa kasvottomille ylikansallisiksi muuttuneille talousmahdeille annetaan valtaa päättää paitsi ihmisten hyvinvoinnista, myös heidän elämästään tai kuolemastaan.
Sillä tämän päivän maailma on tietenkin jo toinen kuin se missä Kekkonen eli ja vaikutti. Tänä päivänä Kekkoseen ovat takertuneet enää vähäväkiset pikkusieluiset nilkit, esimerkiksi nämä nimenomaiset täyttä ymmärrystä vailla olevat "historioitsijat", ja tänä päivänä Kekkosen perinnön vaaliminen edellyttää vahvaa kannanottoa sen pitkän kehityslinjan puolesta, jonka isähahmona Kekkonen toimi. Sekä sen puolesta, että poliittinen päätäntävalta taas saataisiin sille kuuluvaan asemaan taloudellisten lakien yläpuolelle.
Keskustelu Kekkosen perinnöstä on niinikään pitkälti uskonnollissävyistä. Monet henkilökohtaiset tunteet alkaen pelastususkonnolisesta varmuudesta ja päätyen pilkkaajien ja rienaajien yhtä henkilökohtaisiin ongelmiin, narsistisiin loukkaantumisiin, pikkusieluisuuteen, ideologisiin tunnustautumistarpeisiin, yms, vellovat keskusteluissa päällimmäisinä. Kekkosessa nähdään joko maan hyvä isä tai perivihollisen katala agentti, itse kiero pääpiru. Nämä asenteet ovat - kuten muuten on myös laita varsinaisella teologisella areenallakin - aikalailla riippumattomia mielipiteilijän omasta perehtyneisyyden ja tietämyksen asteesta. Eivätkä välttämättä ne, jotka harrastavat enemmän tiedollista argumentointia, ole asenteissaan sen kehittyneempiä. Kyse on pohjimmiltaan uskon tunnustamisesta, ei asioista, jotka ratkeaisivat tiedon varassa vailla tulkintoja ja arvovalintoja.
Moni mielipiteilijä näyttää mielellään viittaavan historiaan ikään kuin historiatiede olisi se auktoriteetti, joka voisi sanoa lopullisen totuuden jostain arvotuskysymyksestä. Historia ei kuitenkaan voi olla sellainen tiede. Historia ei ratkaise tulkintaongelmia sen enempää kuin teologiakaan pystyy ratkaisemaan henkilökohtaisesta uskonkriisistä nousevia tai oman taivaspaikan lunastamiseen liittyviä ongelmia. Ollaan myös pahasti harhateillä, jos kuvitellaan että historia olisi tiede, jolla hallittasiin menneisyyttä vähän samaan tapaan kuin luonnontieteillä pyritään hallitsemaan fysikaalisia tai kemiallisia ilmiöitä. Historia ei ole sellainenkaan tiede. Historia voi parhaimmillaan tarjota selvyyttä kysymyksiin mitä todella tapahtui ja - kenties - miksi -- mutta historialla ei hallita menneisyyttä sen täydellisemmin kuin esimerkiksi taloustieteelläkään hallitaan taloudellisten toimijoiden tekemisiä. Kun historialliset toimijat kirjoittavat muistelmiaan, näkökulmat ovat likimain yhtä rajoittuneita kuin silloin kun taloudelliset toimijat kuvaavat ja selittävät tekemisiään. Mieluusti kuvauksissa ja selityksissä kummassakin yhteydessä käytetään yleisesti alalla käytössä olevia määreitä ja käsitteistöjä, mutta valitettavasti niihin ei sisälly sellaista totuutta, joka auttaisi historiallisen (tai taloudellisen) tapahtumisen hallinnassa. Historiatiede parhaimmillaan ei tyydykään toistelemaan toimijoiden silmin nähtyjä ja koettuja totuuksia, vaan pykii asettamaan tapahtumat kokonaisempiin yhteyksiin, tarkastelemaan pitempiä aikajänteitä ja kehityskaaria, ja lopulta asettamaan historiallisen palapelin palasia jonkin kokonaiskuvan puitteisiin.
Tämä historiantutkimukselle ominainen metodinen suunta - pyrkimys määritellä niitä kokonaisuuksia eli "konteksteja" joiden puitteissa tietyt tapahtumat tulevat ymmärretyiksi - on hyvin yksisuuntainen pyrkimys. Historiantutkijat parhaasta päästään käyttävät tämän pyrkimyksen tukena kaikkia mahdollisia ihmistieteitä -- etologiaa, biologiaa, sosiologiaa, psykologiaa, taloustiedettä. Tällöin kokonaisuuksien ja suurten kehityslinjojen hahmottaminen tulee mahdolliseksi. Mutta on myös täysin päinvastaiseen suuntaan tehtyjä historiaharrastuksen projekteja, joista viime aikoina on kovasti ollut tutkijoiden keskuudessa puhetta. Esimerkiksi on kysytty, ansaitseeko lasselehtismäinen lähtökohdiltaan rajoittunut historiaharrastus akateemista arvostusta. Sehän on pelkistetty esimerkki päinvastaiseen suuntaan tapahtuvasta sielunliikkeestä: haetaan ja poimitaan dokumentaatiota jotta tietty kokonaiskuva saataisiin särkymään. Tällöin tulkintatarve määrää tutkimusta, eikä enää edes välitetä mihin koherenttiin kokonaisuuteen uudet löydöt voitaisiin niveltää. Riittää, jos uskovaisia saadaan rienattua niin että vakavikkojen parrat tutajavat.
Itse olen joskus tällekin palstalle kirjoittanut siitä miten erityinen ja poikkeava on suomalaisen yhteiskunnan kehitystie 1900-luvulla ollut. Miltei keskiaikaisella tasolla eläneestä synkkämielisestä, keskiaikaisen pakkokäännytyksensä ja myöhempinä pitkinä vuosisatoina isäntävaltojensa alla toisen luokan kansalaisina alamaisen asenteet (tottelevaisuuden, rehellisyyden, mieskunnon ja ahkeruuden) omaksuneesta ja täysin hyveikseen sisäistäneestä, yhtenäiskulttuurin läpäisemästä yhteiskunnasta sukeutui yksi maailman johtavista teknologiaparatiiseista.
Yhteiskunnallisen muutoksen nopeus Suomessa viime vuosisadalla oli monilla akseleilla ja miten tahansa mitattuna aivan mykistävän nopeaa. Autoritaarisesta, henkistä ja myöhemmin myös sotilaallista tukea Saksasta hakeneesta valtiosta, joka totta totisesti tarvitsi vahvat johtajansa Mannerheimista Kekkoseen, tuli vajaassa sadassa vuodessa moniarvoinen, keskusteleva demokratia. Hyvinvointivaltiona huipulla oleva Suomi päihitti kirkkaasti niin sosialistisen itänaapurinsa kuin Amerikan Yhdysvallat kaikilla yleistä hyvinvointia mittaavilla sektoreilla: terveydenhoidossa, opetuksessa, eläkejärjestelyissä, jne. Jokaisen teknisen laitteen leviämisnopeus Suomessa oli joko maailman- tai vähintään euroopanennätys. Tämä on tosiasia. Kansakunnan tila niin aineellisesti kuin henkisesti oli kaikilla mittareilla mitattuna poikkeuksellisen esimerkillinen siinä vaiheessa johon Kekkonen maan jätti. Sanottiin että "Suomi oli maailman amerikkalaisin maa".
Valitettavasti Suomen hyvässä kehityksessä tapahtui käänne heti Kekkosen valtakauden jälkeen. Kekkonen oli kansansa parasta tavoitteleva, vuorineuvoksille ankara valtapoliitikko, joka piti huolen siitä että poliittinen päätöksenteko oli ensisijaista taloudelliseen valtaan nähden. Kekkosen seuraaja Mauno Koivisto oli taas rahapolitiikkaan hurahtanut demari, joka tuhosi Kekkosen perinnön välittömästi. Hänen valtaannousunsa tapahtui vielä kekkosimagon varassa - hän onnistui luomaan suuren kansan mieliin kuvan kaiken päivänpolitiikan yläpuolelle asettuvasta harkitsevasta ja viisaasta kansanjohtajasta. Mutta hänen käytännön toimintansa opetti sitten suomalaisille katkerasti sen, että vain taloudellinen valta merkitsi Koivistolle jotain. Hänen toimikautensa päättyikin sitten maan koko itsenäisyyden ajan pahimpaan lamaan, josta kansakunta ei ikinä enää tule täysin selviämään. Laman taustalla eniten vaikuttanut syy oli Koiviston rahataloususkonnollinen linja. Talouden piti saada mällätä vapaasti, ja jopa talousrikolliset olivat tasavallan presidentin erityisessä suojeluksessa.
Kun Kekkosta asetetaan raameihinsa, oikeat kehykset muodostuvat toisaalta maan hämmästyttävästä, täysin poikkeuksellisesta kehityksestä primitiivisestä agraarivaltiosta kaupungistuneeksi yhteiskunnaksi, yhtenäiskulttuurista moniarvoiseksi demokratiaksi, toisaalta siitä, että Kekkonen oli viimeinen poliittista valtaa vahvasti käyttänyt presidentti. Nämä ovat ne kaksi viitekehystä, kaksi kontekstia, joissa Kekkosen merkitystä täytyy käsitellä. Kun kystään, miten tämän päivän tyypillinen keskustalainen suhtautuu Kekkosen perintöön, hänen pitäisi pystyä määrittelemään oma näkemyksensä näistä kahdesta taustalla vaikuttavasta suuresta kansallisesta kehityskuviosta liikkeellelähtien. Hänen ei siis pitäisi mennä mukaan rautkallioiden tai lasselehtisten pikkusieluisiin parjaus- ja rienauskampanjointiin, vaan pitäisi miettiä mitä Kekkosen mukana menetettiin sellaista, jolla oli suuri merkitys maan ennätysmäisessä ylösrakentamisessa, ja toisaalta miettiä vastalääkkeitä nykyiselle kehitykselle, jossa kasvottomille ylikansallisiksi muuttuneille talousmahdeille annetaan valtaa päättää paitsi ihmisten hyvinvoinnista, myös heidän elämästään tai kuolemastaan.
Sillä tämän päivän maailma on tietenkin jo toinen kuin se missä Kekkonen eli ja vaikutti. Tänä päivänä Kekkoseen ovat takertuneet enää vähäväkiset pikkusieluiset nilkit, esimerkiksi nämä nimenomaiset täyttä ymmärrystä vailla olevat "historioitsijat", ja tänä päivänä Kekkosen perinnön vaaliminen edellyttää vahvaa kannanottoa sen pitkän kehityslinjan puolesta, jonka isähahmona Kekkonen toimi. Sekä sen puolesta, että poliittinen päätäntävalta taas saataisiin sille kuuluvaan asemaan taloudellisten lakien yläpuolelle.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei pidä paikkaansa!
Lienen harvoja täällä, joka lukee tuollaisia kirjoituksia. Minä luen niitä mielelläni, ja olen niistä ilahtunut, vaikka en olisi samaa mieltäkään, ainakaan kaikesta. Edellä todettu pitää paikkansa myös tuon kirjoituksesi suhteen.
Tuon sanot todella hyvin, ja yhdyn siihen täysin:
>> Ei liene sellaista keskustalaista poliitikkoa, joka ei mielellään tunnustautuisi Kekkosen perinnon vaalijaksi. Tässä mielessä nimi Kekkonen toimii todellakin eräänlaisena uskontunnustuksena ja sakramenttina. Tältä kannalta on ehkä myös parempi, ettei sitä mitä Kekkosen perinnöllä tarkoitetaan, sen tarkemmin määritellä. Jos Jumalaa lähestyttäisiin analyyttisesti, uskovaisten muuten ryhdikkäissä riveissä rupeaisi tapahtumaan yllättäviä täyskäännöksiä. > Hyvinvointivaltiona huipulla oleva Suomi päihitti kirkkaasti niin sosialistisen itänaapurinsa kuin Amerikan Yhdysvallat kaikilla yleistä hyvinvointia mittaavilla sektoreilla: terveydenhoidossa, opetuksessa, eläkejärjestelyissä, jne. Jokaisen teknisen laitteen leviämisnopeus Suomessa oli joko maailman- tai vähintään euroopanennätys. Tämä on tosiasia.> Kansakunnan tila niin aineellisesti kuin henkisesti oli kaikilla mittareilla mitattuna poikkeuksellisen esimerkillinen siinä vaiheessa johon Kekkonen maan jätti. Sanottiin että "Suomi oli maailman amerikkalaisin maa".
kirjoitustani. Kekkonen oli ihan jees, eikö sinun mielestäsikin?
Tarkemmin ajatellen,
olet oikeassa!