Muuan tämän palstan toistuvista puheenaiheista on Kekkonen. Näyttää siltä että jokin tässä miehessä on yhä monelle niin kipeää ja selkiytymätöntä, että hänen nimensä ympärille yhä kehittyy kiihkeitä tunnevaltaisia keskusteluja. Kekkonen tarkoittaa nykyään jonkinlaista jatkuvaa, usein näräistä käymistilaa. Nykyisiä presidenttejäkin verrataan Kekkoseen -- ja kun nyt vaalit ovat tulossa, ei ole tavatonta, että joko Kekkoseen samaistaminen tai sitten määrätietoinen etäisyyden otto työtyvät esiin miltei jokaisessa vaalitentissä. Muista tärkeitä kysymyksiä ovatkin sitten sen kokoluokan asiat kuin esim. osaako nykyinen presidenttimme ja myös puolustusvoimain ylipäällikkönä toimiva Tarja Halonen sotilaiden kauluslaattojen arvomerkit. Tätähän täälläkin on toistuvasti rummutettu: onko meillä ylipäällikkö, joka ei eedes tunnista alikersantin natsoja?
Tässä olisi nyt oiva tilaisuus pohdiskella sitäkin, onko natsojen tunteminen se varsinainen avainkysymys, vai olisiko esim. olennaisempaa, että ylipäällikkö alikessun natsojen sijasta tuntisi niitä alikessuja.
Seuraa saarna.
Kaikille ihmisyhteisöille luonnollinen reaktio on, että ulkopuolinen uhka saa yhteisöt tiivistämään rivinsä, valmistautumaan puolustuskannalle ja omaksumaan käskyvaltaisia asenteita. Jos kriisi kohtaa, se systeemi mitä kauniisti kutsumme demokratiaksi saa väityä, ja tilalle syntyy autoritaarisempia järjestelmiä. Armeija on tällainen järjestelmä jo ja myös rauhan aikana, kun se elää koko ajan keskuudessamme. Demokratian kypsyys mitataan varsinaisen kriisin todellistuttua. Silloin, jos demokratia on ollut toimivaa ja yhteisöä läpäisee tietty yhteisöllinen, sanottaisiinko vaikka kohtalonyhteyttä tunnustava henki, puolustautuminenkin onnistuu. Ellei, niin sitten todelliset rintamalinjat eivät enää sijoitukaan omien ja vieraiden väliin, vaan rintamalinjat asettuvat pikemminkin oman kansan sisälle, ja omia joukkojakin pitää ylhäältä päin vahtia ja pitää kurissa aseilla uhaten.
Tiedämme että tällaista tapahtui totalitarististen maiden joukoissa, ja paraikaa on selvitettävänä toistaiseksi ratkaisematon kysymys siitä missä määrin tällaista pahtui omissa joukoissamme kesän 1944 kiristyneissä tunnelmissa.
Elämme tällaisten inhimillisten, lajille tyypillisten ja sosiologian tutkimien lakien mukaan, ja nämä lait ovat siinä mielessä "pätevämpiä" kuin mitkään ihmisen laatimat lait - mukaan lukien armeijoiden ohjesäännöt - että sosiologia määrää mikä on yhteisön todellinen tila ja mitkä ovat ne todelliset ehdot, joilla se haasteitaan kohtaa. Yhteisön terveys riippuu sen sosiaalisesta eheydestä, ja tämä taas riippuu esim. siitä ettei yhteisössä esiinny ihmisryhmien välillä jyrkkiä perusvastakohtaisuuksia tai muita eroja ja kuiluja. Yhteisiä päätöksiä tehtäessä yhteisön pitäisi olla niin sanotusti läpinäkyvä, eli kansalaisten tulisi tietää mistä missäkin asiassa oikeasti on kyse. Demokratiakin on sosiologian kannalta, siis valtarakenteiden analyysin kannalta, pitkälti vain tiettyjen ehtojen vallitessa mahdollinen järjestelmä. Se edellyttää esim. luku- ja muuta mielipiteenmuodostukseen tarvittavaa taitoa, vapaata tiedonsaantia, ja yhtenäiskulttuurista uloskasvanutta poikkeavuuden sietokykyä ja arvopluralismia.
Suomen historiassa ensimmäiset todellisen demokratian edellytykset syntyivät hävityn - siis nimenomaan hävityn - sodan jälkeen, jolloin koko yhteiskuntaa läpäisevät tekijät vasta pääsivät vaikuttamaan. Sitä aiemmin suomalaiset olivat eläneet hyvin sulkeutuneessa jokseenkin autoritaarisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kirkko ja uskonto, etuoikeutetuille tarkoitettu sivistys ja oikeistolainen armeija olivat muodostaneet yhteiskunnan valtasosiologisen valvontajärjestelmän. Vallan sosiologian ja yhtenäiskulttuurin sisäänlämpiävyyden kannalta tilanne Suomessa vastasi suunnilleen tilannetta tämän päivän islamilaisessa maailmassa, jossa myös yhtyy yhteiskunnallinen ja uskonnollinen valta, jossa ollaan yksiarvoisia, yhdenmukaisia ja äärimmäisen militantteja.
Kun jokin maa saa historiallisen tilaisuuden demokratiaan, se ei suinkaan ole välttämättä siihen valmis, eikä demokratian todellisten ehtojen ja edellytysten - siis niiden joita vallan sosiologia voi määrittää - toteutuminen ole itsestään selvää ja heti-tässä-nyt mahdollista. Erwin Lazlo on omistautunut tutkimaan kansojen kypsymiskaaria, ja vaikka hän nimenomaan korostaa optimistisia näköaloja, lähtökohtana on se että kypsyminen vie aina aikansa. Tapahtuu kaikkialla, että todelliseen - ei siis muodolliseen, esim. niin sanotusti "parlamentaristiseen" - demokratiaan kypsyminen vie aikaa vielä senkin jälkeen kun perusedellytykset on saavutettu. Ja usein siirtymävaiheissa tarvitaan vahvoja johtajia, vielä autoritaarisin ottein hallitsevia auktoriteetteja, ennen kuin vallan mekanismit kasvavat kansanjohtajien selkäytimiin niin sisäistetysti että demokraattinen valta voi toimia henkilöitymättä tiettyyn hallitsijaan.
Suomen kohtalontiellä tällainen auktoritaarinen demokraatti oli Kekkonen -- hänen pitkän hallintonsa aikana Suomi varsinaisesti kypsyi ja omaksui sellaiset sisäiset, vallan sosiologian kannalta olennaisen tärkeät edellytykset, joiden varassa todellinen demokratia saattoi pikkuhiljaa kypsyä. Kekkosen valtakausi oli vallan sosiologian kannalta etsikkoaikaamme, ja onneksemme Kekkonen myös käytti omaa valtaansa murentaakseen määrätietoisesti autoritaarista yhtenäiskulttuuriamme, antaen esim. täyden tukensa
työläiskirjailijoille ja yhteiskuntakriittiselle reporadiolle. Tämän myrkkykylvön merkitystä keskustelevat moniarvoisen yhteiskunnan läpimurrolle tuskin koskaan voidaan liioitella.
Kun Kekkosta nykyisin kaikenlaisten närämiesten toimesta muodinmukaisesti ja estoitta parjataan, pitäisi jonkun aina joskus muistuttaa taustalla olevasta tosiasiasta, siitä miten ainutkertaisia kansojen kehitystiet ovat ja miten historiaakaan ei pitäisi kirjoitella paneutumatta ensin vallan sosiologiaan. Kansan elin- ja kehityskaari pitää ensin määritellä yhteisöllisen, yhteiskunnallisen muutoksen kannalta - ja Suomen suhteen siirtymä vahvasta yhtenäiskulttuurista kohti demokratian mahdollistavaa moniarvoisuutta tapahtui todellakin vasta sotien jälkeen ja varsinaisesti 60-luvun mittaan. Vasta kun iso historiallinen viitekehikko on koossa, pitäisi yksittäisten toimijoiden roolia arvioida sen puitteissa. Mutta meillä historioijina noteeraavat itsensä sellaisetkin miehet, joilla ei ole halua yhdestäkään historian aputieteestä, ja joilla tiedollisina eväinään on lähinnä poliittisten toimijoiden itse ylöskirjaamia muistelmia.
Valitettavasti vain Kekkosen jälkeen sitten muut voimat tukahduttivat demokratian kehittymisen. Markkinatalous, kun se muuttui rahataloudellisen ekspansion kautta globaaliksi rahan ohjastamaksi pakkojärjestelmäksi, tuli mukaan kuvioihin. Se on murskaamassa demokratian todelliset edellytykset mennen tullen. Valitettavasti heti Kekkosen jälkeen hänen yhä auktoriteetilliselle paikalleen nousi presidentti, joka oitis pani maassamme vallalle rahataloudellisen ekspansion. Se johti sitten itsenäisen Suomen suurimpaan talousromahdukseen, ja käytännössä siihen että tämän maan omistavat nyt kokonaan muut kuin suomalaiset. Ja myös kohtaloistamme - niistä ennen yhteisistä asioista - päätetään nyt ihan muualla kuin oman maamme valtioelimissä.
Palaan lähtökohtaan. Kun nykyinen, pian uudelleenvalittava tasavallan presidenttimme ei tunne alikersantin natsoja, se ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Se nimittäin saattaisi parhaassa tapauksessa merkitä sitä että hän näkisi nauhojen ja laattojen ja muiden autoritaarisen järjestelmän mielellään hellimien hierarkiatunnusten takaa myöskin sen alikersantin, ihmisen, kansalaisen. Tämä läpinäkyvyys olisi järjestelmän kannalta paljon olennaisempaa kuin natsojen laskeminen. On hyve, ettei Halonen tunnista soltuilla korostuneita signaaleja. Presidentti on kuitenkin kansalaisten eräänlainen ideaali, malli, johon kansalaisten pitäisi pystyä kohdistamaan odotuksia ja samastumaan. Emme tarvitse johtajaksemme sotilasdiktaattoria, vaan ihan tavallisen suomalaisen.
Tässä olisi nyt oiva tilaisuus pohdiskella sitäkin, onko natsojen tunteminen se varsinainen avainkysymys, vai olisiko esim. olennaisempaa, että ylipäällikkö alikessun natsojen sijasta tuntisi niitä alikessuja.
Seuraa saarna.
Kaikille ihmisyhteisöille luonnollinen reaktio on, että ulkopuolinen uhka saa yhteisöt tiivistämään rivinsä, valmistautumaan puolustuskannalle ja omaksumaan käskyvaltaisia asenteita. Jos kriisi kohtaa, se systeemi mitä kauniisti kutsumme demokratiaksi saa väityä, ja tilalle syntyy autoritaarisempia järjestelmiä. Armeija on tällainen järjestelmä jo ja myös rauhan aikana, kun se elää koko ajan keskuudessamme. Demokratian kypsyys mitataan varsinaisen kriisin todellistuttua. Silloin, jos demokratia on ollut toimivaa ja yhteisöä läpäisee tietty yhteisöllinen, sanottaisiinko vaikka kohtalonyhteyttä tunnustava henki, puolustautuminenkin onnistuu. Ellei, niin sitten todelliset rintamalinjat eivät enää sijoitukaan omien ja vieraiden väliin, vaan rintamalinjat asettuvat pikemminkin oman kansan sisälle, ja omia joukkojakin pitää ylhäältä päin vahtia ja pitää kurissa aseilla uhaten.
Tiedämme että tällaista tapahtui totalitarististen maiden joukoissa, ja paraikaa on selvitettävänä toistaiseksi ratkaisematon kysymys siitä missä määrin tällaista pahtui omissa joukoissamme kesän 1944 kiristyneissä tunnelmissa.
Elämme tällaisten inhimillisten, lajille tyypillisten ja sosiologian tutkimien lakien mukaan, ja nämä lait ovat siinä mielessä "pätevämpiä" kuin mitkään ihmisen laatimat lait - mukaan lukien armeijoiden ohjesäännöt - että sosiologia määrää mikä on yhteisön todellinen tila ja mitkä ovat ne todelliset ehdot, joilla se haasteitaan kohtaa. Yhteisön terveys riippuu sen sosiaalisesta eheydestä, ja tämä taas riippuu esim. siitä ettei yhteisössä esiinny ihmisryhmien välillä jyrkkiä perusvastakohtaisuuksia tai muita eroja ja kuiluja. Yhteisiä päätöksiä tehtäessä yhteisön pitäisi olla niin sanotusti läpinäkyvä, eli kansalaisten tulisi tietää mistä missäkin asiassa oikeasti on kyse. Demokratiakin on sosiologian kannalta, siis valtarakenteiden analyysin kannalta, pitkälti vain tiettyjen ehtojen vallitessa mahdollinen järjestelmä. Se edellyttää esim. luku- ja muuta mielipiteenmuodostukseen tarvittavaa taitoa, vapaata tiedonsaantia, ja yhtenäiskulttuurista uloskasvanutta poikkeavuuden sietokykyä ja arvopluralismia.
Suomen historiassa ensimmäiset todellisen demokratian edellytykset syntyivät hävityn - siis nimenomaan hävityn - sodan jälkeen, jolloin koko yhteiskuntaa läpäisevät tekijät vasta pääsivät vaikuttamaan. Sitä aiemmin suomalaiset olivat eläneet hyvin sulkeutuneessa jokseenkin autoritaarisessa yhtenäiskulttuurissa, jossa kirkko ja uskonto, etuoikeutetuille tarkoitettu sivistys ja oikeistolainen armeija olivat muodostaneet yhteiskunnan valtasosiologisen valvontajärjestelmän. Vallan sosiologian ja yhtenäiskulttuurin sisäänlämpiävyyden kannalta tilanne Suomessa vastasi suunnilleen tilannetta tämän päivän islamilaisessa maailmassa, jossa myös yhtyy yhteiskunnallinen ja uskonnollinen valta, jossa ollaan yksiarvoisia, yhdenmukaisia ja äärimmäisen militantteja.
Kun jokin maa saa historiallisen tilaisuuden demokratiaan, se ei suinkaan ole välttämättä siihen valmis, eikä demokratian todellisten ehtojen ja edellytysten - siis niiden joita vallan sosiologia voi määrittää - toteutuminen ole itsestään selvää ja heti-tässä-nyt mahdollista. Erwin Lazlo on omistautunut tutkimaan kansojen kypsymiskaaria, ja vaikka hän nimenomaan korostaa optimistisia näköaloja, lähtökohtana on se että kypsyminen vie aina aikansa. Tapahtuu kaikkialla, että todelliseen - ei siis muodolliseen, esim. niin sanotusti "parlamentaristiseen" - demokratiaan kypsyminen vie aikaa vielä senkin jälkeen kun perusedellytykset on saavutettu. Ja usein siirtymävaiheissa tarvitaan vahvoja johtajia, vielä autoritaarisin ottein hallitsevia auktoriteetteja, ennen kuin vallan mekanismit kasvavat kansanjohtajien selkäytimiin niin sisäistetysti että demokraattinen valta voi toimia henkilöitymättä tiettyyn hallitsijaan.
Suomen kohtalontiellä tällainen auktoritaarinen demokraatti oli Kekkonen -- hänen pitkän hallintonsa aikana Suomi varsinaisesti kypsyi ja omaksui sellaiset sisäiset, vallan sosiologian kannalta olennaisen tärkeät edellytykset, joiden varassa todellinen demokratia saattoi pikkuhiljaa kypsyä. Kekkosen valtakausi oli vallan sosiologian kannalta etsikkoaikaamme, ja onneksemme Kekkonen myös käytti omaa valtaansa murentaakseen määrätietoisesti autoritaarista yhtenäiskulttuuriamme, antaen esim. täyden tukensa
työläiskirjailijoille ja yhteiskuntakriittiselle reporadiolle. Tämän myrkkykylvön merkitystä keskustelevat moniarvoisen yhteiskunnan läpimurrolle tuskin koskaan voidaan liioitella.
Kun Kekkosta nykyisin kaikenlaisten närämiesten toimesta muodinmukaisesti ja estoitta parjataan, pitäisi jonkun aina joskus muistuttaa taustalla olevasta tosiasiasta, siitä miten ainutkertaisia kansojen kehitystiet ovat ja miten historiaakaan ei pitäisi kirjoitella paneutumatta ensin vallan sosiologiaan. Kansan elin- ja kehityskaari pitää ensin määritellä yhteisöllisen, yhteiskunnallisen muutoksen kannalta - ja Suomen suhteen siirtymä vahvasta yhtenäiskulttuurista kohti demokratian mahdollistavaa moniarvoisuutta tapahtui todellakin vasta sotien jälkeen ja varsinaisesti 60-luvun mittaan. Vasta kun iso historiallinen viitekehikko on koossa, pitäisi yksittäisten toimijoiden roolia arvioida sen puitteissa. Mutta meillä historioijina noteeraavat itsensä sellaisetkin miehet, joilla ei ole halua yhdestäkään historian aputieteestä, ja joilla tiedollisina eväinään on lähinnä poliittisten toimijoiden itse ylöskirjaamia muistelmia.
Valitettavasti vain Kekkosen jälkeen sitten muut voimat tukahduttivat demokratian kehittymisen. Markkinatalous, kun se muuttui rahataloudellisen ekspansion kautta globaaliksi rahan ohjastamaksi pakkojärjestelmäksi, tuli mukaan kuvioihin. Se on murskaamassa demokratian todelliset edellytykset mennen tullen. Valitettavasti heti Kekkosen jälkeen hänen yhä auktoriteetilliselle paikalleen nousi presidentti, joka oitis pani maassamme vallalle rahataloudellisen ekspansion. Se johti sitten itsenäisen Suomen suurimpaan talousromahdukseen, ja käytännössä siihen että tämän maan omistavat nyt kokonaan muut kuin suomalaiset. Ja myös kohtaloistamme - niistä ennen yhteisistä asioista - päätetään nyt ihan muualla kuin oman maamme valtioelimissä.
Palaan lähtökohtaan. Kun nykyinen, pian uudelleenvalittava tasavallan presidenttimme ei tunne alikersantin natsoja, se ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Se nimittäin saattaisi parhaassa tapauksessa merkitä sitä että hän näkisi nauhojen ja laattojen ja muiden autoritaarisen järjestelmän mielellään hellimien hierarkiatunnusten takaa myöskin sen alikersantin, ihmisen, kansalaisen. Tämä läpinäkyvyys olisi järjestelmän kannalta paljon olennaisempaa kuin natsojen laskeminen. On hyve, ettei Halonen tunnista soltuilla korostuneita signaaleja. Presidentti on kuitenkin kansalaisten eräänlainen ideaali, malli, johon kansalaisten pitäisi pystyä kohdistamaan odotuksia ja samastumaan. Emme tarvitse johtajaksemme sotilasdiktaattoria, vaan ihan tavallisen suomalaisen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.