1. Uuden prostituutiolainsäädännön taustaa
1.4. Lesbofeminismi
Lesbofeminismi oli erittäin merkityksellinen liike 1970 -80 luvuilla, merkityksellinen nimenomaan lesboille, ei feminismille. Lesbofeminismi loi nykyisen lesbouden, itse sana lesbo tuli käyttöön liikkeen myötä. Lesbofeminismi loi lesboille oman kulttuurin ja ryhmän, johon samaistumalla homoseksuaalinen nainen pystyi luomaan seksuaalisen identiteettinsä. Suomalaisetkin vanhemmat lesbot kertovat nuoruutensa tyhjästä ajasta, jolloin oma seksuaalisuus oli täysin hukassa, koska kukaan ei tiennyt lesboja olevan olemassakaan. Tilanne ei ollut paljoa parempi Amerikassakaan, jossa ainoa lesbokulttuuri oli laittomissa baareissa vallinnut butch-femme kulttuuri. Stone-buch oli tässä kulttuurissa nainen, joka rakastelun aikana tyydytti toisen, mutta ei sallinut itseään kosketeltavan lainkaan rakasteluna aikana. Tällainen stone-butch rakastelu oli ainoa vallitseva tapa 1950-liuvulle saakka, ja kuvaa sitä, miten laittomuuteen tuomittuna ja syrjittynä lesbot eivät kyenneet vapauttamaan omaa seksuaalisuuttaan vaan toistivat sisäistettynä yhteiskunnan tuomitsemaa suhtautumista. Tarvittiin voimakasta ja läpitunkevaa joukkoliikettä sortoa vastaan, ennen kuin naispuoliset homoseksuaalit kykenivät löytämää omaehtoisemman tavan elää ja ilmaista omaa seksuaalisuuttaan. Tämä kapinaliike sortoa vastaan oli sosiaalinen tilaus lesbofeminismille. Mieshomoilla oli oma Gay Liberation Front, lesboilla lesbofeministit vastasivat samasta tehtävästä.
Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Britanniassa lesbofeminismi oli vallitseva ideologia yhteiskunnallisesti suuntautuneiden lesbojen keskuudessa 1970 ja 1980-luvulla. Suomessa vaikutukset kulkivat joitakin vuosia myöhässä. Lesbofeminismin perusolettamuksena oli, että lesbolaisuus on feminismi olivat niin monimutkaisin sitein yhtyeenkietoutuneet, että näitä kahta asiaa ei voida erottaa toisistaan.
Lesbofeminismi tarjosi kirpeää kritiikkiä patriarkaattia ja heteroseksuaalisuuden institutionalisointia vastaan, ja julisti, että lesbofeminismin poliittinen tehtävä on miehisen ylivallan vastustaminen. Käytännössä lesbofeminismi kehittyi nopeasti henkilökohtaiseksi tyyliksi vaikuttaen kaikkeen hiustyylistä vaatteisiin ja sukupuoliskäyttäytymiseen. Kaiken kaikkiaan aatteen vaikutus oli valtava.
Alkuperä
1960-luvun lopun poliittisessa myllerryksessä lesbot alkoivat yhtenä ryhmänä monista muista sosiaaliryhmistä etsimään vapautusta sorrosta ja syrjinnästä. Ne lesbot, jotka liittyivät miesten gay-liberation ryhmiin usein turhautuivat gay-miesten seksististä asenteista. Valtavirtafeministien liikkeet tuntuivat myös vähemmän vetovoimaisilta. Vaikka lesbot täyttivät tavallisten feministijärjestöjen rivit, lesboja avoimesti kehotettiin tuomasta lesbouttaan esille feministiliikkeiden julkisessa ulkokuvassa.
1970 tämä kysymys tuli päätökseen, kun ”Kansallisen naisjärjestön” National Organization of Women (NOW) puheenjohtaja Betty Friedan luonnehti lesbojen asian ajajia liikkeessä ”vaaleanpunaiseksi uhkaksi” liikkeen julkisuuskuvalle. Gloria Stein vastasi tähän julistamalla, että feminismi ei ole suhdetoimintaa, vaan vallankumous. Seuraavassa NOWn kokouksessa lesbot sammuttivat salista valot, pukivat ”vaaleanpunainen salaliitto” paidat päälleen ja valojen syttyessä seisoivat rivissä salin edessä. Suuri osa kokousedustajista liittyi heihin ja kokous hyväksyi suurella äänten enemmistöllä lesbojen syrjinnän feminismin painopistealueeksi.
Naisiin samaistuvat naiset
Friedmanin huomautus ”vaaleanpunaisesta uhkasta” sai aikaan vastaliikkeen, josta syntyi Radikaalilesbolaisuus. Heidän lyhyt manifestinsa ”Naisiin samaistuvat naiset” on yleensä tunnustettu ensimmäisen lesbofeministisenä julkaisuna. Sen kirjoittajat väittivät, että lesbot ja lesbolaisuus on keskeisessä asemassa, ei reunailmiö feministisessä liikkeessä. Naisiin samaistuvat naiset vievät pohjan patriarkaatilta vetämällä energian pois miehiltä ja siirtämällä energian toisiin naisiin tiivistämällä naisten kontakteja toisiin naisiin ja arvostamalla naisia näiden omilla ehdoillaan riippumatta miehistä. Niin kauan kuin naiset etsivät hyväksyntää miehiltä ja miesten instituutioilta naiset eivät voi tulla itsenäisiksi ihmisiksi. On huomattava, että kirjoittajat itse pitävät homojen ja lesbojen käsitteitä luokitteluina, jotka syntyvät heteropatriarkaatin sivutuotteena, eivät todellisen identiteetin ilmaisuna. He uskoivat, että naisten seksuaalinen syrjintää ei olisi, jos naiset voisivat elää todellisten tunteittensa kanssa ja tällaisia luokitteluja ei tarvittaisi. Naisiin samaistuvat naiset ja muut kirjoitukset loivat perustan sukupuolisuuden ensisijaisuudelle feministisessä teoriassa ja käytännössä.
Naisiin samaistuvat naiset pystyivät vetämään mukaansa laajemman feministisen liikkeen politisoidessaan yksityisasiat, kuten kotityöt, lastenhoidon ja syntyvyyden säännöstelyn. He ulottivat analyysinsa, ei ainoastaan naisen homoseksuaalisuuden uudelleen arviointiin, vaan myös heteroseksuaalisuuden kirpeään kritiikkiin. Esimerkiksi Jill Johnstonin laajasti vaikuttanut kirja ”Lesbian Nation: The feminist solution” 1973 kuvasi romanttisen rakkauden ”huumeeksi” ja yksiavioisuuden keinoksi vangita nainen kotityön orjuuteen: ”Ensin vajoat hänen käsivarsilleen, ja sitten kätesi vajoavatkin jo hänen tiskialtaaseensa”.
Kiinnostavaa oli, että butch-femme naiset kutsuivat itseään nimikkeellä gay, koska nimitys lesbo tai lesbolainen nainen sai heidät voimaan henkisesti pahoin. Lesbofeministeille kuitenkin lesbo oli ylpeä ilmaus, jota kannattaa tuoda esille. He olivat ensimmäisiä, jotka käyttivät lesbo-sanaa positiivisena ilmaisuna sosio-seksuaalisesta identiteetistä. Itse asiassa yksi merkittävimmistä lesbofeminismin saavutuksista oli sosiaalisen ja poliittisen tukiverkoston luominen, joka auttoi lesboja selviämään sen eristyksen, stigman ja laillisten ongelmien kanssa joita homoseksuaalinen elämäntapa aiheutti ja aiheuttaa. Tämä vaikutus oli usein hyvin konkreettinen, sillä lesbofeministit perustivat vain naisille tarkoitettuja kirjakauppoja, toimintakeskuksia, levy-yhtiöitä, konsertteja, musiikkifestivaalin, ym. Päivähoitoakin tarjottiin, joskin poika- ja tyttölapset kasvatettiin ideologisista syistä eri ryhmissä kuudennen ikävuoden jälkeen. Lesboille tuli näin mahdollisuus kuunnella lesbojen tekemää musiikki, lukea lesbokirjallisuutta ja runoutta, ostaa koruja ym.
”Poliittisesti lesbot”
Lesbofeministit painottivat lesboutta poliittisena valintana. ”poliittisesti lesboilta” ei vaadittu, että he harjoittaisivat seksiä naisten kanssa, mutta heidän odotettiin pidättäytyvän seksistä miesten kanssa ja elävän selibaatissa. Anne Koedt’in poliittisen analyysini vaginaalisesta versus klitoraalisesta orgasmista sai lesbofeministit pidättäytymään tai ainakin minimoimaan vaginaalisen penetraation (ja samoin muut penetraatiot) samanlaisina miehisinä toimintoina, samoin kuin pornografia tuomittiin jyrkästi.
Kulttuurifeministi Adrianne Rich taas kehitti näkemyksen ”lesbolaisesta jatkumosta”, joka eri asteisena yhdistäisi lesboja ja muita naisia feministisessä vastakkainasettelussa patriarkaattia vastaan. Hän tulkitsi, että kaikki naiset, jotka tunsivat tunnetasolla syvää yhteenkuuluvuutta toisten naisten kanssa, voitaisiin lukea myös ”lesboihin”.
Pukeutuminen
Lesbofeministit myös omaksuivat esteettisen tyylin, joka ilmaisia heidän hylänneen naisellisuuden ja materialismin. Lyhyt tukka, farkut, työsaappaat ja ruudullinen paita tuli vakiopukeutumiseksi, etenkin nuorille kaupunkilaisnaisille. Tämä pukeutumissäännöstö, joka oli osalle vapauttava, osalle alistava, ilmaisi lesbofeministin omistautumista kieltäytyä heteroseksuaalisuudesta ja luokkaeduista. Tämä ”ruutupaitalesbo” -tyyli oli tuttu ilmiö myös Suomessa.
Butch-femme
Lesbofeministit myös etäännyttivät itseään butch-femme baarikulttuurista, joka oli ainoa toinen julkinen lesbokulttuurin muoto. Lesbofeministisestä’ näkökulmasta butchit olivat miehiin samaistuvia ja femmet olivat jääneet ansaan naisen passiiviseen rooliin. butch-femmejä kritisoitiin heteroseksuaalisten suhteiden matkimisesta. Heidän mielestään butch-femme roolit olivat patriarkaatin läpitunkemia, ja näin ollen olivat yhtyeensopimattomia feminismin kanssa.
Aikaa myöten lesbouden seksuaalinen komponentti tuli vähemmän tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Esimerkiksi Charlotte Bunch 1972 artikkelissaan ”Lesbot kapinassa” asetti lesbofeminismin kaiken naisten vapautuksen perustaksi. Bunch väitti, että ”lesbolaisuus järkyttää miehisen ylivallan syvintä ydintä, ei sen takia, että naiset harjoittavat seksiä keskenään, vaan koska he vetävät energiansa pois miehiltä”. Bunch ja muut ottivat vaikutteita syrjinnän vastaisista taisteluista, ja he uskoivat, että miesten ylivallan murtuminen aiheuttaisi rasismin, kapitalismin ja imperialismin romahduksen.
Lesbojen yhdistetty toiminta miesten gay-liikkeen kanssa toi tuloksi. Mm. vuonna 1972 homoseksuaalisuus poistettiin tautiluokituksesta. Yhteistoiminta miesten kanssa kuitenkin väheni vähenemistään ja vuonna 1972 Rita Mae Brown ehdotti täysin itsenäistä lesbofeminististä liikettä. Brown kuvasi heteromiesten ja lesbojen eroa: ”ero kuin uudistusten ja vallankumouksen ero”. Hänen mukaansa naisten tukeminen ja rakastaminen oli lesbolaista; intiimien suhteiden jatkaminen miesten kanssa oli samaa kuin yhteistoiminta vihollisen kanssa. Brownin julistukset olivat lesbolaisen separatismin alkumerkki. Lesboseparatismi oli lesbofeminismin toinen merkittävä suuntaus.
Se, mikä oli alkanut Kansallisen naisyhdistyksen yrityksistä sulkea pois lesbot julkikuvastaan, kehittyi nopeasti laajalle levinneeksi ideologiseksi ja kulttuuriseksi liikkeeksi joka saavuttu äärettömän suuren suosion lesbojen joukoissa Kanadassa, Britanniassa, Skotlannissa ja Australiassa. Vaikka lesbofeministit USAn ulkopuolella olivat amerikkalaisia sisariaan paremmissa väleissä miesten ja homomiesten vapautusliikkeiden kanssa, erillisen lesbofeministisen tietoisuuden synty, joka lupasi vapautusta naisiin samaistumisen kautta, vaikutti voimakkaasti koko englantia puhuvassa maailmassa ja myös Ruotsissa ja Suomessa.
Lesbofeministit erottivat liikkeestään sadomasokistilesbot, ja tämä aiheutti sadomasokistilesbojen puolelta syyttämistä siitä, että lesbofeministit syrjivät heitä vähemmistöryhmänä. Myös sukupuolen vaihtajat ajettiin pois heidän piiristään, eli transseksuaalit eivät kelvanneet heidän tilaisuuksiinsa tai toimintaansa.
Lesboseparatistien rinnalla toinen lesbofeminismin ryhmä olivat Kulttuurifeministit, jotka painottivat separatismin sijasta enemmän lesbolaisen oman kulttuurin luomista ja äiteyden merkitystä naisen ainutlaatuisena ja pasifistisena ominaisuutena. Kuitenkin separatistilesbot omissa vain naisille tarkoitetuissa festivaaleissaan, kahviloissaan, kirjakaupoissaan ja tapahtumissaan loivat perustan lesbomusiikille, kirjallisuudelle ja muille kulttuurin muodoille niin menestyksellisesti, että separatistilesbot ja kulttuurifeministit usein sekoitetaan toisiinsa.
Myöhempi kehitys.
Lesbofeminismi näki syynä rasismiin, luokkasortoon ym. epäkohtiin miesten heteroseksuaalisen patriarkaatin, ja uskoi, että vetämällä energia pois miehiltä patriarkaatti sortuu ja epäkohdat poistuvat. Tämä asenne johti siihen, että yhteistyötä muiden ryhmien kanssa oli vaikea tehdä, ja lesbofeministejä kritisoitiinkin tästä kärkevästi mm. mustien naisjärjestöjen taholta. Feminismissä ns. kolmannen aallon feministit irrottautuivat lesbofeminismistä 1990-luvulla, ja lähtivät omille teilleen. Mm Queerfeminismiin, juuret 1990-luvun taitteessa; vaikuttajina postmodernismi ja
jälkistrukturalistiset kieliteoriat,. Qeerfeminismin lesbo- ja homotutkimus on etsinyt piiloon jääneitä lesbojen ja homojen tekstejä ja tekoja, kyseenalaistanut stereotyyppisiä lesbo- ja homorepresentaatioita, ja kritisoinut niitä kulttuurisia käytänteitä joiden kautta
lesbous ja homous esitetään ”poikkeavina” seksuaalisuuksina Lesbo- ja homotutkimus hahmottanut (yleensä) sukupuolen ja seksuaalisuuden p seksuaalisuuden pitkälti jähmettyneinä ja dikotomisina kategorioinal Queer-tutkimus hylkää näkemyksen stabiileista seksuaali- ja sukupuoliidentiteeteistä ja kyseenalaistaa käsitteiden ”heteroseksuaalisuus” ja ”homoseksuaalisuus” luonnollisuuden ja historiattomuuden
Ranskalaisen filosofin Michel Foucault’n innoittamana queer-tutkimus näkee
seksuaaliset identiteetit (ja niiden väliset rajat) kulttuurisen merkityksenannon
kautta tuotettuina, ei kulttuurisen vallankäytön tukahduttamina
On kuitenkin muistettava lesbofeministisen liikkeen erittäin merkittävä vaikutus enemmän kuin yhteen sukupolveen. Tämän takia ei ole ihme, että hyvin suuri joukko lesboista ja nimenomaan heistä, jotka ovat nyt saavuttaneet urallaan valtaa samaistuvat voimakkaasti lesbofeministiseen ideologiaan.
http://www.intermin.fi/poliisi/luennot/home.nsf/pages/indexfin
1.4. Lesbofeminismi
Lesbofeminismi oli erittäin merkityksellinen liike 1970 -80 luvuilla, merkityksellinen nimenomaan lesboille, ei feminismille. Lesbofeminismi loi nykyisen lesbouden, itse sana lesbo tuli käyttöön liikkeen myötä. Lesbofeminismi loi lesboille oman kulttuurin ja ryhmän, johon samaistumalla homoseksuaalinen nainen pystyi luomaan seksuaalisen identiteettinsä. Suomalaisetkin vanhemmat lesbot kertovat nuoruutensa tyhjästä ajasta, jolloin oma seksuaalisuus oli täysin hukassa, koska kukaan ei tiennyt lesboja olevan olemassakaan. Tilanne ei ollut paljoa parempi Amerikassakaan, jossa ainoa lesbokulttuuri oli laittomissa baareissa vallinnut butch-femme kulttuuri. Stone-buch oli tässä kulttuurissa nainen, joka rakastelun aikana tyydytti toisen, mutta ei sallinut itseään kosketeltavan lainkaan rakasteluna aikana. Tällainen stone-butch rakastelu oli ainoa vallitseva tapa 1950-liuvulle saakka, ja kuvaa sitä, miten laittomuuteen tuomittuna ja syrjittynä lesbot eivät kyenneet vapauttamaan omaa seksuaalisuuttaan vaan toistivat sisäistettynä yhteiskunnan tuomitsemaa suhtautumista. Tarvittiin voimakasta ja läpitunkevaa joukkoliikettä sortoa vastaan, ennen kuin naispuoliset homoseksuaalit kykenivät löytämää omaehtoisemman tavan elää ja ilmaista omaa seksuaalisuuttaan. Tämä kapinaliike sortoa vastaan oli sosiaalinen tilaus lesbofeminismille. Mieshomoilla oli oma Gay Liberation Front, lesboilla lesbofeministit vastasivat samasta tehtävästä.
Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Britanniassa lesbofeminismi oli vallitseva ideologia yhteiskunnallisesti suuntautuneiden lesbojen keskuudessa 1970 ja 1980-luvulla. Suomessa vaikutukset kulkivat joitakin vuosia myöhässä. Lesbofeminismin perusolettamuksena oli, että lesbolaisuus on feminismi olivat niin monimutkaisin sitein yhtyeenkietoutuneet, että näitä kahta asiaa ei voida erottaa toisistaan.
Lesbofeminismi tarjosi kirpeää kritiikkiä patriarkaattia ja heteroseksuaalisuuden institutionalisointia vastaan, ja julisti, että lesbofeminismin poliittinen tehtävä on miehisen ylivallan vastustaminen. Käytännössä lesbofeminismi kehittyi nopeasti henkilökohtaiseksi tyyliksi vaikuttaen kaikkeen hiustyylistä vaatteisiin ja sukupuoliskäyttäytymiseen. Kaiken kaikkiaan aatteen vaikutus oli valtava.
Alkuperä
1960-luvun lopun poliittisessa myllerryksessä lesbot alkoivat yhtenä ryhmänä monista muista sosiaaliryhmistä etsimään vapautusta sorrosta ja syrjinnästä. Ne lesbot, jotka liittyivät miesten gay-liberation ryhmiin usein turhautuivat gay-miesten seksististä asenteista. Valtavirtafeministien liikkeet tuntuivat myös vähemmän vetovoimaisilta. Vaikka lesbot täyttivät tavallisten feministijärjestöjen rivit, lesboja avoimesti kehotettiin tuomasta lesbouttaan esille feministiliikkeiden julkisessa ulkokuvassa.
1970 tämä kysymys tuli päätökseen, kun ”Kansallisen naisjärjestön” National Organization of Women (NOW) puheenjohtaja Betty Friedan luonnehti lesbojen asian ajajia liikkeessä ”vaaleanpunaiseksi uhkaksi” liikkeen julkisuuskuvalle. Gloria Stein vastasi tähän julistamalla, että feminismi ei ole suhdetoimintaa, vaan vallankumous. Seuraavassa NOWn kokouksessa lesbot sammuttivat salista valot, pukivat ”vaaleanpunainen salaliitto” paidat päälleen ja valojen syttyessä seisoivat rivissä salin edessä. Suuri osa kokousedustajista liittyi heihin ja kokous hyväksyi suurella äänten enemmistöllä lesbojen syrjinnän feminismin painopistealueeksi.
Naisiin samaistuvat naiset
Friedmanin huomautus ”vaaleanpunaisesta uhkasta” sai aikaan vastaliikkeen, josta syntyi Radikaalilesbolaisuus. Heidän lyhyt manifestinsa ”Naisiin samaistuvat naiset” on yleensä tunnustettu ensimmäisen lesbofeministisenä julkaisuna. Sen kirjoittajat väittivät, että lesbot ja lesbolaisuus on keskeisessä asemassa, ei reunailmiö feministisessä liikkeessä. Naisiin samaistuvat naiset vievät pohjan patriarkaatilta vetämällä energian pois miehiltä ja siirtämällä energian toisiin naisiin tiivistämällä naisten kontakteja toisiin naisiin ja arvostamalla naisia näiden omilla ehdoillaan riippumatta miehistä. Niin kauan kuin naiset etsivät hyväksyntää miehiltä ja miesten instituutioilta naiset eivät voi tulla itsenäisiksi ihmisiksi. On huomattava, että kirjoittajat itse pitävät homojen ja lesbojen käsitteitä luokitteluina, jotka syntyvät heteropatriarkaatin sivutuotteena, eivät todellisen identiteetin ilmaisuna. He uskoivat, että naisten seksuaalinen syrjintää ei olisi, jos naiset voisivat elää todellisten tunteittensa kanssa ja tällaisia luokitteluja ei tarvittaisi. Naisiin samaistuvat naiset ja muut kirjoitukset loivat perustan sukupuolisuuden ensisijaisuudelle feministisessä teoriassa ja käytännössä.
Naisiin samaistuvat naiset pystyivät vetämään mukaansa laajemman feministisen liikkeen politisoidessaan yksityisasiat, kuten kotityöt, lastenhoidon ja syntyvyyden säännöstelyn. He ulottivat analyysinsa, ei ainoastaan naisen homoseksuaalisuuden uudelleen arviointiin, vaan myös heteroseksuaalisuuden kirpeään kritiikkiin. Esimerkiksi Jill Johnstonin laajasti vaikuttanut kirja ”Lesbian Nation: The feminist solution” 1973 kuvasi romanttisen rakkauden ”huumeeksi” ja yksiavioisuuden keinoksi vangita nainen kotityön orjuuteen: ”Ensin vajoat hänen käsivarsilleen, ja sitten kätesi vajoavatkin jo hänen tiskialtaaseensa”.
Kiinnostavaa oli, että butch-femme naiset kutsuivat itseään nimikkeellä gay, koska nimitys lesbo tai lesbolainen nainen sai heidät voimaan henkisesti pahoin. Lesbofeministeille kuitenkin lesbo oli ylpeä ilmaus, jota kannattaa tuoda esille. He olivat ensimmäisiä, jotka käyttivät lesbo-sanaa positiivisena ilmaisuna sosio-seksuaalisesta identiteetistä. Itse asiassa yksi merkittävimmistä lesbofeminismin saavutuksista oli sosiaalisen ja poliittisen tukiverkoston luominen, joka auttoi lesboja selviämään sen eristyksen, stigman ja laillisten ongelmien kanssa joita homoseksuaalinen elämäntapa aiheutti ja aiheuttaa. Tämä vaikutus oli usein hyvin konkreettinen, sillä lesbofeministit perustivat vain naisille tarkoitettuja kirjakauppoja, toimintakeskuksia, levy-yhtiöitä, konsertteja, musiikkifestivaalin, ym. Päivähoitoakin tarjottiin, joskin poika- ja tyttölapset kasvatettiin ideologisista syistä eri ryhmissä kuudennen ikävuoden jälkeen. Lesboille tuli näin mahdollisuus kuunnella lesbojen tekemää musiikki, lukea lesbokirjallisuutta ja runoutta, ostaa koruja ym.
”Poliittisesti lesbot”
Lesbofeministit painottivat lesboutta poliittisena valintana. ”poliittisesti lesboilta” ei vaadittu, että he harjoittaisivat seksiä naisten kanssa, mutta heidän odotettiin pidättäytyvän seksistä miesten kanssa ja elävän selibaatissa. Anne Koedt’in poliittisen analyysini vaginaalisesta versus klitoraalisesta orgasmista sai lesbofeministit pidättäytymään tai ainakin minimoimaan vaginaalisen penetraation (ja samoin muut penetraatiot) samanlaisina miehisinä toimintoina, samoin kuin pornografia tuomittiin jyrkästi.
Kulttuurifeministi Adrianne Rich taas kehitti näkemyksen ”lesbolaisesta jatkumosta”, joka eri asteisena yhdistäisi lesboja ja muita naisia feministisessä vastakkainasettelussa patriarkaattia vastaan. Hän tulkitsi, että kaikki naiset, jotka tunsivat tunnetasolla syvää yhteenkuuluvuutta toisten naisten kanssa, voitaisiin lukea myös ”lesboihin”.
Pukeutuminen
Lesbofeministit myös omaksuivat esteettisen tyylin, joka ilmaisia heidän hylänneen naisellisuuden ja materialismin. Lyhyt tukka, farkut, työsaappaat ja ruudullinen paita tuli vakiopukeutumiseksi, etenkin nuorille kaupunkilaisnaisille. Tämä pukeutumissäännöstö, joka oli osalle vapauttava, osalle alistava, ilmaisi lesbofeministin omistautumista kieltäytyä heteroseksuaalisuudesta ja luokkaeduista. Tämä ”ruutupaitalesbo” -tyyli oli tuttu ilmiö myös Suomessa.
Butch-femme
Lesbofeministit myös etäännyttivät itseään butch-femme baarikulttuurista, joka oli ainoa toinen julkinen lesbokulttuurin muoto. Lesbofeministisestä’ näkökulmasta butchit olivat miehiin samaistuvia ja femmet olivat jääneet ansaan naisen passiiviseen rooliin. butch-femmejä kritisoitiin heteroseksuaalisten suhteiden matkimisesta. Heidän mielestään butch-femme roolit olivat patriarkaatin läpitunkemia, ja näin ollen olivat yhtyeensopimattomia feminismin kanssa.
Aikaa myöten lesbouden seksuaalinen komponentti tuli vähemmän tärkeäksi ja merkitykselliseksi. Esimerkiksi Charlotte Bunch 1972 artikkelissaan ”Lesbot kapinassa” asetti lesbofeminismin kaiken naisten vapautuksen perustaksi. Bunch väitti, että ”lesbolaisuus järkyttää miehisen ylivallan syvintä ydintä, ei sen takia, että naiset harjoittavat seksiä keskenään, vaan koska he vetävät energiansa pois miehiltä”. Bunch ja muut ottivat vaikutteita syrjinnän vastaisista taisteluista, ja he uskoivat, että miesten ylivallan murtuminen aiheuttaisi rasismin, kapitalismin ja imperialismin romahduksen.
Lesbojen yhdistetty toiminta miesten gay-liikkeen kanssa toi tuloksi. Mm. vuonna 1972 homoseksuaalisuus poistettiin tautiluokituksesta. Yhteistoiminta miesten kanssa kuitenkin väheni vähenemistään ja vuonna 1972 Rita Mae Brown ehdotti täysin itsenäistä lesbofeminististä liikettä. Brown kuvasi heteromiesten ja lesbojen eroa: ”ero kuin uudistusten ja vallankumouksen ero”. Hänen mukaansa naisten tukeminen ja rakastaminen oli lesbolaista; intiimien suhteiden jatkaminen miesten kanssa oli samaa kuin yhteistoiminta vihollisen kanssa. Brownin julistukset olivat lesbolaisen separatismin alkumerkki. Lesboseparatismi oli lesbofeminismin toinen merkittävä suuntaus.
Se, mikä oli alkanut Kansallisen naisyhdistyksen yrityksistä sulkea pois lesbot julkikuvastaan, kehittyi nopeasti laajalle levinneeksi ideologiseksi ja kulttuuriseksi liikkeeksi joka saavuttu äärettömän suuren suosion lesbojen joukoissa Kanadassa, Britanniassa, Skotlannissa ja Australiassa. Vaikka lesbofeministit USAn ulkopuolella olivat amerikkalaisia sisariaan paremmissa väleissä miesten ja homomiesten vapautusliikkeiden kanssa, erillisen lesbofeministisen tietoisuuden synty, joka lupasi vapautusta naisiin samaistumisen kautta, vaikutti voimakkaasti koko englantia puhuvassa maailmassa ja myös Ruotsissa ja Suomessa.
Lesbofeministit erottivat liikkeestään sadomasokistilesbot, ja tämä aiheutti sadomasokistilesbojen puolelta syyttämistä siitä, että lesbofeministit syrjivät heitä vähemmistöryhmänä. Myös sukupuolen vaihtajat ajettiin pois heidän piiristään, eli transseksuaalit eivät kelvanneet heidän tilaisuuksiinsa tai toimintaansa.
Lesboseparatistien rinnalla toinen lesbofeminismin ryhmä olivat Kulttuurifeministit, jotka painottivat separatismin sijasta enemmän lesbolaisen oman kulttuurin luomista ja äiteyden merkitystä naisen ainutlaatuisena ja pasifistisena ominaisuutena. Kuitenkin separatistilesbot omissa vain naisille tarkoitetuissa festivaaleissaan, kahviloissaan, kirjakaupoissaan ja tapahtumissaan loivat perustan lesbomusiikille, kirjallisuudelle ja muille kulttuurin muodoille niin menestyksellisesti, että separatistilesbot ja kulttuurifeministit usein sekoitetaan toisiinsa.
Myöhempi kehitys.
Lesbofeminismi näki syynä rasismiin, luokkasortoon ym. epäkohtiin miesten heteroseksuaalisen patriarkaatin, ja uskoi, että vetämällä energia pois miehiltä patriarkaatti sortuu ja epäkohdat poistuvat. Tämä asenne johti siihen, että yhteistyötä muiden ryhmien kanssa oli vaikea tehdä, ja lesbofeministejä kritisoitiinkin tästä kärkevästi mm. mustien naisjärjestöjen taholta. Feminismissä ns. kolmannen aallon feministit irrottautuivat lesbofeminismistä 1990-luvulla, ja lähtivät omille teilleen. Mm Queerfeminismiin, juuret 1990-luvun taitteessa; vaikuttajina postmodernismi ja
jälkistrukturalistiset kieliteoriat,. Qeerfeminismin lesbo- ja homotutkimus on etsinyt piiloon jääneitä lesbojen ja homojen tekstejä ja tekoja, kyseenalaistanut stereotyyppisiä lesbo- ja homorepresentaatioita, ja kritisoinut niitä kulttuurisia käytänteitä joiden kautta
lesbous ja homous esitetään ”poikkeavina” seksuaalisuuksina Lesbo- ja homotutkimus hahmottanut (yleensä) sukupuolen ja seksuaalisuuden p seksuaalisuuden pitkälti jähmettyneinä ja dikotomisina kategorioinal Queer-tutkimus hylkää näkemyksen stabiileista seksuaali- ja sukupuoliidentiteeteistä ja kyseenalaistaa käsitteiden ”heteroseksuaalisuus” ja ”homoseksuaalisuus” luonnollisuuden ja historiattomuuden
Ranskalaisen filosofin Michel Foucault’n innoittamana queer-tutkimus näkee
seksuaaliset identiteetit (ja niiden väliset rajat) kulttuurisen merkityksenannon
kautta tuotettuina, ei kulttuurisen vallankäytön tukahduttamina
On kuitenkin muistettava lesbofeministisen liikkeen erittäin merkittävä vaikutus enemmän kuin yhteen sukupolveen. Tämän takia ei ole ihme, että hyvin suuri joukko lesboista ja nimenomaan heistä, jotka ovat nyt saavuttaneet urallaan valtaa samaistuvat voimakkaasti lesbofeministiseen ideologiaan.
http://www.intermin.fi/poliisi/luennot/home.nsf/pages/indexfin
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.