Hei!
Olen miettinyt millä periaatteilla tai kriteereillä katolisessa kirkossa erotetaan traditio ja Traditio toisistaan? Eli toisin sanoen miten erotetaan oikea Traditio kaikesta muusta traditiosta?
Olen miettinyt millä periaatteilla tai kriteereillä katolisessa kirkossa erotetaan traditio ja Traditio toisistaan? Eli toisin sanoen miten erotetaan oikea Traditio kaikesta muusta traditiosta?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minä suhtaudun tähän traditioasiaan lapsen lailla. Pidän tärkeänä traditiona sitä, minkä luulen olevan tärkeää kirkon mielestä. Katselen myös mitä muut puuhaa ja teen esimerkistä samalla tavalla - oman tunnon mukaan tietenkin. Jos musta tuntuu liian oudolta joku tapa niin jätän sen väliin. Joitakin traditioita olen alkanut sitten myöhemmin noudattaa ihan itsestään. Jätän sen Tradition ja tradition tarkan teologisen erottamisen niille, jotka vastaavat kirkon opetusvirasta. Minä vaan tulen kirkkoon ja pikkuhiljaa tulen osalliseksi traditiosta ja Traditiosta.
Oikeestaan tämä traditio ja Traditio -erottelu on mulle ihan uutta. Ehkä - kun nyt aloin tätä miettiä - mulle T/traditio on sama kuin kirkko. Traditio kuuluu ihmisen elämään ja kirkon inhimillisyys on se traditio, sitten on se Traditio, eli Kristuksen elävä läsnäolo kirkossa, kirkko, joka on Kristuksen ruumis. Miten nämä sitten käytännössä erottaa? Miten erottaa toisistaan Kristuksen ihmisyyden ja jumaluuden? Mitä voi ymmärtää ja uskoa arkijärjellä ja mikä on mysteeri?
Kuitenkin - aika yksinkertaista tämä kristityn elämä on - rukoilee itsensä ja muiden puolesta, käy messussa, yrittää elää kunnolla ja menee ripille tarpeen tullen. Niin ja sisältönä - uskoo syntinsä anteeksi ja tekee parannusta ja antaa anteeksi muille.
Moniin keskusteluihin palstalla tulee ei-katolilaisilta kannanottoja, joissa tuomitaan katolilaisten luottamus kirkkonsa traditioon ja vaaditaan pitäytymistä yksin Raamatun opetukseen. Usein nämä kirjoittajat pitävät mitä tahansa kirkkoa, myös protestanttisia, turhina ja pitävät henkilökohtaista uskoa pelastukseen Kristuksessa ainoana tarpeellisena kristittynä elämiseen.
Piispa Verschuren piti aikanaan esitelmän teemanaan ”Onko usko yksityisasia vai kirkon asia”. Esitelmä on luettavissa Fides-lehdissä 6-7/ 1989. Poimin siitä joitakin keskeisiä ajatuksia vastaukseksi kysymykseesi traditiosta.
Kysymystä, onko usko yksityinen vai kirkon asia, voidaan lähestyä niin subjektin kuin objektin näkökulmasta, siis sekä siitä, keneen tai mitä uskotaan, että siitä, kuka uskoo. Näitä molempia lähestymistapoja esitelmässä tutkistellaan. Itse referoin nyt vain vastaukseni tueksi sitä osuutta, jossa puhutaan uskon objektista. Sitähän kysymyksesi koskee, jos oikein sen ymmärsin.
Mohin tahansa uskomiseen kuuluu, että uskomme yleensä jonkun toisen arvovallan perusteella, emme siis viime kädessä usko jotakin vaan johonkin henkilöön. Kristilliseen uskoon sovellettuna tämä henkilö, persoona, on Jumala. Sitä mitä uskotaan ei siis määrää yksityinen ihminen aikä kirkko vaan Jumala, sillä hän yksin voi ilmoittaa itsensä.
Piispa Verschuren kysyy: ”Mitä on ajateltava siitä, että kirkko sitä uskon traditiota tutkien, johon Raamattu kuuluu olennaisena osana, asettaa uskottavaksi totuuksia, joita ei löydy Raamatusta: kuten sen, että Jumala on yksi ja kolme persoonaa, että inspiroitu Raamattu koostuu juuri tietyistä kirjoista eikä muista, että sakramentteja on seitsemän, että Maria on otettu taivaaseen, tai että paavilla on kirkossa johtamisvalta”? Vastaus on: ” ´Jumalaan uskominen´ merkitsee uskomista Isän lähettämään Poikaan, joka perusti kirkon ja lahjoitti sille Pyhän Hengen. Usko Jeesukseen merkitsee uskoa hänen ruumiiseensa, joka on kirkko. Usko Jumalaan merkitsee hänen löytämistään kirkosta ja sen tiedon vastaan ottamista, että hän on läsnä kirkossa. Tällä tavoin uskomme kirkkoon, joka välittää Jumalalta saamansa ilmoituksen.”
Siis kirkko, Kristuksen ruumis, on täyttänyt ja täyttää Kristukselta saamaansa tehtävää tulkiten sitä, mitä uskon talletukseen, traditioon kuuluu. Se ratkaisee myös sen, milloin jonkun opetus jää kirkon uskon ulkopuolelle ja on sitä vastaan.
Uskon objektin kannalta usko on siis kirkon asia. Piispa Verschuren pohtii kyllä myös yksityisen ihmisen mahdollisuutta vaikuttaa uskon objektiin; sellainen mahdollisuus todella on olemassa ja joitakin sellaisia ihmisiä kirkon historiassa voidaan nimetä, joilla on ollut vaikutusta kirkon uskoon. Vatikaanin toinen konsiisli tunnusti sensus fidelium -käsitteen. Sekä kirkon opetusviralla että yksityisellä uskovalla on oma tehtävänsä uskon eteenpäin viemisessä ja kehittämisessä Jumalan antaman kutsumuksen mukaisesti. Koko kirkko on Jumalan varjeluksessa ilmoituksen säilyttäjänä.
Itse tiivistäisin sinulle vastaukseksi tämän väitteen: jos jokainen uskova yksinään omista älyllisistä ja psykologisista kyvyistään ja omasta kasvatus- ja koulutustaustastaan lähtien tulkitsee Raamattua, ilman sitä kirkon opetusta, joka katolilaisella on suunnannäyttäjänä, silloin voi todella kysyä, kuinka voi erottaa oikean tulkinnan (tradition) väärästä. Katolilainen saa luottaa siihen, että Pyhä Henki ohjaa kirkkoa Jumalan ilmoituksen tulkitsijana erehtymättömästi maailman loppuun asti. Ihan konkreettisesti sanottuna: kirkon opetusvirka on se, joka Pyhän Hengen ohjaamana näitä uskontotuuksia tulkitsee, ja kirkon opetusvirka on yhtä kuin Rooman piispa yhdessä piispainkollegion kanssa.
Unohdin selittää, mitä on "sensus fidei". Se takoittaa sellaista yliluonnollista vaistoa oikeasta uskosta, jonka Kristus antoi koko kirkolleen, piispoista maallikoihin. Koko kirkko yhdessä säilyttää oppia oikeana ja puhtaana. Se ei tarkoita, että yksityiset maallikot voivat tulkita uskon ja moraalin kysymyksiä toisin kuin kirkon opetusvirka, mutta joskus kirkon historian aikana jotkut yksittäiset kirkon jäsenet ovat toimillaan ja puheillaan voineet kirkastaa ja selventää jotakin seikkaa uskon talletuksessa (traditiossa) ansiokkaammin kuin virallisen opetusviran haltijat.
kuten Schottesham on kirjoittanut. On erittäin hyvä olla kristittynä, kun voi luottaa Kirkon opetusvirkaan. Kun tuntee koko olemuksellaan, että näin Jumala sen on tarkoittanut. Ei voi olla kuin kiitollinen!
Tottakai sen lisäksi, että uskoo, mitä Kirkkokin ja pyrkki pitäytymään siinä, ei sulje pois omaa henkilökohtaista, sisäistä uskonelämää, joka saa ravintonsa Sanasta ja Kirkon opetusvirasta, mutta jossa on omat sävynsä ja syvyytensä (tai pinnallisuutensa).
"...mutta joskus kirkon historian aikana jotkut yksittäiset kirkon jäsenet ovat toimillaan ja puheillaan voineet kirkastaa ja selventää jotakin seikkaa uskon talletuksessa (traditiossa) ansiokkaammin kuin virallisen opetusviran haltijat."
Olenko ymmärtänyt oikein, että edellä sanottu antaa voimia ja pontta sille keskustelulle, jota täällä on käyty hiippakuntanne tilasta"
Ei keskustelussa hiippakunnan tilasta ole kysymys opillisista erimielisyyksistä piispan ja hiippakuntalaisten välillä, joten ei varmastikaan voi yhdistää sensus fidelium -käsitettä piispaan kohdistuvaan kritiikkiin.
Kardinaali Newman muistaakseni otti kirkon historiasta esimerkiksi maallikoiden oikean opin tajusta sen, kuinka katolinen kansa torjui areiolaisen harhaopin kirkon opetusvirkaa selkeämmin ja varhemmin.