Eilinen "Naton portin takana Suomen lippu..." -kirjoitukseni näkyy päivässä saaneen liki 430 lukijaa/kävijää.
Se onkin hyvä juttu sitä silmällä pitäen, että HS:n ja Nelosen Mediatorilla järjestämässä vaalikeskustelussa tänään tiistaina 10.01.2006 klo 19.00 lienee kiintoisaa seurattavaa nimenomaan keskeisten ulko- ja turvallisuuspoliittisten linjojen ja/tai linjattomuuksien tiimoilta...
Kannattaa siis vielä kerrata tästä, mistä mahtaakaan olla kysymys:
"Huonomuistisia ehdokkaita" otsikoi maanantaina 9.1.2006 Ilta-Sanomat pääkirjoituksensa.
Väliotsikossa muistutetaan kansaa vielä, että "Nato-yhteistyön syvenemisestä ei haluta puhua, jottei lintukodon vaalirauha häiriintyisi".
Ja kuvatekstissä arvuutellaan lisäksi seuraavasti: "Toistaiseksi ratkaisematon kysymys on, liehuuko tämän Naton portin takana vielä tällä vuosikymmenellä myös Suome lippu."
"Huomenta!" -tyyppi jossain toisaalla tämän saitin keskusteluissa jos kuka tarvitsee - huonomuistisuutensa lisäksi kehnonpuoleisen ymmärryksensä ylösarakentamiseksi - myös jatkuvaa muistuttamista, jotta hänelläkin olisi edes jatkossa mahdollisuus olla mitäänsanomattoman typerästi jatkuvasti toistamatta itseään...
Josko hänkin olisi aamutv:stä sattunut katsomaan puolustusministeriön ent. kansliapäällikkö Matti Aholan haastattelun, hän vois tulla vakuuttuneeksi myös siitä, että paljon enemmän ja kaikkialla olisi varsin monien muiden kuin allekirjoittaneen herätä pöhnästään: jos sitten tiemmä eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisten selontekojen käsittelyn yhteydessä on jo viime vuosituhannen viimeiseltä vuosikymmenltä lähtien kansanedustajilla ollut tiedossaan, että yhteiset sotilaallisen kriisinhallinnan eli ns. NRF-harjoitukset ovat olleet militaarien mielestä aivan välttämättömiä, millainen on ollut kansanedustajiemme tajunnan ja ymmärryksen taso. Presidentistämme ja pääminister(e)istämme puhumattakaan! Vai ovatko he kaikki tietoisesti ollet johdattamassa kansaa harhaan ja vedättämässä Suomea sotilaalliseen liittoutumiseen ja sen kautta sotilaallisiin selkkauksiin eri puolilla maailmaa.
Ja ajatella: puolustusministeri Seppo Kääriäisen jäljiltä Suomella ei liene enää kohta muuta kuin vaivaisia siviileistä värvättyjä maakuntajoukkoja koko Suomen aluepuolustuksen turvaamiseksi, ja samaan aikaan Suomi on jo sitten sitoutunut toimimaan "alueellisesti" jopa 6000 kilometrin säteellä!!
"Annapa hyvä neuvo" -kaipaaja saa kyllä jäädä ilman minun äänestysoheistustani. Paitsi että ns. ensimmäisellä kierroksella kenen tahansa kuin ns. kolmen kärkiehdokkaan äänestäminen on oleva tälle kansalle ja kansanvallalle onneksi!
Itse olen jo useampaankin otteeseen todennut, että kestoehdokkaani eli Finlandia-voittaja Erno Paasilinna edustaa vainajanakin enemmän älyllisyyttä, oikeudenmukaisuutta, inhimillisyyttä ja "arvojohtajuutta" kuin ainutkaan nykyisistä kandideeraajista. Heistä ainoassakaan ei ole - olisipa heillä miten suuret (eli heidän vähättelemänsä) valta-oikeudet tahansa - munaa ja/tai munasarjaa esim. siihen, että heistä ainutkaan kelpaisi sitomaan niin ikään edesmenneen, karismaattisen arvojohtaja UKK:n kengännauhoja...
Pientä vihjettä nyt lopuksi kuitenkin siihen, ettei nyt ihan sentään kirkkoveneitä ja/tai akuankkoja äänesteltäisi turhautumisen puuskissa.
Äänestämällä Timo Soinia voi sangen onnistuneesti nokittaa asiakysymyksissä niin Euroopan Unionia kuin Natoakin. Ja henkilökysymyksissä toki kaikkia ns. kärkiehdokkaita, mutta ennen muuta keskustan epäonnekseen ehdokkaakseen asettamaa pääministeri Matti Vanhasta, jonka peräti naiiville uusoikeistolaisuudelle ei näytä löytyvän äärtä eikä rajaa. (Eikä kyllä muuten hänen ja esikuntansa odottamaa määrää kannatustakaan...)
Heidi Hautalaa äänestämällä voi luonnollisesti nokittaa eniten Tarja Halosta, jonka voimisteluharrastuksen lisäksi näyttää osoittautuvan mitä ilmiöisemmäksi luistelijaksikin! Todella murheellista on, että yleisin yhteiskunnallisin mittarein Heidi Hautala, vihreä "sotilaan lapsi", joka vielä lapsenomaisesti ratsastaakin "puolustusvoimalla", lienee "vasemmistolaisin" eli ehkä miltei eniten "työväen" presidenttiehdokas. Hänen - ja vihreiden - peräti naiivi suhtautumisen(sa) normaaliparlamentarismiin osoittaa huonoa itsetuntoa ja asioiden ymmärtämistä: mitäköhän vihreät ovat saaneet normaaliparlamentarismin oloissa pysyvää hyvää aikaan taikka edes alulle. Ja nyt ei tarkoiteta "pyhän perheen" jäsenten ja liepeilijöiden sijoittautumista edustuksellisen deomkratian ja EU:n elätiksi - aina Darfuria myöten...
Arto Lahtea äänestämällä voinee parhaiten nokittaa "työväen" presidentiksi julistautunutta Sauli "Repe" Niinistöä, jolle kotimaisten hallintoneuvostojen sijasta rakkaimpia tuntuvat olevan mitkä tahansa EUvostohhallinnot; kyllä yrittäjyyden asialla Lahden simsettikaulaisuus aina rullaluistelun voittaa?!?
Bjarne Kalliksella voinee nokittaa oikeastaan miltei kaikkia porvari- ja muita demarikandidaatteja: tilannetajullaan ja humöörillään voittaa Kallis muutenkin ääniä myös Nato-Laxilta. Eniten Bjarnen vetovoiman toki saavat kokea siis sekä Vanhanen että Niinistö, sillä köyhien asian unohtamisella ja tuloerojen kasvun vauhdittamisella ja moisen politiikan vaarallisten vaikutusten vähättelemisellä ja kiistämisellä kumpainenkin saanee vielä huomata, että "kalliit ovat uusoikeistolaisten laulujensa lunnaat..."
Lähdekirjoitus: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000013117108
Se onkin hyvä juttu sitä silmällä pitäen, että HS:n ja Nelosen Mediatorilla järjestämässä vaalikeskustelussa tänään tiistaina 10.01.2006 klo 19.00 lienee kiintoisaa seurattavaa nimenomaan keskeisten ulko- ja turvallisuuspoliittisten linjojen ja/tai linjattomuuksien tiimoilta...
Kannattaa siis vielä kerrata tästä, mistä mahtaakaan olla kysymys:
"Huonomuistisia ehdokkaita" otsikoi maanantaina 9.1.2006 Ilta-Sanomat pääkirjoituksensa.
Väliotsikossa muistutetaan kansaa vielä, että "Nato-yhteistyön syvenemisestä ei haluta puhua, jottei lintukodon vaalirauha häiriintyisi".
Ja kuvatekstissä arvuutellaan lisäksi seuraavasti: "Toistaiseksi ratkaisematon kysymys on, liehuuko tämän Naton portin takana vielä tällä vuosikymmenellä myös Suome lippu."
"Huomenta!" -tyyppi jossain toisaalla tämän saitin keskusteluissa jos kuka tarvitsee - huonomuistisuutensa lisäksi kehnonpuoleisen ymmärryksensä ylösarakentamiseksi - myös jatkuvaa muistuttamista, jotta hänelläkin olisi edes jatkossa mahdollisuus olla mitäänsanomattoman typerästi jatkuvasti toistamatta itseään...
Josko hänkin olisi aamutv:stä sattunut katsomaan puolustusministeriön ent. kansliapäällikkö Matti Aholan haastattelun, hän vois tulla vakuuttuneeksi myös siitä, että paljon enemmän ja kaikkialla olisi varsin monien muiden kuin allekirjoittaneen herätä pöhnästään: jos sitten tiemmä eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisten selontekojen käsittelyn yhteydessä on jo viime vuosituhannen viimeiseltä vuosikymmenltä lähtien kansanedustajilla ollut tiedossaan, että yhteiset sotilaallisen kriisinhallinnan eli ns. NRF-harjoitukset ovat olleet militaarien mielestä aivan välttämättömiä, millainen on ollut kansanedustajiemme tajunnan ja ymmärryksen taso. Presidentistämme ja pääminister(e)istämme puhumattakaan! Vai ovatko he kaikki tietoisesti ollet johdattamassa kansaa harhaan ja vedättämässä Suomea sotilaalliseen liittoutumiseen ja sen kautta sotilaallisiin selkkauksiin eri puolilla maailmaa.
Ja ajatella: puolustusministeri Seppo Kääriäisen jäljiltä Suomella ei liene enää kohta muuta kuin vaivaisia siviileistä värvättyjä maakuntajoukkoja koko Suomen aluepuolustuksen turvaamiseksi, ja samaan aikaan Suomi on jo sitten sitoutunut toimimaan "alueellisesti" jopa 6000 kilometrin säteellä!!
"Annapa hyvä neuvo" -kaipaaja saa kyllä jäädä ilman minun äänestysoheistustani. Paitsi että ns. ensimmäisellä kierroksella kenen tahansa kuin ns. kolmen kärkiehdokkaan äänestäminen on oleva tälle kansalle ja kansanvallalle onneksi!
Itse olen jo useampaankin otteeseen todennut, että kestoehdokkaani eli Finlandia-voittaja Erno Paasilinna edustaa vainajanakin enemmän älyllisyyttä, oikeudenmukaisuutta, inhimillisyyttä ja "arvojohtajuutta" kuin ainutkaan nykyisistä kandideeraajista. Heistä ainoassakaan ei ole - olisipa heillä miten suuret (eli heidän vähättelemänsä) valta-oikeudet tahansa - munaa ja/tai munasarjaa esim. siihen, että heistä ainutkaan kelpaisi sitomaan niin ikään edesmenneen, karismaattisen arvojohtaja UKK:n kengännauhoja...
Pientä vihjettä nyt lopuksi kuitenkin siihen, ettei nyt ihan sentään kirkkoveneitä ja/tai akuankkoja äänesteltäisi turhautumisen puuskissa.
Äänestämällä Timo Soinia voi sangen onnistuneesti nokittaa asiakysymyksissä niin Euroopan Unionia kuin Natoakin. Ja henkilökysymyksissä toki kaikkia ns. kärkiehdokkaita, mutta ennen muuta keskustan epäonnekseen ehdokkaakseen asettamaa pääministeri Matti Vanhasta, jonka peräti naiiville uusoikeistolaisuudelle ei näytä löytyvän äärtä eikä rajaa. (Eikä kyllä muuten hänen ja esikuntansa odottamaa määrää kannatustakaan...)
Heidi Hautalaa äänestämällä voi luonnollisesti nokittaa eniten Tarja Halosta, jonka voimisteluharrastuksen lisäksi näyttää osoittautuvan mitä ilmiöisemmäksi luistelijaksikin! Todella murheellista on, että yleisin yhteiskunnallisin mittarein Heidi Hautala, vihreä "sotilaan lapsi", joka vielä lapsenomaisesti ratsastaakin "puolustusvoimalla", lienee "vasemmistolaisin" eli ehkä miltei eniten "työväen" presidenttiehdokas. Hänen - ja vihreiden - peräti naiivi suhtautumisen(sa) normaaliparlamentarismiin osoittaa huonoa itsetuntoa ja asioiden ymmärtämistä: mitäköhän vihreät ovat saaneet normaaliparlamentarismin oloissa pysyvää hyvää aikaan taikka edes alulle. Ja nyt ei tarkoiteta "pyhän perheen" jäsenten ja liepeilijöiden sijoittautumista edustuksellisen deomkratian ja EU:n elätiksi - aina Darfuria myöten...
Arto Lahtea äänestämällä voinee parhaiten nokittaa "työväen" presidentiksi julistautunutta Sauli "Repe" Niinistöä, jolle kotimaisten hallintoneuvostojen sijasta rakkaimpia tuntuvat olevan mitkä tahansa EUvostohhallinnot; kyllä yrittäjyyden asialla Lahden simsettikaulaisuus aina rullaluistelun voittaa?!?
Bjarne Kalliksella voinee nokittaa oikeastaan miltei kaikkia porvari- ja muita demarikandidaatteja: tilannetajullaan ja humöörillään voittaa Kallis muutenkin ääniä myös Nato-Laxilta. Eniten Bjarnen vetovoiman toki saavat kokea siis sekä Vanhanen että Niinistö, sillä köyhien asian unohtamisella ja tuloerojen kasvun vauhdittamisella ja moisen politiikan vaarallisten vaikutusten vähättelemisellä ja kiistämisellä kumpainenkin saanee vielä huomata, että "kalliit ovat uusoikeistolaisten laulujensa lunnaat..."
Lähdekirjoitus: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000013117108
Vastaukset 9
Vanhimmat
Antaa Saulin jankuttaa Natostaan ja nimityksistään... Kaskitytään me tähän Presidentin toimikauden jatkoon rauhallisesti
seuraavaksi kuusivuotiskaudeksi!
Heidi Hautalan ja vihreiden osioon kirjoituksessasi, kun en ymmärrä, niin en ymmärrä, mitä tarkoitat esim "pyhän perheen" jäsenten ja liepeilijöiden sijoittautumista jne...?
Sinnikkäälle utelijalle on kaiketi yritettävä vastata tuohon "pyhä perhe" -sanontaan, se kun kai lienee sitten ns. sisäpiirihuumoria?!?
Palstalla piipahtavat varsinaiset vihreät voinevat yrittää sitä - vuoronmukaisessa järjestyksessä - oikoa ja/tai täydentää?
Taannoin vihreän liikkeen alkuvuosina - silloisten koijärveläisten jälkipoltoissa ja kasvisravintola-, Komposti- jmv. -ilmiöiden pohjalla versoi Helsingin Korkeavuorenkadulla vihreitä kantavesoja yhden "pyhän perheen" verran.
Ydinperhehahmoja olivat jo tuolloin mm. silloinen maat.metsätiet. ylioppilas Heidi Hautala ja häntäkin humanoidisempi Pekka Haavisto, sittemmin täydennettyinä Soininvaaran ikiomilla Osmoilla ja Anna-Maijoilla sekä Krohnin sisarusparvella - erinäisistakin Braxeista nyt puhumatakaan... (Tavallaan siis elettiin Ville Komsin ja Kalle Könkkölän jälkeistä aikaa, jolloin korostui pääkaupunkiseutulaisten vihreiden kaarti suhteessa esim. niinkin etäisten alueitten kuin Tampereen, Oulun etc. vihreisiin. Heista tunnetuin hahmo lienee ollut nykyinen europarlamentaarikko Satu Hassi, jonka vihreiden puheenjohtajaksi nousu oli aikanaan ensimmäinen enne esim. siitä, että jopa pohjoiskarjalalainen Tarja Cronbergkin sittemmin vielä onnistui nousemaan - ohi "pyhän perheen" tukeman Anni Sinnemäen - samaan asemaan.)
"Pyhä perhe" lienee nimenomaan ns. maakuntavihreiden kehittämä käsite määrittämään vihreän liikkeen ja sittemmin vihreän puolueen ikiomaa vallankäytön keskittymää, vaikkakin esim. Satu Hassi sittemmin kansanedustajakautensa aikana kehittyi itsekin aika tavalla pääkaupunkilaiseksi (Toukolan - Kumpulan alueen) city-vihreäksi?
Ja "pyhän perheen" jäsenethän ovat - henkilökohtaisesti - menestyneet jopa perustamaansa puoluetta paremmin: Pekka Haavisto puhui vississä tv-vaalikeskustelussa aikanaan itsensä eduskuntaan ja ensimäiseksi vihreäksi ministeriksi. Tätä nykyä hän vaikuttaa juuri - sinällään tärkeissä kriisinhallinta- ja ihan oikeissa EU-ihmisoikeusaskareissa Sudanin Darfurin nurkilla.
Kun Ville Komsi ja Kalle Könkkölä olivat jo aikoinaan avanneet - koijärveläisittäin - kansanedustajauransa, seurasivat sitten hanhenmarssia aikanaan myös Osmo Soininvaara, Heidi Hautala, Tuija Brax, Irina Krohn ja (nuorimmasta päästä) Anni Sinnemäkikin Arkadian mäelle. Heilläkään ei ole ollut henkilökohtaisissa asioissa isompia ongelmia: Osmo Soininvaara lienee ollut aikoinaan Lipposen sinipunahallituksen äveriäin (sosiaali)ministeri, Heidi Hautala ehti piipahtaa muutaman vuoden Eu-parlamentaarikkona ennen nykyistä kansanedustajakauttaan jne.
Ja vaikka Irina Krohn onkin siirtymässä - ainakin väliaikaisesti - Elokuvasäätiön toimitusjohtajaksi, selvässä ministerioptioputkessa lienevät kaikki tuossa jo edellä mainitut. Ja Anna-Maija Soininvaara ennätti vaikuttaa jokusenkin kauden Helsingin kaupunginvaltuustossa, samaten kuin Irinan pikkusiskokin jopa kaupunginhallituksen jäsenenä...
Yllä oleva ei ole tarkoitettu mitenkään moitteeksi vihreille. Samanlaista "kaverieliittisyyttä" ja kupikuntaisuutta esiintyy kaikissa ns. vanhemmissa puolueissakin. Luonnollisesti vihreiltä vaan ehkä odotettiin ja odotetaan toisenmoista politiikkaa, vähän samaan tyyliin kuin kansalaiset kautta maailman ovat odottaneet Yhdysvalloilta - sen kunniakkaan historian (lukuunottamatta mm. alkuperäisväestönsä intiaanien kohtelua!) perusteella - nykyistä rehellisempää, ihmisoikeudellisempaa ja rauhanomaisempaa suhtautumista tämän maailman hätään ja ongelmiin.
Ja olenhan Heidi Hautalaa ennättänyt tässäkin vaalitaistelussa arvioimaan muutamaan otteeseen sangen myönteisesti, vaikken esimerkiksi sen enempää hänen kuin vihreiden yleisestäkään Kekkos-vähättelystä ja -vieroksunnasta anna kovin korkeita pisteitä.
Vaikka tänäinen Ilta-Sanomat (10.1.2006) yltyy myös vihreiden presidenttiehdokkaan kehuntaan tyylilajissa "Heidi Hautala puhuu asiaa", rohkenen väittää, ettei kukaan nyt tarjolla olevista presidenttiehdokkaista ole saanut semmoisia karismaattisia lahjoja ja/tai muuten yhteiskunnallis-inhimillisiä näkyjä ja kykyjä, että heidän "arvojohtajuutensa" voisi mitenkään olla mahdollista saati mitenkään eli edes vähimmässä määrin uskottavaa.
Muuten(kin) uudistan kaiken puolueista ja niiden asettamista ehdokkaista - aina piiloliberaali Arto Lahtea myöten - kirjoittamani ja lähden tästä paikalliseen postiin vetämään asiaan kuuluvan - sangen punaisen - viivani!
Ja sen teen aatoksissa, että ensimmäisellä kierroksella ei itse asiassa ratkaista mitään muuta olennaista asiaa kuin se, että kansa antaa - ymmärtääkseni kaikki gallupistit yllättävässä määrin - ainakin ns. kärkiehdokkaille muistutuksen kuolevaisuudesta; yksi heistä ei pääse edes kakkoseksi ja jos vaikka pääsisikin, voinee edelleen käydä niin, ettei kakkosijasta ole ainesosia toiselle kierrokselle alkuunkaan...
(S.o. ensimmäisen kierroksen ykkönen ei tule olemaan toisenkaan kierroksen kakkonen!!!)
Ensimmäisen kieroksen ratkaisua en ole juuri missään vaiheessa pitänyt todennäköisenä, ja Jarkko Juseliuksen sekä Ilta-Sanomien poliittisen toimituksen NRF- eli Nato-kriisinhallintaharjoitusaktioita koskevien muistiopaljastusten myötä vaalin ratkeaminen jo ensimmäisellä kierroksella on erittäin epätodennäköinen.
En pidä sitä myöskään itse tarjottavan politiikan sisällön kannalta suotavana.
Vaikka puhtaasti ekonomisesti vaalin voisi suoda menevän kerrasta poikki, kansanvallan kannalta lienee toivottavampaa se, että syntyisi todellinen valintatilanne, jossa toisen kierroksen kamppailun yhteydessä sitten katsottaisin niin munat kuin -sarjatkin niin, ettei ainakaan salamyhkäisellä vedätyksellä ja petollisella viettelyllä voitaisi viedä suomalaisia sinkkiarkkujen täyteoptioiksi - aina sinne 6000 kilmetrin aluepuolustusulottuvuuksiin asti!
Toisella kierroksella tilanne sitten on joka tapauksessa lähtökohtaisesti se, että on valittava kahdesta kohtuullisen kehnosta, mutta heistä toinen sentään ehkä - siedettävä.
Ja kun "paras on hyvän vihollinen", silloin lienee päädyttävä (edes) "siedettävään"...
Hyviä ennakkoäänestystunnelmia - itse kullekin tasapuolisesti! Uurnilla tavataan...
Nyt taidan paremmin ymmärtää tämän sisäpiirihuumorin, toivottavasti.
Lähden myös itse paikalliseen kirjastoon toteuttamaan kansalaisoikeutta/-velvollisuutta huolella.
Ei ole tarkoitus laittaa kirjekuoreen valmiiksi hylättyä (Aku Ankka, kirkkovene ei edes Erno Paasilinna) lappusta, vaan myöskin vakaan harkinnan jälkeen ihan oikea tai väärä numero, mutta numero kuitenki.
Kuin myös tasapuolisesti tavataan vaan, tosin en tiedä millä uurnilla!?!:)
Vihreää - ja muutakin politiikkaa - selittävästi kaivanneelle eli sinnikkäälle utelijalle kiitos siitä, että vastauksentynkäni edes jotenkuten kelpasi.
Huomasin heti vastausjutun palstalle impromptu kirjoitettuani, että ns. pyhän perheen alkuytimestä jäi epähuomiossa mainitsematta nimeltä ainakin Pekka "Yöradio" Sauri, joka yritettyään muutamaan kertaan - mutta huonolla menestyksellä - eduskuntaan sekä isiensä kotimaakunnasta eli Etelä-Hämeestä että Helsingistä, päätyi lopulta vihreiden vissinhyvän vaalimenetyksen saattelemana Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi. Siitäkin suolarahoja riittää uusperheen elatukseen aivan kohtuullisesti eli jopa enemmän kuin kansanedustajan tai jopa kansanedustaja-ministerin tilistä...
Sääli muuten, ettei Pekasta koskaan tullut kansanedustajaa, kuuluihan ja kuuluuhan hän kiistatta - vihreiden - parhaaseen A-ryhmään!
Palstalla mahdollisesti piipahtavat varsinaiset vihreät voinevat yrittää tätkin "perustuslaillista lisäsystä" vielä - vuoronmukaisessa järjestyksessä - oikoa ja/tai täydentää?
Ja vielä repetitioksi: kaiken kaikkiaanhan "pyhän perheen" jäsenet ovat - henkilökohtaisesti - menestyneet jopa perustamaansa puoluetta paremmin: Pekka Haavisto puhui vississä tv-vaalikeskustelussa aikanaan itsensä eduskuntaan ja ensimmäiseksi vihreäksi ministeriksi. Tätä nykyä hän vaikuttaa juuri - sinällään tärkeissä kriisinhallinta- ja ihan oikeissa EU-ihmisoikeusaskareissa Sudanin Darfurin nurkilla.
Kun Ville Komsi ja Kalle Könkkölä olivat jo aikoinaan avanneet - koijärveläisittäin - kansanedustajauransa, seurasivat sitten hanhenmarssia aikanaan myös Osmo Soininvaara, Heidi Hautala, Tuija Brax, Irina Krohn ja (nuorimmasta päästä) Anni Sinnemäkikin Arkadian mäelle. Heilläkään ei ole ollut henkilökohtaisissa asioissa isompia ongelmia: Osmo Soininvaara lienee ollut aikoinaan Lipposen sinipunahallituksen äveriäin (sosiaali)ministeri, Heidi Hautala ehti piipahtaa muutaman vuoden EU-parlamentaarikkona ennen nykyistä kansanedustajakauttaan jne.
(Ja Satu Hassi - siis varsinaisen "perheen" ulkopuolelta - sekä kansanedustajana että ministerinä ennen EU-parlamentaarikkokauttaan.)
Ja vaikka Irina Krohn onkin siirtymässä - ainakin väliaikaisesti - Elokuvasäätiön toimitusjohtajaksi, selvässä ministerioptioputkessa lienevät kaikki tuossa jo edellä mainitut. Ja Anna-Maija Soininvaara ennätti vaikuttaa jokusenkin kauden Helsingin kaupunginvaltuustossa, samaten kuin Irinan pikkusiskokin jopa kaupunginhallituksen jäsenenä...
Yllä oleva ei siis ole tarkoitettu mitenkään moitteeksi vihreille. Samanlaista "kaverieliittisyyttä" ja kupikuntaisuutta esiintyy kaikissa ns. vanhemmissa puolueissakin. Luonnollisesti vihreiltä vaan ehkä odotettiin ja odotetaan toisenmoista politiikkaa, vähän samaan tyyliin kuin kansalaiset kautta maailman ovat odottaneet Yhdysvalloilta - sen kunniakkaan historian (lukuunottamatta mm. alkuperäisväestönsä intiaanien kohtelua!) perusteella - nykyistä rehellisempää, ihmisoikeudellisempaa ja rauhanomaisempaa suhtautumista tämän maailman hätään ja ongelmiin.
Ja olenhan Heidi Hautalaa ennättänyt tässäkin vaalitaistelussa arvioimaan muutamaan otteeseen sangen myönteisesti, vaikken esimerkiksi sen enempää hänen kuin vihreiden yleisestäkään Kekkos-vähättelystä ja -vieroksunnasta anna kovin korkeita pisteitä.
Vaikka tänäinen Ilta-Sanomat (10.1.2006) yltyy myös vihreiden presidenttiehdokkaan kehuntaan tyylilajissa "Heidi Hautala puhuu asiaa", rohkenen väittää, ettei kukaan nyt tarjolla olevista presidenttiehdokkaista ole saanut semmoisia karismaattisia lahjoja ja/tai muuten yhteiskunnallis-inhimillisiä näkyjä ja kykyjä, että heidän "arvojohtajuutensa" voisi mitenkään olla mahdollista saati mitenkään eli edes vähimmässä määrin uskottavaa.
Ja sen teen aatoksissa, että ensimmäisellä kierroksella ei itse asiassa ratkaista mitään muuta olennaista asiaa kuin se, että kansa antaa - ymmärtääkseni kaikki gallupistit yllättävässä määrin - ainakin ns. kärkiehdokkaille muistutuksen kuolevaisuudesta; yksi heistä ei pääse edes kakkoseksi ja jos vaikka pääsisikin, voinee edelleen käydä niin, ettei kakkosijasta ole ainesosia toiselle kierrokselle alkuunkaan...
(S.o. ensimmäisen kierroksen ykkönen ei tule olemaan toisenkaan kierroksen kakkonen!!!)
Ensimmäisen kieroksen ratkaisua en ole juuri missään vaiheessa pitänyt todennäköisenä, ja Jarkko Juseliuksen sekä Ilta-Sanomien poliittisen toimituksen NRF- eli Nato-kriisinhallintaharjoitusaktioita koskevien muistiopaljastusten myötä vaalin ratkeaminen jo ensimmäisellä kierroksella on erittäin epätodennäköinen.
En pidä sitä myöskään itse tarjottavan politiikan sisällön kannalta suotavana.
Vaikka puhtaasti ekonomisesti vaalin voisi suoda menevän kerrasta poikki, kansanvallan kannalta lienee toivottavampaa se, että syntyisi todellinen valintatilanne, jossa toisen kierroksen kamppailun yhteydessä sitten katsottaisin niin munat kuin -sarjatkin niin, ettei ainakaan salamyhkäisellä vedätyksellä ja petollisella viettelyllä voitaisi viedä suomalaisia sinkkiarkkujen täyteoptioiksi - aina sinne 6000 kilmetrin aluepuolustusulottuvuuksiin asti!
Toisella kierroksella tilanne sitten on joka tapauksessa lähtökohtaisesti se, että on valittava kahdesta kohtuullisen kehnosta, mutta heistä toinen sentään ehkä - siedettävä.
Ja kun "paras on hyvän vihollinen", silloin lienee päädyttävä (edes) "siedettävään"...
Hyviä ennakkoäänestystunnelmia - itse kullekin tasapuolisesti! Uurnilla tavataan...
PS. Nelosen ja Hesarin eilisen vaalitentin tiimoilta kaiki näyttävät odottavat mittavia prosenttiosuuksellisia kasvuja kannatukseensa. Rohkenenpa epäillä, että kasvua on merkityksellisessä määrin vain muutamien ns. pienpuolueiden ehdokkailla, kuten Timo Soinilla, Heidi Hautalalla ja Bjarne Kalliksella, muut taitavat olla pikemminkin menettävällä puolella...
Listaan alle mielipiteitäni, eli subjektiivisia käsityksiäni ilman sen kummempaa logiikkaa tai tärkeysjärjestystä.
Kansa vastustaa gallupeissa Natoa, koska valtiojohto on asiasta hiljaa ja kiertelee omissa kannanotoissaan jäsenyyttä kuin kissa kuumaa puuroa.
Valtiojohto - SDP ja kepu - kiertelevät Natoa siksi, että juuri näiden kahden puolueen kannattajien joukossa on suurin Nato-vastustus, mistä johtuu, etteivät nämä puolueet halua nostaa Natoa esiin suosion menettämisen pelossa.
Kun puoluejohto ja poliittinen eliitti joskus nostaa Naton pöydälle ja alkaa puhua siitä avoimesti ja asiallisesti, kansan mielipide muuttuu Natolle myönteiseksi yli yön, sillä kansalaismielipide seurailee poliitikkojen perusteltuja miuelipiteitä. Näin kävi myös EU:n kohdalla, vaikka nykyinen, EU-vastainen mieliala onkin seurausta siitä, että halosen, tuomiojan ja vanhasen EU-kannat ovat nihkeitä, passiivisia ja tilannetta seurailevia.
Natoon Suomi liitetään ennen vuotta 2012, eli nyt valittavan presidentin virkakaudella täysin riippumatta siitä, kuka valitaan. Päätökset tekee 2007 valittava eduskunta ja sen luottamusta nauttiva hallitus riippumatta siitä, miten vaalissa käy.
Miksdikö olen tuosta noin varma?
Vain siksi, että uutisia ja kannanottoja seuraamalla on nähtävissä, miten johdonmukaisesti valtiojohto on hiljallensa hivuttanut meitä sellaiseen kumppanuuteen ja nopean toiminnan yhteistyöhön, että jäsenyys ei enää juuri mitään konkreettista muuttaisi.
Niinpä tilanne on nyt ihan kylmästi se, että ASDP ja Kepu teeskentelevät Nato-jäsenyyden jarruttelua peitellen omaa kantaansa siihen saakka, että varmistavat vaalituloksensa ensin pressan vaalissa ja 2007 eduskluntavalissa.
Sen jälkeen sitten takit kääntyvät ja kansalaisille ryhdytään todistelemaan, miten pieni kynnys ja vain muodollisuus jäsenhakemus enää onkaan, kun kaikki on jo yhteensopivaa ja yhdessä sellaisiksi harjoiteltukin.
Tällaista on suomalainen punamultakulttuuri. kabineteissa päätetään ja kansalaisilta salataan, ettei vaan tapahtuisi muutoksia "vakaassa puoluekannatuksessa".
Nato keskustelua käydään edelleen tunnepohjalta sinkkiarkkujen kuvia maalaillen vaikka pitäisi pohtia mitä Suomen vaihtoehdot ovat. Ja mitä vaihtoehdot maksavat.
Natoa voisi verrata yritysten turvallisuusjärjestelyihin. Aikanaan kaikkilla yrityksillä joilla oli suojattavaa omaisuutta tai tietoa oli omat vartiat ja turvamiehet. Aivan kuten valtioilla oli kullakin omat kansalliset armeijansa turvaanaan.
Yrityksissä kustannuksia katsotaan tarkasti, niinpä yritykset muodostivat yhteistyössä turvallisuuspalveluja tuottavan yrityksen jonne siirettiin kunkin resursseja. Meille syntyi Suomen Teollisuuden Vartiointi STV. Jaettujen resurssien ansiosta yritykset saavuttivat saman turvallisuustason pienemmillä panostuksilla.
Natossa on kysymys valtioiden välisestä turvallisuusjärjestelystä jossa kukin jäsen antaa resursseja kaikkien yhteiseen käyttöön ja saa toisaalta käyttöoikeuden näihin yhteisiin resursseihin. Järjestely on varsinkin pienelle yksittäiselle maalle edullinen ja takaa uskottavan puolustuksen järkevillä panostuksilla.
Vaihtoehtona on tietysti itsenäinen puolustus. Silloin Suomen olisi yksin uudistettava armeijansa nykyisiä uhkia ja kehittyviä asejärjestelmiä vastaavaksi. Siihen tarvitaan huomattavia panostuksia, siis veronmaksajien rahaa. Maaminat olivat kuin teräsaita maamme maarajoilla. Tuo aita päätettiin kaataa ja korvata jollain muulla. Maamiinoista luopuminen maksaa 300 miljoonaa korvaavien järjestelmien muodossa. Tämä kuvaa hyvin älyttömien päätösten hinnan. Natosta pois jääminen tulisi yhtälailla kalliiksi veronmaksajille.
Aluepuolutuksen ja asevelvollisuusarmeijan aika perusratkaisuna on auttamatta ohi. Nykysodan vaatiman teknisen ja taktisen osaamisen kouluttaminen isolle reserville on mahdotonta niin nopeaa muutos on. Suomi onkin pienentämässä sodanajan joukkojen koon 350 000 sotilaaseen joista vain 60 000 on operatiivisia joukkoja, valmiusprikaateja. Olemme siis hyvää kyytiä matkalla kohden ammattiarmeijaa.
On selvää että ammattiarmeijan luominen omin voimin ei onnistu puolustuksen uskottavuus säilyttäen. Vaihtoehto on liittoutuminen saman kulttuurisen ja taloudellisen ajattelun omaavien kanssa, siis liittyminen Natoon.
Natoon liittymistä puoltaa järkisyyt, mutta niin kauan kun tunnepohjalta sinkkiarkkujen kuvia maalailevien idealistien ääni saa vastakaikua kansan piirissä, poliitikkomme tekevät väistämättömään liittymiseen johtavaa työtä kansalta piilossa vain äänten kalastelu mielessä.
Pekka Visuri Haminassa:
"Suomen NATO-jäsenyys ei ole ajankohtainen"
Mikko Kormilainen
Ruotuväki
Ruotuväki uutisoi artikkelissaan 11.12.2002 Ulkopoliittisen instituutin vierailevien tutkjoiden Pekka Visurin ja Juha Jokelan näkemyksiä NATO -kysymyksestä.
Reserviupseerikoulun tämän vuoden seminaarin aihe Eurooppa Haminan ja Konstantinnoopelin välissä - Geopolitiikan ankaruudesta yhteistyön helmaan sivusi niin NATO-keskustelua kuin Venäjän tämän hetkistä tilannettakin.
Marraskuun 22. päivä Haminan historiallisessa ympäristössä pidettiin jo kuudennen kerran Helsingin yliopiston aikuiskoulutuskeskuksen Kotkan yksikön, Haminan kaupungin sekä Reserviupseerikoulun järjestämä seminaari. - Hamina-Konstantinnoopeli akselille sijoittuvat maat hakevat ahkerasti jäsenyyttä NATOon ja Euroopan Unioniin, totesi kuusi viikkoa Reserviupseerikoulun johtajana toiminut, eversti Asko Kohvakka seminaarin avauspuheessaan. Kohvakan mielestä onkin erityisen tärkeätä, että keskustelu käy vilkkaana tämän asian suhteen. Monet seminaarin puhujista ottivatkin esille Suomen NATO-jäsenyyskysymyksen.
"Turvallisuuspoliittinen peruslinja kunnossa"
Valtiotieteen tohtori, eversti evp, Pekka Visuri otti luennossaan kantaa myös Suomen mahdolliseen NATO-jäsenyyteen. Visurin esitelmä pohjautui lähinnä Elinkeinoelämän Valtuuskunnalle tänä syksynä tehtyyn raporttiin. - NATO-jäsenyys ei ole ajankohtainen kysymys, sillä se ei näytä tarjoavan sellaisia etuja, jotka ylittäisivät jäsenyyden mukanaan tuomat haitat ja riskit. NATO on parhaimmillaan suurten muutospaineiden alaisena, joten Suomessa uusiin kannanmäärityksiin ei senkään vuoksi ole kiirettä. Visurin mukaan Suomen on tällä hetkellä tärkeää seurata suurvaltasuhteiden kehitystä ja osallistua Euroopan unionin uudistustyöhön omien etujen varjelemiseksi. - Suomella on kuitenkin hyvin toimiva turvallisuuspoliittinen peruslinja, jonka ytimenä on sotilaallinen liittoumattomuus ja aktiivinen toiminta kansainvälisessä yhteistyössä etenkin EU-jäsenyyden puitteissa. - Turvallisuuspolitiikan tukena toimiva maanpuolustus on myös perustaltaan kunnossa, ja siinä sotilaallisena oppina oleva alueellinen puolustus sopii hyvin Suomen erityisolosuhteisiin, Visuri jatkaa.
Uskottava puolustuskyky turvana
- NATO-keskustelun vanhakantaisuus eli sen perustuminen kylmän sodan aikaisiin turvallisuudeen tulkintamalleihin on huolestuttava ilmiö, Ulkopoliittisen Instituutin tutkija, Juha Jokela puolestaan sanoo. Jokelan mielestä vanhakantaisiin tulkintamalleihin tukeutuminen kyseenalaistaa laaja-alaisen turvallisuusajattelun merkityksen suomalaista turvallisuuspoliittista päätöksentekoa ohjaavana tekijänä. - Suomen turvallisuuspolitiikasta saatetaan päättää vanhentunein argumentein kylmän sodan aikana kaivetuista poteroista. Seminaarin viimeisenä esitelmöitsijänä toiminut yliassistentti, yhteiskuntatieteiden tohtori Arto Nokkalan mukaan Suomen pelastus on viisas turvallisuuspolitiikka ja huolehtiminen uskottavasta puolustuskyvystä. - On kuitenkin avointa, tarvitaanko siinä Suomen NATO-jäsenyyttä. Nokkala lisää kuitenkin, että osa ihmisistä saattaisi ehdottaa NATO-jäsenyyttä juuri nyt, kun Venäjä on sotilaallisesti heikentynyt NATOon ja erityisesti sen johtajavaltioon Yhdysvaltoihin nähden.
Päivitetty 15.12.2002
Lähdelinkki: http://www.upi-fiia.fi/navigointi/julkaisut_frameset.htm
********************************
Geopoliittiset tekijät ovat yhä tärkeitä
Pekka Visuri
Kirjoittaja toimii tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.
Aamulehti 05.12.2002
Maailmanpolitiikan luonteen ja painopisteiden muutokset kuvastuvat suurvaltasuhteissa ja pakottavat myös kansainvälisiä organisaatioita muuntumaan. Välillä jo kuolleeksi arveltu geopolitiikka on samalla kohonnut huomion kohteeksi, sillä se auttaa ymmärtämään valtioiden intressien määräytymistä ja voimasuhteiden siirtymiä. Sekä Nato että Euroopan unioni pyrkivät nyt laajentamaan aluettaan ja toimintojensa piiriä. Alun perin Pohjois-Atlantin liitoksi perustettu Nato siirtää nyt perusrakenteitaan etelään ja päätti perustaa maailmanlaajuisiin interventioihin käytettävät pikaiskujoukot. EU puolestaan joutuu laajetessaan määrittämään entistä tarkemmin maantieteelliset rajansa.
Jaltan henki palasi nopeasti suhteisiin
Kylmän sodan päättymistä seurannut ''1990-luvun maailma'', jota leimasivat integraatio, instituutiot, yhteistyö ja globalisaatio, on 2000-luvun alussa paljolti saanut väistyä voimapolitiikan sävyttämien käytäntöjen tieltä. Samalla Lähi-itään ja eteläiseen Aasiaan on muodostunut laaja konfliktien vyöhyke. Tuolla monien poliittisten ja uskonnollisten ristiriitojen täyttämällä alueella on yli kaksi kolmasosaa maailman öljyvaroista, joiden hallinnasta käydään yhä kiihtyvää kilpailua. Turhan vähälle huomiolle on jäänyt, kuinka nopeasti syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen kansainvälisiin suhteisiin palautettiin ''Jaltan henki''. Toisen maailmansodan voittajavallat Yhdysvallat, Venäjä ja Britannia herättivät kuolleista vanhan liittokuntansa käymään terrorismin vastaista sotaa. Siinä tehtävässä avustavat YK:n turvallisuusneuvoston pysyvinä jäsenmaina Ranska ja Kiina. Maailmansodassa hävinneille valtioille, Saksalle ja Japanille, ei liitossa tahdo löytyä luontevaa sijaa. YK on yhä toisen maailmansodan voittajien luomus, eikä se enää päätöksentekomalliltaan ole vastannut muuttuneita voimasuhteita. YK:ta kuitenkin ryhdyttiin palauttamaan alkuperäiseen tehtäväänsä, siis toimintaan ''maailmanpoliisina'' Yhdysvaltojen ohjauksessa, mutta Irakin kiista on sille ankara testi. Kuten vakavissa kriiseissä on ennenkin ollut tapana, Yhdysvallat ryhtyi käymään kahdenvälisiä neuvotteluja niiden valtioiden kanssa, joilla on strategista merkitystä. Kansainväliset organisaatiot jäivät sopeutujan ja toimeenpanijan asemaan, eikä ole odotettavissa, että tärkeitä päätöksiä tultaisiin uskomaan esimerkiksi Naton neuvoston vastuulle. Tämä koskee myös Naton ja Venäjän välistä yhteistyötä, joka on lähinnä amerikkalaisten ja venäläisten tekeminen kahdenkeskisten sopimusten kirjaamista ja käytännön toimeenpanoa. Uusin tilannekehitys on lisäksi vahvistanut käsitystä, että Eurooppaan ja kylmän sodan perintöön sitoutunut Nato jäi sivurooliin. Yhdysvallat haluaa tosin säilyttää Naton poliittisen ja sotilaallisen vaikuttamisensa välineenä mutta ei tarvitse enää ''vanhaa Natoa'' eikä anna päätösvaltaa muillekaan kollektiivisille elimille. On kuitenkin kyseenalaista, suostuvatko Saksa, Ranska ja monet muut EU-maat amerikkalaisten apujoukoiksi globaaleihin tehtäviin. Euroopan unionin yhtenäisyys on rakoillut, kun jäsenmaiden suhteet Yhdysvaltoihin poikkeavat merkittävästi toisistaan. Samalla geopoliittiset näkökohdat ovat tulleet tärkeiksi unionin kehittämishankkeissa. Tämä näkyy erityisesti suhteessa Turkkiin. EU:n piirissä on pakko ottaa kantaa uudelta pohjalta unionin luonteen ja alueen määrittelyyn.
Miten muutosta selitetään?
Maailmalla pohditaan, onko kehittymässä ''sivilisaatioiden yhteentörmäys'', jollaiseen islamistiset terroristit ilmeisesti provokaatioillaan pyrkivät, vai koemmeko lähinnä uutta muunnelmaa suurvaltojen geopoliittisesta kilpailusta. Jatkuuko globalisaatio, vai lokeroituuko maailma? Suomen kannalta on erityisen kiinnostavaa, kuinka Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton suhteet kehittyvät. Geopoliittiset ja geostrategiset tekijät selittävät hyvin suurvaltojen kilpailua Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Vaikka suurvallat ovat kyenneet sopimaan yhteistoiminnasta terrorismia vastaan, valtakamppailu muilla aloilla jatkuu ja voi saada vakaviakin muotoja. Yhdysvaltojen politiikassa hallitsevaan asemaan on päässyt uuskonservatiivinen ajattelu, joka korostaa kansallista etua ja voimapolitiikkaa sekä vähättelee kansainvälistä yhteistyötä. Ideologiassa keskeisenä on käsitys Yhdysvalloista maailmanvaltana, joka on perinyt brittiläisen ''imperiumin taakan'' järjestyksen pitäjänä. Presidentti George W. Bushin puheissa toistuu sanoma lähetystehtävästä vapauden ja demokratian levittäjänä koko maailmaan - luonnollisesti Yhdysvaltojen ehdoilla. Johtavissa EU-maissa halutaan pitää kiinni integraation ja globalisaation maailmankuvasta sekä korostaa ulkopolitiikassa rauhanomaisten keinojen käyttöä. Eurooppalaisen ja amerikkalaisen ajattelun välille on kehittynyt kuilu, joka antoi historioitsija Francis Fukuyamalle aiheen ryhtyä puhumaan ''lännen lopusta''. Toiset historioitsijat ovat panneet merkille, kuinka uusi, Yhdysvaltojen johtama suurvaltapolitiikka muistuttaa läheisesti 1800-luvun Euroopan ''suurvaltakonserttia'' ja siihen alkuvaiheissaan kuulunutta, Venäjän keisarin ideoimaa Pyhää allianssia. Myös uusi allianssi keskittyy vallitsevan, länsimaiden hallitseman maailmanjärjestyksen puolustamiseen.
Suomella on varaa harkita
Joku Suomen tilannetta vain lehdistökirjoittelun ja televisiouutisten avulla seuraava tarkkailija on saattanut viime viikkojen Nato-kohusta saada vaikutelman, että maa olisi ajautumassa vakavaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen kriisiin. Kuitenkin uuteen maailmantilanteeseen sopeutumisessa Suomella on hyvät poliittiset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset edellytykset, minkä pätevät arvioitsijat ovatkin todenneet. Lähtökohdat ovat selvästi paremmat kuin viime vuosisadalla, jolloin suuret konfliktit alkoivat Suomen lähialueilta ja ulottivat nopeasti vaikutuksensa tänne. Pohjois-Eurooppa ja Suomi sen osana muodostavat nyt levottoman maailman reunalla yhteiskunnallisesti vakaan ja turvallisen alueen, joka tarjoaa myös taloudelle hyvät toimintaedellytykset. Parhaillaan Natoon ja Euroopan unioniin jonottavat maat ovat siitä kateellisia, kuten mekin viime vuosisadalla kadehdimme Sveitsiä ja Ruotsia. Ne eivätkä edelleenkään ole huonoa seuraa. Suomella on erinomaisesti toimiva turvallisuuspoliittinen peruslinja, jonka ytimenä on sotilaallinen liittoutumattomuus ja aktiivinen toiminta kansainvälisessä yhteistyössä etenkin EU-jäsenyyden puitteissa. Turvallisuuspolitiikan tukena toimiva maanpuolustus on myös perustaltaan kunnossa, ja siinä sotilaallisena oppina oleva alueellinen puolustus sopii hyvin Suomen oloihin. Nato-jäsenyys ei Suomelle ole ajankohtainen kysymys, koska se ei tarjoa sellaisia etuja, jotka ylittäisivät mukana tulevat haitat ja riskit. Tärkeää sen sijaan on seurata suurvaltasuhteiden kehitystä ja osallistua Euroopan unionin uudistustyöhön omien etujen varjelemiseksi. Voimapolitiikan hallitsemassa maailmassa on muutenkin hyvä pitää mielessä paasikiviläinen viisaus pysyttelemisestä erossa suurvaltojen välille ajoittain syntyvistä kiistoista. Erikoiselta kuulosti äskettäin, kun presidentti Martti Ahtisaari arvioi, että ''idän ja lännen vastakkainasettelu tai siihen varautuminen ei ole enää mikään argumentti Nato-keskustelussa.'' Kuinkahan moni uskoo tuota? Jos Yhdysvallat on länttä ja Venäjä Kiinan ohella itää, ei kai kukaan voi taata niiden elävän ikuisessa rauhassa keskenään. Suurvaltojen sotilasbudjeteista pääosa kuluu varautumiseen sotatoimiin toista suurvaltaa vastaan ja kamppailuun alueiden hallinnasta. Suomen kannalta olennaista on yhä välttää sellaisia toimia, jotka idässä panevat epäilemään Suomen antavan kriisitilanteessa alueensa Venäjän vihollisten käyttöön. Tekemällä tilannearviot omista lähtökohdista sekä säilyttämällä turvallisuuspolitiikassa ja maanpuolustuksessa päätösvallan omissa käsissä suojaudumme parhaiten myös tulevien kriisien vaikutuksilta.
Päivitetty 12.12.2002
********************************
Kenen ehdoilla asevoimaa käytetään?
Pekka Visuri
Kirjoittaja toimii vierailevana tutkijana
Ulkopoliittisessa instituutissa.
Turun Sanomat 17.11.2002
Maailmanlaajuisesti verkottunut terroriorganisaatio iski syyskuussa 2001 Yhdysvaltoihin ja provosoi suurvallan koviin vastatoimiin. Presidentti George W. Bush julisti "sodan terrorismia vastaan" määrittäen samalla Amerikan suojaamisen tärkeimmäksi tehtäväkseen. Terrori-iskut paljastivat sekä Yhdysvaltojen haavoittuvuuden että laajemminkin globalisaatioon liittyvät turvallisuusongelmat. Parantuneet yhteydet ovat suosineet vapaakauppaa mutta kasvattavat myös kaikenasteista rikollisuutta, ja lisäksi uuden teknologian järjestelmät vaativat mittavia suojaamistoimia. Ei ole silti lainkaan yksiselitteistä, millaisia keinoja puolustautumiseen terrorismia ja siihen verrattavia ilmiöitä vastaan on järkevää käyttää. Ylimitoitettu suojaaminen nimittäin helposti mitätöi globalisaatiosta ja vapaakaupasta saatavat edut, puhumattakaan maailmanpolitiikan militarisoitumisesta seuraavista ongelmista ja suoranaisista uhkista.
Yhdysvallat mallimaana
Terrorismin vastaisissa toimissa amerikkalaiset saivat aluksi laajalti tukea ja ymmärtämystä. Toisaalta havaittiin, että monien maiden hallitukset pyrkivät leimaamaan omat kapinallisensa tai poliittiset oppositioryhmittymänsä suoralta kädeltä terroristeiksi sekä saamaan amerikkalaisilta myötätuntoa ja suoranaista apua vastarinnan kukistamiseksi. Johtavan suurvallan omaksuman voimankäytön esimerkki leviää nyt monella muullakin alalla. Yhdysvaltojen presidentin laajennettua terrorismin käsitettä kattamaan myös "roistovaltioiden" joukkotuhoaseiden hankinnan ja hallussapidon päädyttiin pian "ennalta ehkäisevän hyökkäyksen" oikeuttavaan oppiin, joka horjuttaa vakiintunutta kansainvälistä oikeutta ja muita kansainvälisen politiikan perusteita. Israel, Venäjä, Intia ja useat muutkin maat pyrkivät "virtaviivaistamaan" omien asevoimiensa käyttöperiaatteet amerikkalaisen esikuvan mukaisiksi. Yhä tärkeämmäksi keskustelunaiheeksi on tullut myös kysymys, kenen ehdoilla ja millaisten päämäärien hyväksi asevoimaa ylipäänsä käytetään. Yhdysvallat pyrkii säilyttämään johtoasemansa maailmassa eikä hyväksy rajoituksia sotilaallisille toimilleen. Esimerkiksi YK kelpaa kyllä maailmanpoliisin työkaluksi, kuten nyt Irakin tapauksessa, mutta Yhdysvalloilla ei ole halua sitoa asevoimansa käyttöä minkään kansainvälisen organisaation päätöksistä riippuvaksi. Siten myös YK:n peruskirjaan aikanaan sisällytetty ajatus maailmanjärjestön oman armeijan luomisesta on yhä vailla toteutumisen edellytyksiä. Toisaalta ei ole myöskään odotettavissa, että kaikki maailman kansat ja valtiot alistuisivat Yhdysvaltojen määräysvaltaan, vaikka niillä nyt ei ole voimaa asettua ainakaan yksin avoimesti vastustamaan amerikkalaisten hankkeita. Vastavoimien muodostuminen tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa ja saattaa nousta esille jälleen yllättävällä tavalla.
Sotilasoppien globalisaatio on vaarallista
Suurvaltojen asevoimissa käyttöönotettujen toimintaperiaatteiden ja sotateknisten ratkaisujen matkiminen ei sinänsä ole uutta. Kylmän sodan kilpavarustelu oli viimeisin selvä esimerkki. Yhtä lailla ydinaseiden kuin tavanomaisten aseidenkin kehittämisessä vastapuoli otti kiinni toisen osapuolen saavuttaman etumatkan hämmästyttävällä nopeudella. Nyt ei vallitse symmetristä kilpailuasetelmaa Yhdysvaltojen ylivoiman vuoksi, mutta suurvaltojen kilpavarustelu silti jatkuu, joskin tempoltaan hieman hidastuneena. Huolimatta terrorismia vastaan julistetusta sodasta Yhdysvaltojen valtavasta - noin 400 miljardin dollarin - sotilasbudjetista suurin osa menee asejärjestelmiin, jotka on suunniteltu käytettäviksi nimenomaan toisia suurvaltoja vastaan. Kiina ja Venäjä jopa mainittiin mahdollisina kohdemaina amerikkalaisten äskettäin uudistetussa ydinasedoktriinissa. Suuria rahasummia kulutetaan muun muassa avaruuspuolustukseen, jolla ei ole mitään tekemistä terrorismin torjunnan kanssa. Viimeisimpään sotilaallisten oppien kehitysvaiheeseen sisältyy muitakin arveluttavia piirteitä. Kylmän sodan aikana vähitellen vakiintunut ydinaseiden rooli pelotusaseina estämässä vastapuolta käyttämästä omia ydinaseitaan on hyvää vauhtia korvautumassa ajatuksella, että niitä voitaisiin käyttää tavanomaisen aseistuksen jatkeena. Kehittämällä entistä pienempiä ja tarkempia ydinräjähteitä hämärretään tavanomaisten aseiden ja joukkotuhoaseiden välistä rajaa. Toinen vaarallinen kehityssuunta on hyökkäyksellisyyden korostaminen. Kun kylmän sodan aikana erityisesti Euroopassa asevoimien tehtäväksi vakiintui toimiminen puolustuksellisena pelotteena estämässä hyökkäystä, nyt Naton piirissä vaaditaan nimenomaan hyökkäyskyvyn kehittämistä. Vaikka se tapahtuisi terrorismin torjunnan ja kriisinhallintakyvyn nimikkeiden alla, epäluulot heräävät niissä maissa, jotka laskevat joutuvansa ehkä joskus hyökkäyksen kohteeksi. Seurauksena on jälleen uusia kilpavarustelukierroksia. Asevoimien globaalin toimintakyvyn vaatimus ei siis ole niin "hyväntahtoista" ja riskitöntä kuin juhlapuheissa annetaan ymmärtää.
EU:n sotilaalliseen rooliin ei perusteita
Maailmanpolitiikan painospisteen siirtyminen Lähi-itään ja eteläiseen Aasiaan on jo vähentänyt Eurooppaan ja kylmän sodan asetelmiin sitoutuneen sotilasliitto Naton merkitystä. Yhdysvallat ei tarvitse "vanhaa Natoa", eivätkä liiton eurooppalaiset jäsenmaat puolestaan halua asettua amerikkalaisten apujoukoiksi eri puolilla maailmaa tapahtuviin sotatoimiin. Euroopan unioni on ollut luonteeltaan talousyhteisö ja "siviilivalta", mutta paineet sen turvallisuus- ja sotilaspoliittisen roolin kasvattamiseen ovat olemassa. Tästä ei suinkaan vallitse yksimielisyyttä, eivätkä tähänastiset kokemukset unionin toimintakyvystä lupaa nopeaa edistymistä. EU:n sotilaallisen roolin kehittämisen perustelutkin ovat jääneet epäselviksi. On ymmärrettävää, että unionilta vaaditaan kykyä ylläpitää järjestystä omalla ja ehkä lähialueellaankin, mutta kehittyminen globaalisti toimivaksi suurvallaksi merkitsisi asettumista sotilaalliseen kilpailuun Yhdysvaltojen ja ehkä myös Kiinan kanssa. Siihen ei ole päteviä syitä. EU:n jäsenmaat tuskin luopuvat omista intresseistään "eurooppalaisuuden" hyväksi, eivätkä läheskään kaikki eurooppalaiset ole enää halukkaita jatkamaan siirtomaavallan perinteitä. EU:lle siis riittänee omien vahvuuksiensa mukainen toimintamalli, jolloin myös britit ja ranskalaiset saavat jatkaa omia operaatioitaan entisissä siirtomaissaan.
Suomella on toimiva peruslinja
Turvallisuuskysymyksien hallitessa maailmanpolitiikkaa on luonnollisesti Suomessakin pohdittava, ovatko entiset linjaukset yhä riittäviä vai tarvitaanko uusia. Tilannearvio on syytä tehdä omista lähtökohdista eikä antautua kyselemättä ulkomaisten virtausten mukaan. Uuteen maailmantilanteeseen sopeutumisessa Suomella on hyvät poliittiset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset edellytykset - aivan selvästi paremmat lähtökohdat kuin viime vuosisadalla, jolloin suuret konfliktit alkoivat Suomen lähialueilta ja ulottivat nopeasti vaikutuksensa tänne. Pohjois-Eurooppa ja Suomi sen osana muodostavat nyt levottoman maailman reunalla yhteiskunnallisesti vakaan ja turvallisen alueen, joka tarjoaa myös taloudelle hyvät toimintaedellytykset. Voimapolitiikan hallitsemassa maailmassa on edelleen hyvä pitää mielessä paasikiviläinen viisaus pysyttelemisestä erossa suurvaltojen välille väistämättä syntyvistä kiistoista. Se on ollut Suomen turvallisuuspoliittisen peruslinjan lähtökohtana kylmän sodan aikana ja säilyttänyt pätevyytensä myös EU-jäsenyyden oloissa. Tässä suhteessa myöskään maantiede ei ole menettänyt merkitystään. Suomen turvallisuuden kannalta olennaista on yhä välttää sellaisen käsityksen syntyminen Venäjällä, että siellä olisi perusteita epäillä Suomen antavan kriisitilanteessa alueensa käytettäväksi toimintaan Venäjää vastaan. Suomen poliittisen toimintavapauden ja talouden menestymisen kannalta on myös tärkeää, ettei maailmanpolitiikan militarisoituminen jatkuisi vaan globalisaatiokehitys palautuisi jälleen vapaakauppaa ja valtioiden tasavertaisuutta suosivaksi.
Päivitetty 21.11.2002
******************************
Maailmanpoliisin tavoitteet julkisiksi
Pekka Visuri
Kirjoittaja toimii vierailevana tutkijana
Ulkopoliittisessa instituutissa.
Aamulehti, 26.09.2002
Yhdysvaltojen hallitus julkaisi äskettäin turvallisuuspoliittiset opinkappaleensa, joista pääkohdat ovat jo näkyneet käytännössä ''terrorismin vastaisessa sodassa'' ja erityisesti otteiden koventumisena Irakin kiistassa. Kyseessä on lain mukaan presidentin virkakauden alussa kongressille esiteltävä kansallisen turvallisuuden strategia, jonka viimeistely jäi terrori-iskujen aiheuttamien kiireiden jalkoihin. Asiakirja on ensi sijassa koonnos presidentti George W. Bushin pitämistä doktriinipuheista kuluneen vuoden aikana, mutta siinä on myös eräitä uusia ideologisia ja käytännöllisiä painotuksia. Puheisiin sisältyneitä ja kritiikkiä herättäneitä kovia strategisia teesejä on nyt verhottu ''pehmeiden arvojen'' kääreisiin. Yhdysvaltojen johtava asema maailmassa määritetään selvin sanoin sekä hahmotetaan keskeisiä politiikan tavoitteita ja keinoja niiden saavuttamiseksi. Amerikkalaiset arvot julistetaan esikuvallisiksi koko maailmalle, ja siitä edelleen johdetaan kansalliseksi tehtäväksi noiden arvojen puolustaminen ja levittäminen myös muille kansoille, jotta nekin pääsisivät osallisiksi vapaudesta ja hyvinvoinnista.
Taistelusta ''hyvän puolesta pahaa vastaan'' tulee pitkä
Heti viimesyksyisten terrori-iskujen jälkeen presidentti Bush julisti sodan terrorismia vastaan ja arvioi kamppailun pahuuden voimien kanssa kestävänkauan. Kaikkien oli valittava, asettuako Yhdysvaltojen liittolaiseksi vai terroristien puolelle. Terroristeja ja heidän tukijoitaan uhattiin tuholla. Tammikuun linjapuheessa Bush ilmoitti, että terrorismin vastaisen sodan toisessa vaiheessa tulilinjalle joutuvat myös valtiot, jotka kehittävät tai hankkivat haltuunsa joukkotuhoaseita. ''Pahuuden akseliksi'' hän nimesi Irakin, Iranin ja Pohjois-Korean. Eurooppalaiset ja monet amerikkalaisetkin kommentaattorit pitivät jaottelua liiaksi yksinkertaistavana maailmankuvana. Irakin piti joutua jo keväällä maalitauluksi, mutta Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin kärjistyminen sekoitti suunnitelmia. Myös Yhdysvaltojen talouskehityksen vaikeudet ja kongressivaalien lähestyminen alkoivat kiristää tunnelmaa. Kovan linjan ''uuskonservatiivit'' vaativat näyttävää toimintaa, joka lisäisi luottamusta hallituksen päättäväisyyteen. Kesän kuluessa Washingtonin hallituspiireissä kypsyikin ajatus, että sekavaksi kehittyneestä tilanteesta oli päästävissä parhaiten irti uhkaamalla Irakia sotatoimilla. Saddam Husseinin johtaman hallituksen kaataminen ja korvaaminen amerikkalaisia miellyttävällä järjestelmällä tarjoaisi ehkä ratkaisun muihinkin Lähi-idän ongelmiin ja piristäisi taloutta. Bush julisti kesäkuussa West Pointin sotilasakatemiassa pitämässään puheessa uuden ''ennalta ehkäisevän toiminnan'' opin päälinjat. Kylmän sodan aikana menestyksellisesti toteutettua kommunismin ''patoamista'' ja vahvasti aseistautuneen vastustajan kurissa pitämistä ''pelotusstrategialla'' ei pidetty enää riittävänä suojaamaan Amerikkaa terrori-iskuilta. Siksi ei haluta jäädä odottamaan mahdollisia hyökkäyksiä, vaan pitää iskeä, ennen kuin uhka kasvaa liian suureksi. Nyt tuo ajattelu virallistetaan ikivanhalla väitteellä: ''Hyökkäys on paras puolustus''. Kansainvälisen oikeuden tuntijat kuitenkin huomauttavat, että samalla rikotaan suurella vaivalla aikaansaatu ja jo vakiintunut yhteisymmärrys hyökkäyssodan kieltämisestä. Se on myös YK:n peruskirjan keskeinen määräys.
Kovaa realismia ja voimapolitiikkaa
Yhdysvaltojen hallituksen päättäväisyyttä asettua uhmaamaan jopa kansainvälisen oikeuden periaatteita ja liittolaismaiden mielipiteitä on selitetty ennen kaikkea syyskuun 2001 aiheuttamalla shokilla. Presidentin puhemies Ari Fleischer sanoi: ''Amerikan turvallisuudesta huolehtiminen on hallituksemme perustava velvollisuus.'' Tämä ajatus toistuu 30-sivuisessa asiakirjassa useasti. Toisaalta myös ideologisesti sävyttynyt ''lähetystehtävä'' antaa oikeutuksen asevoimien käytölle ''pimeyden voimia vastaan''. Doktriinijulistus sisältääkin laajan luettelon hyvistä tarkoitusperistä alkaen ihmisoikeuksista ja päätyen kehitysavun lisäyksiin kehotuksella liittyä Yhdysvaltojen mukaan niiden toteuttamisessa. Epäselväksi ei jää, kuka määrittää oikean ja väärän. Bushin doktriini sisältää paljon samoja, idealistisia painotuksia, joita presidentti Woodrow Wilson esitti johtaessaan Yhdysvallat ensimmäiseen maailmansotaan. Silloin piti sodalla ''tehdä maailma turvalliseksi demokratialle''. Käytännössä kuitenkin historioitsija A.J.P. Tayloria lainaten ''maailma tuli turvalliseksi diktaattoreille''. Nykyinen hallitus ei aio toistaa virhettä ainakaan luottamalla kollektiivisen turvallisuuden tehokkuuteen, sillä presidentti Bush mainitsi puheessaan 12. syyskuuta varoittavana esimerkkinä Kansainliiton ja varoitti YK:ta kulkemasta sen tietä. Bushin kovaa realismia ja voimapoliittista ajattelua edustaa valmius asevoiman käyttöön kaikkia uuden maailmanjärjestyksen häiritsijöitä kohtaan tarvittaessa vaikka yksin. Yhdysvallat ei myöskään suvaitse, että sen rinnalle nousisi toista sotilasmahtia. Tuollaisen voimapoliittisen opin kriitikot huomattavat, että Yhdysvaltojen esimerkki leviää maailmassa ja on jo johtanut siihen, että Venäjä, Kiina, Intia ja monet muut perustelevat toimintojaan samoin sanoin kuin Yhdysvallat. Monikaan maa ei uskalla avoimesti ryhtyä haastamaan amerikkalaisia, mutta kaikessa hiljaisuudessa kytee jo reaktio. Se voi tulla esille vasta tuntuvalla viiveellä, kuten Osama bin Ladenin johtamien terroristien iskut kostona kymmenen vuoden takaisesta, amerikkalaisjoukkojen viaksi lasketusta Saudi-Arabian pyhän maan häpäisystä.
Kiista on syvällinen ja vaikeasti ratkaistava
Uuden doktriinin toimivuus on koetuksella parhaillaan Irakia koskevassa kiistassa. Se jakaa Yhdysvaltojen liittolaiset ja ystävät sodan kannattajiin ja vastustajiin, kuten on ennenkin tapahtunut vastaavissa tilanteissa. Monille maille kansainvälisen oikeuden vakiintuneet periaatteet ja omien intressien edistäminen ovat edelleen tärkeämpiä kuin liittosuhteen kyselemätön ylläpitäminen. Näkyvin kiista kehittyi, kun liittokansleri Gerhard Schröder julisti, että hänen johdollaan Saksa ei osallistu hyökkäykseen Irakia vastaan, ei edes YK:n valtuutuksella tai maksumiehenä. Saksa EU:n suurimpana maana ja yhä 60 000 amerikkalaissotilaan sijoituspaikkana on ollut tärkeä Nato-liittolainen, joskin vaikean historiansa vuoksi tunnetusti haluton enää osallistumaan uusiin sotiin. Kyseessä ei siis ollut vain vaalitaktinen temppu, vaan 80 prosentin kannatusluvut kertovat saksalaisten vahvasta tuesta liittokanslerille. Myös Yhdysvalloista kantautuneet vihaiset reaktiot antavat aiheen odottaa, että kiista on syvällinen ja vaikeasti ratkaistavissa. EU-maista Englanti ja Italia asettuivat lähes varauksetta kannattamaan Yhdysvaltojen toimia, mikä osoittaa jälleen unionin yhteisen päätöksenteon vaikeutta. Ranska on puolestaan ryhtynyt korostamaan itsenäistä asemaansa YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenmaana. Parhaillaan on käynnissä kova vääntö suurvaltojen kesken siitä, kuinka niiden edut tulevat huomioonotetuiksi. Kansainväliset organisaatiot jäävät tällöin sivuosaan, sillä kriisiaikojen suurvaltapolitiikan logiikkaan ei kuulu päätöksenteon alistaminen millekään kollektiiviselle elimelle. Bushin hallinnon strategia-paperi päättyy kansainvälisen yhteistyön ehtojen esittelyyn. Todetaan, että vanhoja liittoja, esimerkiksi Natoa, käytetään apuna terrorismin vastaisessa sodassa mutta lähinnä tilanteen vaatimien ryhmittymien muodostamiseen. Eurooppalaisia liittolaisia ärsyttää myös jyrkkä kanta Haagiin vasta perustettuun kansainväliseen rikostuomioistuimeen: Sitä ei tueta millään tavalla eikä sen anneta koskea amerikkalaisia.
Päivitetty 27.09.2002
****************************
Euro-atlanttinen silta rakoilee jo presidentti Bushin kovien puheiden takia
Pekka Visuri
Tutkija
Ulkopoliittinen instituutti
Turun Sanomat 22.2.2002
Irakista tulee Yhdysvaltain liittolaisten uskollisuustesti
Presidentti George W. Bushin tammikuun lopussa pitämä puhe liittovaltion tilasta synnytti ennenkuulumattoman kiistan Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten liittolaisten välillä. Sen merkitystä voidaan vähätellä viittaamalla puheiden ja tekojen eroon, mutta kun suurvallan johtaja asettuu koko arvovallallaan sanojensa taakse, puheet muuttuvat jo teoiksi.
Kovien lausuntojen takana on usein todellisia eturistiriitoja. Ne pääsevät esille kriittisessä tilanteessa, kun diplomaatit eivät ehdi muotoilla hienovaraisempia tekstejä.
Myös tämän sanailun taustalta on löydettävissä kehityskulkuja, jotka murentavat "Atlantin siltaa" ja synnyttävät uusia liittosuhteita uusille alueille. Maailmanpolitiikka ei pysähdy paikoilleen, vaikka monet niin jatkuvasti uskovat.
Terrorismi yhdisti ja geopolitiikka erottaa
Euroopan mailla on vahvoja historiallisia, taloudellisia ja kulttuurisia siteitä Amerikkaan. Välillä Yhdysvaltoja on suorastaan houkuteltu tasapainottamaan voimasuhteita milloin Saksan milloin taas Venäjän ylivallan estämiseksi.
Kylmän sodan päättyessä kyti yhdistyvää Saksaa kohtaan vielä niin vahva epäilys, että sotilasliitto Naton ylläpitoa voitiin perustella vanhalla tasapainoargumentilla. Nyt Saksa on sidottu Euroopan unioniin ja muutenkin todettu vaarattomaksi, joten amerikkalaisten läsnäoloa vastapainona ei tarvita.
Yhdysvalloissa vuosi sitten valtaan noussut republikaanihallinto ei myöskään salannut pyrkimyksiään irtautua sotilaallisesti Euroopasta ja siirtää strategista painopistettä yhä selvemmin Kiinan suunnalle sekä Lähi-idän ja Keski-Aasian öljyalueille.
Tämän ohjelman toteutus ei ehtinyt kunnolla alkaa ennen viime syyskuun terrori-iskuja. Siitä lähtien maailmanpolitiikka on käynyt kovilla kierroksilla. Muutamien välivaiheiden jälkeen presidentti Bushin hallitus on palannut tuolle jo vaalikamppailussa julistamalleen peruslinjalle, vaikka esimerkiksi Kiinan suhteita on ryhdytty parantamaan.
Terrorismin vastaiseen kampanjaan oli aluksi helppo muodostaa laaja liittokunta, koska intressit yhtyivät. Kun Afganistanissa saatiin aikaan osaratkaisu, on geopoliittinen kilpailu jälleen herännyt.
Monenkaan maan etujen mukaista ei ole sallia Yhdysvalloille ehdotonta määräysvaltaa alueella, missä on kaksi kolmas-osaa maailman energiavaroista.
Presidentti Bushin julistaessa Irakin, Iranin ja Pohjois-Korean "pahuuden akseliksi" kysymys ei enää ollut kamppailusta Amerikkaan iskeneitä terroristeja vastaan, vaan pikemminkin "häirikkövaltioiden" kukistamisesta ja jopa vanhanaikaisesta imperiumin valtapiirin laajentamisesta.
Eurooppalaiset liittolaiset eivät halunneet heti sanoa sitä ääneen, vaan käyttivät peitekieltä puhuen tarpeesta "neuvotella ennen toimintaa" tai "teknologiakuilusta", joka haittasi muuten hyvää yhteistyötä. Pian äänensävy terävöityi, kun kävi ilmi, ettei Yhdysvalloilla ollut aikomustakaan ryhtyä selvittämään "väärinkäsityksiä".
Amerikkalaiset käyvät nyt maailmanlaajuista sotaa, jossa "Afganistan oli vasta alkunäytös". Euroopan unionin maiden kiinnostus sen sijaan kohdistuu maantieteellisesti lähempänä oleville alueille, ja ne pyrkivät ratkaisemaan konfliktit pelkkää sotilaallista voimaa monipuolisemmalla keinovalikoimalla. Tässä asetelmassa Nato on putoamassa amerikkalaisten ja eurooppalaisten intressien välillä ammottavaan aukkoon.
Kärjistys Münchenin konferenssissa
Helmikuun alussa Münchenissä pidetyssä turvallisuuspolitiikan konferenssissa erimielisyydet tuotiin kaikkien nähtäville.
Presidentti Bushin vaikutusvaltainen neuvonantaja Richard Perle sanoi Yhdysvaltojen olevan valmis toimimaan yksin maan turvallisuusetujen sitä vaatiessa: "Jos on tehtävä valinta oman itsepuolustuksen tai ystävien ja liittolaisten välillä, me puolustamme itseämme."
Apulaispuolustusministeri Paul Wolfowitz selvensi asiaa esimerkeillä. Hänen mukaansa Natolla ei ole tulevaisuutta, ellei se muunnu tavanomaisesta sotilasliitosta käytettäväksi laajaan terrorismin vastaiseen sotaan. On siirrytty uuteen vaiheeseen: "Tähtäämme nyt ennaltaehkäisyyn, emme enää pelkkään rankaisuun."
Saksalainen konservatiivipoliitikko Karl Lamers vastasi siihen: "Ei ole oikein, että te päätätte ja meidän pitäisi seurata". Wolfowitz puolestaan totesi: "Me emme enää sitoudu tiettyyn liittoon vaan valitsemme liittolaiset tehtävien mukaan. Tehtävä ja tilanne määräävät liittokunnan kokoonpanon, eikä jonkun liiton olemassaolo saa sanella tehtäviä. Mitä esimerkiksi Nato tekisi Filippiineillä?"
Samoihin aikoihin alkoi tulla yhä lisää tietoja Yhdysvaltojen hallituksen päätöksestä suistaa Saddam Hussein vallasta tavalla tai toisella.
Hyökkäys Irakia vastaan ei miellytä sen paremmin lähialueen muslimimaita kuin eurooppalaisia liittolaisiakaan.
Suurten EU-maiden edustajat ilmoittivat, että tarvittaisiin selvä näyttö Irakin syyllisyydestä Amerikkaan tehtyihin terroritekoihin. Pelkkä epäilys, että Saddam Hussein valmistaa joukkotuhoaseita, ei EU-maiden käsityksen mukaan riitä oikeuttamaan hyökkäystä.
Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin kärjistyminen sekä Afganistanissa otettujen sotavankien kohtelu tuottivat lisää erimielisyyksiä.
Ranskan ulkoministeri Hubert Védrine syytti Yhdysvaltoja liian yksioikoisen politiikan harjoittamisesta. Ulkoministeri Colin Powell vastasi moittimalla ranskalaisia ymmärtämättömiksi ja vaati eurooppalaisia hyväksymään kyselemättä Yhdysvaltojen johtoaseman.
Kuitenkaan Saksan ulkoministerin Joschka Fischerin mukaan kansainvälinen tuki terrorismin vastaiselle taistelulle ei anna avointa valtakirjaa hyökätä mihinkään maahan. Hän varoitti: "Saattaa koittaa hetki, jolloin eurooppalaiset sanoutuvat kokonaan irti Yhdysvaltojen politiikasta."
Varapresidentti Dick Cheneyllä on pian alkavalla matkallaan kova tehtävä houkutella liittolaiset hyväksymään voimatoimet Irakia vastaan. Jos mukaan tulee vain Israel, liittokunta jää selvästi heikommaksi kuin 11 vuotta sitten käydyssä Persianlahden sodassa.
Raju ennustus Amerikasta
Yhdysvaltojen kansalaiset ovat antaneet vahvan tuen presidentti Bushin ulkopolitiikalle ja siihen liittyneelle terävälle retoriikalle, mutta arvostelu alkaa herätä, ellei näkyviä tuloksia kohta tule. Kansa ei kauan jaksa seurata sotaa näkymätöntä vihollista vastaan. Osama Bin Laden on yhä karkuteillä, ja kaukaisiin viidakoihin on vaikea viedä televisiokameroita todistamaan, että jotain todella tehdään.
Teksasissa toimiva analyysilaitos Stratfor julkaisi tuollaisen järkeilyn pohjalta äskettäin hätkähdyttävän arvion. Stratfor on ampunut ennustuksissaan usein yli, mutta yhtä lailla se on saavuttanut kuuluisuutta näkemyksillä, jotka perustuvat tehokkaaseen tiedusteluverkostoon ja republikaaneja lähellä olevien sisäpiirien tietoon.
Stratforin mukaan terrorismin vastainen sota on juuttunut paikoilleen. Näyttäviä sotatoimia vaaditaan nyt Irakia vastaan, jotta Bushin suurille lupauksille löytyisi katetta.
Hallinnon sisäinen kamppailu on jo päättynyt kovan linjan voittoon, ja nyt pakotetaan vastahakoiset liittolaiset mukaan tarvittaessa kovinkin keinoin. Irakista tehdään uskollisuustesti, jossa valinnanvaraa on vähän.
On vaikea ennustaa, miten eurooppalaiset liittolaiset lopulta suhtautuvat tuollaiseen mafia-tyyppiseen tarjoukseen, josta ei voi kieltäytyä. Panokset pelissä ovat kasvaneet ja sen myötä myös riskit euro-atlanttisille liittolaissuhteille.
Tätä taustaa vasten katsottuna meikäläinen "Nato-keskustelu" muistuttaa yhä enemmän Titanicin kansituolien siirtelyä.
Päivitetty 29.05.2002
Lähdelinkki: http://www.upi-fiia.fi/navigointi/julkaisut_frameset.htm
****************************************
Jäikö Nato sivuraiteelle?
Pekka Visuri
Tutkija
Ulkopoliittinen instituutti
Julkaistu Reserviläisessä 1/2002, 7.2.2002
Viime syksynä Reserviläisen numeroon 6/2001 oli samalle aukeamalla sattunut vierekkäisille sivuille otsikot "NATO tänään, osa 1" ja "Maailman musta tiistai". NATO-kirjoitus avasi sarjan, jossa esiteltiin sotilasliiton viimeaikaisia toimintoja ja tulevaisuuden näkymiä.
Terrori-iskut New Yorkiin ja Washingtoniin käynnistivät suurvallan mittavat vastatoimet, joihin myös Nato pyrittiin heti vetämään mukaan. Kuluneen vajaan puolen vuoden aikana on kuitenkin jo ehtinyt selvitä, ettei Natolle uudessa maailmantilanteessa ehkä löydykään mitään merkittävää roolia. Se mahdollisuus on siis hyvä ottaa huomioon kotoisessa, yleensä turhan paljon paikallaan polkevassa Nato-keskustelussamme.
Toinen vähälle huomiolle jäänyt asia on Naton luonne sotilasliittona. Sitähän se perimmiltään on, vaikka ihmisten päitä sekoitetaan erilaisilla kirjainyhdistelmillä ja englanninkielisillä organisaatioslangin termeillä. Tärkein kysymys Suomen kannalta onkin, mikä ero nykytilanteessa on Yhdysvaltojen johtamalla sotilasliitolla verrattuna meille jo tutuksi käyneeseen Euroopan unioniin. Ja onko maantieteellä yhä merkitystä?
Ehkä myös varoituksen sana on paikallaan: Tämä kirjoitus ei pyri olemaan monipuolinen analyysi Natosta tai yleensäkään liittoutumisen problematiikasta. Lähden siitä, että Natoa koskevaa tiedotusmateriaalia on saatavilla riittävästi, joten voin keskittyä eräiden kriittisten kysymysten tarkasteluun.
Nato perustettiin puolustusliitoksi
Viime syksyn terrori-iskut tuottivat Naton päättäjille heti esityksen niiden tulkinnasta liiton peruskirjan 5. artiklan mukaiseksi hyökkäykseksi yhtä jäsenmaata vastaan. Ajatus oli kuitenkin monella tapaa hämmentävä, sillä kertaakaan aikaisemmin ei tuohon artiklaan ollut vedottu, ja vieläkin erikoisempaa oli, että apua pyysivät amerikkalaiset.
Naton perustamisen aikaan vuonna 1949 nimenomaan Yhdysvallat asetti osallistumisensa ehdoksi sen, että avunantovelvoite määritettiin mahdollisimman rajoitetuksi käsittämään vain YK:n peruskirjan antaman oikeuden kollektiiviseen itsepuolustukseen jäsenmaahan tehtyä hyökkäystä vastaan. Siten haluttiin välttää amerikkalaisten sitoutuminen eurooppalaisten valtioiden käymiin siirtomaasotiin.
Natolle ei aluksi ollut tarkoitus rakentaa edes kiinteää johtamisjärjestelmää puhumattakaan omien joukkojen varaamisesta. Korean sodan alkaminen kesällä 1950 herätti kuitenkin Länsi-Euroopassa pelon, että Neuvostoliitto saattaisi ryhtyä valloitussotaan Yhdysvaltojen ollessa sitoutuneena Aasiaan.
Läntisen Euroopan puolustuksesta vastuulliseksi ylipäälliköksi nimitettiin kenraali Dwight Eisenhower, ja hänen käyttöönsä ryhdyttiin kokoamaan joukkoja. Niitä ei paljon löytynyt, joten Nato joutui turvautumaan Yhdysvaltojen ydinaseiden pelotusvoimaan.
Kylmän sodan olosuhteet takasivat sen, että Naton organisaatio vähitellen kiinteytyi, ja yhä kasvavia asevoimia ryhdyttiin pitämään jatkuvassa taisteluvalmiudessa. Itä-Eurooppaan vuonna 1955 perustettu Varsovan liitto ryhtyi yhtä lailla kilpavarusteluun. Sen tuhannet panssarivaunut olivat valmiina ryntäämään kohti länttä.
Nato ei liittona osallistunut jäsenmaidensa Euroopan ulkopuolella käymiin lukuisiin sotiin, sillä yksikään niistä ei täyttänyt kollektiivisen puolustuksen ehtoja. Irakin vallatessa Kuwaitin elokuussa 1990 Yhdysvallat YK:n valtuuttamana kokosi suuren liittokunnan, joka puoli vuotta myöhemmin aloitti sotatoimet Irakia vastaan. Silloin Nato varautui pienellä joukolla puolustamaan jäsenmaansa Turkin aluetta mahdollisia kostohyökkäyksiä vastaan. Muuten Natolla ei ollut osuutta noissa sotatoimissa.
Uusien tehtävien etsintää
Kylmän sodan päätyttyä lännen voittoon alkoi keskustelu myös Naton lopettamisesta. Kun vastapuolelta oli jo kadonnut sekä Varsova liitto että Neuvostoliitto, havaittiin, ettei jäljelle jääneellä Venäjällä ollut resursseja eikä motiivia lähteä hyökkäilemään.
Vuonna 1991 Natolle kirjoitettiin uusi strateginen konsepti, jossa erityisesti nostettiin esille "uudet uhkat", kuten joukkotuhoaseiden leviäminen, rikollisuus, huumeongelmat ja kansallisten vähemmistöjen sorto. Niitä oli kuitenkin vaikea pitää perusteluna mahtavan sotilasliiton ylläpitämiselle. Samalla kävi ilmi, ettei Nato-mailla ollut haluja puuttua todelliseen sotaan, joka oli alkanut Jugoslavian hajotessa.
Natoa ryhdyttiin varovasti uudistamaan. Se otti ensinnäkin vastuulleen entisten Varsovan liiton maiden kytkemisen läntisen Euroopan yhteyteen, kun EU ei siihen kyennyt. Kommunismista vapautuneet maat halusivat mukaan integraatioon, mutta yhtä lailla Natossa kuin Euroopan unionissakin niitä kehotettiin odottamaan. Lännessä pelättiin uusien jäsenien tuovan suuria kustannuksia veronmaksajien riesaksi.
Täysjäsenyyden korvikkeeksi kehiteltiin liitännäisjäsenyyksiä ja yhteistyömuotoja, mutta ne eivät oikein tyydyttäneet. Vuosikymmenen puolivälissä alkoivat amerikkalaiset lopulta kallistua Naton itälaajennuksen kannalle. Siinä tuntui olevan sopivaa puuhaa moneksi vuodeksi, ja arveltiin itäeurooppalaisten jäävän ehkä kiitollisuuden velkaan Yhdysvalloille hieman samaan tapaan kuin Länsi-Euroopassa oli koettu toisen maailmansodan jälkeen.
Kesällä 1995 Nato teki lopulta intervention Bosnian sotaan, kun osapuolet ensin olivat taistelleet itsensä näännyksiin. Nato jäi turvaamaan Daytonin rauhansopimusta ja juuttui vähitellen yhä tiukemmin Balkanille.
Keväällä 1999 oltiin jo niin pitkällä, että Nato aloitti ensimmäisen sotansa, 78 päivää kestäneet Jugoslavian pommitukset. Liiton jäsenmaissakin ihmeteltiin, miten puhtaasti puolustukselliseksi tarkoitettu liitto lähti hyökkäämään eurooppalaisen valtion kimppuun ja jopa ilman YK:n valtuutusta. Venäjä ja Kiina ymmärrettävästi protestoivat sellaista "uutta maailmanjärjestystä" vastaan.
Monet näkivät kriisien hallinnassa myös liiton pelastuksen, sillä vihdoinkin oli löytynyt sotilaallista voimaa vaativa mutta suhteellisen vaaraton tehtävä. Kannattaa silti panna merkille, että Yhdysvalloissa republikaanien kritiikki Balkanille sitoutumista vastaan kasvoi. Loputtomalta tuntuvasta rauhanturvaamisesta haluttiin saada taistelujoukot irti.
Yhdysvallat siirtää painopistettä Aasiaan
Presidentti George W. Bushin aloittaessa virkakautensa viime talvena alkoi heti myös sotilaallisen strategian uudistustyö. Siinä keskeistä on ollut kylmän sodan päättymisen luoman uuden tilanteen vaatimuksiin sopeutuminen muun muassa kehittämällä aseteknologiaa ohjustentorjuntaan ja kaukotaisteluun sekä vetämällä myös taistelujoukkoja eteentyönnetyistä asemista Euroopasta Amerikan mantereelle. Niiden tulisi olla käytettävissä ensi sijassa Aasian suunnalle Kiinan nousun varalta ja toisaalta Lähi-idän ja Keski-Aasian öljyalueille.
Yhdysvaltojen sotilasstrategian muutospaineet eivät nousseet tyhjästä, vaan sitä oli pohjustettu jo useiden vuosien ajan. Republikaanihallinto pyrki panemaan vauhtia uudistuksille mutta ei ennen syyskuisia terrori-iskuja ehtinyt tehdä vielä paljonkaan, sillä byrokratia ja liittolaiset harasivat ankarasti vastaan.
Terrori-iskut kiihdyttivät kaikenlaista sotilaallista toimintaa ja alkoivat ohjata uudistusohjelmia ajankohtaisiin painopisteisiin. Sotatoimet Afganistanissa on nähty uuden strategisen opin testinä, ja sieltä saatuja kokemuksia käytetään nyt perusteluina jatkosuunnittelulle.
Mielenkiintoisen näkökulman amerikkalaiseen geostrategiseen ajatteluun tarjosi Zbigniew Brzezinski vuonna 1997 ilmestyneessä kirjassaan The Grand Chessboard. Siinä hän kuvaa Lähi-idästä Keski-Aasiaan ulottuvaa aluetta "suureksi shakkilaudaksi", jonka päällä suurvallat tulevat kamppailemaan energiavarojen herruudesta. Kirjan alaotsikossa luvataankin kertoa Yhdysvaltojen johtoaseman säilyttämisen geostrategiset perusteet. Arvion mukaan tuo laaja konfliktialue on tämän vuosisadan "uusi Balkan", missä nähdään samanlaisia yhteentörmäyksiä kuin viime vuosisadalla Euroopan Balkanilla.
Nato jää syrjään
Syksyn ja talven mittaan on vahvistunut käsitys, ettei Nato ole sopivaorganisaatio avustamaan Yhdysvaltoja Euroopan ulkopuolisissa sotatoimissa. Äskettäin kerrottiin saksalaisessa julkaisussa Europäische Sicherheit (1/2002), että ajatuksen Naton kytkemisestäterrorisminvastaisen taisteluun viime syyskuussa oli itse asiassa keksinyt pääsihteeri George Robertson. Hän pyrki estämään Naton syrjäytymisen, mutta joutuikin toteamaan, että amerikkalaiset vähät välittivät pääsihteerin järkeilystä. Eurooppalaiset liittolaiset suorastaan nolattiin jättämällä heidän tarjoamansa joukot rannalle odottelemaan.
Amerikkalaisessa jaottelussa vastaa Floridassa esikuntaansa pitävä Central Command Lähi-idän ja Keski-Aasian alueista, kuten nähtiin jo Persianlahden sodassa kymmenen vuotta sitten. Ei ole kuviteltavissa, että Natoa päästettäisiin sinne sotkemaan selkeitä komentosuhteita.
Edes humanitaarisen avustustoiminnan suojaaminen tai rauhanturvajoukkojen perustaminen eivät ole luontevia Naton tehtäviä kaukana omalta alueeltaan. Afganistanin rauhanturvaoperaatio annettiinkin YK:n mandaatilla toimivalle valtioryhmälle, joka edustaa lähinnä Euroopan unionia. Jatkossa tapahtunee vielä monia organisaatiomuutoksia, mutta ne tehtäneen paikallisen tilanteen vaatimusten mukaan eikä välttämättä noudatellen Nato-tyyppisiä vakioratkaisuja.
Natolla tuskin voi olla roolia myöskään mahdollisessa Irakia vastaan suunnattavassa hyökkäyksessä, sillä eurooppalaiset jäsenmaat vastustavat sitä sekä poliittisista että taloudellisista syistä.
Afganistanin taliban-hallinnon kukistuttua on vaikea ennustaa, miten amerikkalaisten operaatiot etenevät, mutta maailmanpolitiikan konfliktien painopiste pysynee pitkään alueella, joka alkaa Lähi-idästä ja ulottuu kauas itään aina Kiinan rajoille ja Indonesiaan. Siksi myös Nato -- onneksi -- on jäämässä sivuun sotilaallisista toimista.
EU nousee kilpailijaksi
Yhdysvaltojen tärkeimmäksi kumppaniksi ja samalla kilpailijaksi on noussut Euroopan unioni. Toistaiseksi EU on maailmalla tyytynyt vielä vanhaan rooliinsa "taloudellisena jättiläisenä, poliittisena kääpiönä ja sotilaallisena hiirenä", mutta omalla alueellaan se on jo mahtitekijä.
EU:lla ei ole selvästi erottuvaa johtovaltiota, eikä sellaista kaivatakaan, sillä Napoleonin ja Hitlerin yritykset muistetaan. Unioni ei ole suinkaan yhtenäinen toimija, vaan sen voima perustuu jäsenmaihin, jotka osaavat riidellä ja silti tehdä kompromisseja keskenään. EU:sta tuskin saadaan syntymään suurvallan kaltaista yhtenäisesti johdettua liittovaltiota, sillä Euroopan oloissa harva sellaista edes kaipaa.
On ymmärrettävää, etteivät EU-maiden veronmaksajat kylmän sodan päätyttyä ole halukkaita ylläpitämään suuria armeijoita. Toisaalta amerikkalaisiakaan ei enää tarvita puolustamaan 400 miljoonaa rikasta länsieurooppalaista 150 miljoonaa köyhtynyttä venäläistä vastaan.
Kokemukset Kosovon sotaan johtaneista ja sen aikaisista tapahtumista panivat vauhtia EU:n itsenäisen kriisinhallintakyvyn kehittämiseen. Ranskalaiset ja saksalaiset eivät enää halua jäädä riippuvaisiksi amerikkalaisten päätöksistä. Sitä ei mielellään julkisesti sanota, mutta hankkeet eurooppalaisten oman tiedustelun, satelliittipaikantamisjärjestelmän ja lentokuljetuskyvyn kehittämiseksi etenevät jo, vaikka Naton kanssa suoranaisesti kilpailevia järjestelmiä ei halutakaan rakentaa.
Naton ensimmäisen pääsihteerin, Lordi Ismayn keksimä ja usein toistettu määrittely liiton tehtävissä on paikallaan muistuttaa mieliin. Hänen mukaansa Naton tehtävänä oli "pitää venäläiset ulkona Länsi-Euroopasta, amerikkalaiset siellä sisällä ja saksalaiset matalana". Näistä jäi saksalaisia koskeva osa voimaan vielä kylmän sodan päättyessä, kun naapurit pelkäsivät yhdistyneen Saksan liiallista voimistumista.
Nyt sekin tehtävä on jo vanhentunut, koska Saksa on sidottu tehokkaasti EU:n puitteisiin. Siksi on myös ymmärrettävää, että "vanha Nato" on todella kuollut, mutta uusikaan ei oikein löydä paikkaansa maailmassa.
Euroopassa sen korvaa EU, ja muualla Yhdysvallat ei halua itseänsä sidottavan liiton organisaation ja päätöksenteon moniin rajoituksiin, eivätkä eurooppalaiset suostu enää kauan Atlantin takaisen suurvallan apulaisiksi.
Ei syytä uusiin Nato-avauksiin
Syyskuisten terrori-iskujen aikaan eduskunnassa käsiteltiin valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa. Heti alkoi kuulua kommentteja, että selonteko olisi jo vanhentunut, koska "kaikki muuttuu". Perusteellisen selvittelyn jälkeen puolustusvaliokunta kuitenkin totesi, että turvallisuuspolitiikan linjaukset ovat aivan kohdallaan ja hyvin kestävät myös terrori-iskujen seuraukset. Eduskunta hyväksyi harvinaisen suuren yksimielisyyden vallitessa puolustusvaliokunnan näkemykset.
Nato-keskustelu ei tietenkään lopu, vaikka kansa ja sen valitsema eduskunta ovat selvästi jäsenyyttä vastaan. Valtiojohdon on kyettävä jatkuvasti perustelemaan, millä perusteilla turvallisuuspolitiikan linjauksia tehdään ja mitä ne vaativat maanpuolustukselta.
Maailmanpolitiikan painopiste pysynee pitkään kaukana Suomesta Lähi-idässä ja eteläisessä Aasiassa. Maamme geopoliittinen asema on siis helpottunut ratkaisevasti verrattuna viime vuosisataan, jolloin kriisit syntyivät yleensä Pariisin - Berliinin - Pietarin akselilla.
Globalisaation maailmassa kaikki kuitenkin on kovassa liikkeessä, ja kaukaisetkin kriisit voivat heijastua tänne yllättävällä tavalla. Maantieteellinen linkki Lähi-idästä ja Keski-Aasiasta Suomeen kulkee Venäjän kautta. Se on edelleen sotilaallinen suurvalta, joka saattaa noilla alueilla joutua ristiriitoihin toisten suurvaltojen ja niiden johtamien liittojen kanssa.
Turvallisuuspolitiikassa vanha Paasikiven viisaus on yhä arvossaan: Suomalaisten ei kannata antaa Venäjällä syntyä sellaista käsitystä, että tulevaisuuden suurvaltaselkkauksissa maamme voisi toimia tukialueena hyökkäyksessä Venäjälle. Jos niin kävisi, siellä ollaan varmasti valmiita koviin vastatoimiin.
Kävipä Natolle tässä kehityksessä kuinka tahansa, Fenno-Skandia -- ehkä pohjoisia merialueita lukuun ottamatta -- on siis kaukana lähitulevaisuuden pahimmilta konfliktialueilta, eikä pohjoismaissa ole myöskään sisäisiä syitä terrorismille tai muille kapinoille. Pohjoismaat ovat yhteiskunnallisesti vakaata aluetta, missä taloudelle on tarjolla hyvät toimintaedellytykset. Lisäksi on hyvä muistaa, ettei hyökkäyksiä ole viime vuosikymmeninä koskaan tehty yhteiskuntajärjestykseltään vakaita valtioita vastaan. Sen sijaan sisäisesti heikentyneet maat vetävät interventioita puoleensa.
Suomen puolustus voidaan aivan hyvin pitää rakenteeltaan ja mitoitukseltaan sellaisena, että se mahdollisen laajan kriisin yhteydessä kykenee nostamaan hyökkäystä estävän kynnyksen riittävän korkealle mutta toisaalta ei muodosta uhkaa naapureille. Ei ole näkyvillä mitään päteviä syitä, jotka pakottaisivat Suomen luopumaan itsenäisestä maanpuolustuksesta. Silti voidaan jatkaa hyödyllistä yhteistyötä rauhanturvaamisen alalla.
Päivitetty 16.05.2002
Lähdelinkki:
Kas kun et 1970 luvulta tekstejä kopioinut. Siellähän ajatustesi pohja on.
Yli kolme vuotta on noistakin kopioimistasi kirjoituksista, koeta Timo nyt tulla tähän aikaan. Vai onko se kohdallasi sittenkin myöhäistä.