...viimeisen kerran eli miten minusta tuli minä.
Tarjoilen tässä näköalan yhden henkilön ajatuksiin ja kehitykseen meitin ikiomassa kulttuurissamme.
Kaikki alkaan eräästä illasta monta, monta vuotta sitten. Silloin kuusi vuotias napero makaa tuskissaan sohvalla äidin sylissä. Vatsakipu on kova. Sattuu, sattuu eikä helpotusta tule.
Muistan veljeni, isäni ja äitini huolestuneet kasvot. He eivät tienneet mitä tehdä. Sanon lopulta äidilleni, että rukoillaan Jumalaa, hän kyllä auttaa. Muistikuvat käyvät haaleiksi ja lopulta katoaa. Taisin nukahtaa...
Kotonani ei keskusteltu uskonasioista. Äiti oli uskonnollinen (ei tosin käynyt kirkossa) ja isäni oikea pakana. Jumala ja raamatun asiat olivat siis tulleet tutuiksi esikoulussa tai niin kuin tuolloin sanottiin "leikkikoulussa".
Olin utelias pohdiskelija naperosta alkaen. Kerran menin hammaslääkäriin ja minulta piti vetää pois yksi maitohammas. Kauhistuin nähdessäni lääkärin kädessä tongit ja alkoi olla itku lähellä. Äiti ja lääkäri sanoivat, että ei hätää, kohta se on ohi. Ei satu paljoa. Lääkärin tongit kuitenkin luiskahtivat ja huusin kai enemmänkin kauhuissani kuin kivusta. Ei kun uudestaan tongit suuhunui ja riuhtaisu. Nyt hammas lähti.
Tilanne oli traumaattinen minulle. Pohdin pitkän aikaa, että miksi aikuiset sanoivat sen olevan vain vähän kipeää tekevä ja nopeasti ohi. Se ei selvästikään ollut totta - aikuiset eivät siis tienneet kaikesta. Minuun oli juurtunut skeptismin siemen.
Koulu alkoi, opiskelu sujui, uskoin Jumalaan ja muuhun yliluonnolliseen, mutta leikki oli kaikkein tärkeintä tuolloin. Enkä edes tiennyt mistään ns. yliluonnollisesta. Haamuja ja muita hirviöitä oli olemassa ja sillä sipuli.
Kyselin kaikenlaisista asioista ja sain kaikenlaisia vastauksia. Ihmettelin, että miksi yksi aikuinen sanoo tästä noin ja toinen näin.
Tuohon aikaan olin oppinut jo lukemaan ja olin saanut jättimäisen idean, että mistä sitä oikeaa tietoa sai. Tietysti tietosanakirjasta. Kymmenen ikäisestä luin hulluna eläinkirjoja, katselin luontodokkareita ja tietysti tarkistelin asioita Tietosanakirjasta.
Jatkuu seuraavassa lähetyksessä...
Tarjoilen tässä näköalan yhden henkilön ajatuksiin ja kehitykseen meitin ikiomassa kulttuurissamme.
Kaikki alkaan eräästä illasta monta, monta vuotta sitten. Silloin kuusi vuotias napero makaa tuskissaan sohvalla äidin sylissä. Vatsakipu on kova. Sattuu, sattuu eikä helpotusta tule.
Muistan veljeni, isäni ja äitini huolestuneet kasvot. He eivät tienneet mitä tehdä. Sanon lopulta äidilleni, että rukoillaan Jumalaa, hän kyllä auttaa. Muistikuvat käyvät haaleiksi ja lopulta katoaa. Taisin nukahtaa...
Kotonani ei keskusteltu uskonasioista. Äiti oli uskonnollinen (ei tosin käynyt kirkossa) ja isäni oikea pakana. Jumala ja raamatun asiat olivat siis tulleet tutuiksi esikoulussa tai niin kuin tuolloin sanottiin "leikkikoulussa".
Olin utelias pohdiskelija naperosta alkaen. Kerran menin hammaslääkäriin ja minulta piti vetää pois yksi maitohammas. Kauhistuin nähdessäni lääkärin kädessä tongit ja alkoi olla itku lähellä. Äiti ja lääkäri sanoivat, että ei hätää, kohta se on ohi. Ei satu paljoa. Lääkärin tongit kuitenkin luiskahtivat ja huusin kai enemmänkin kauhuissani kuin kivusta. Ei kun uudestaan tongit suuhunui ja riuhtaisu. Nyt hammas lähti.
Tilanne oli traumaattinen minulle. Pohdin pitkän aikaa, että miksi aikuiset sanoivat sen olevan vain vähän kipeää tekevä ja nopeasti ohi. Se ei selvästikään ollut totta - aikuiset eivät siis tienneet kaikesta. Minuun oli juurtunut skeptismin siemen.
Koulu alkoi, opiskelu sujui, uskoin Jumalaan ja muuhun yliluonnolliseen, mutta leikki oli kaikkein tärkeintä tuolloin. Enkä edes tiennyt mistään ns. yliluonnollisesta. Haamuja ja muita hirviöitä oli olemassa ja sillä sipuli.
Kyselin kaikenlaisista asioista ja sain kaikenlaisia vastauksia. Ihmettelin, että miksi yksi aikuinen sanoo tästä noin ja toinen näin.
Tuohon aikaan olin oppinut jo lukemaan ja olin saanut jättimäisen idean, että mistä sitä oikeaa tietoa sai. Tietysti tietosanakirjasta. Kymmenen ikäisestä luin hulluna eläinkirjoja, katselin luontodokkareita ja tietysti tarkistelin asioita Tietosanakirjasta.
Jatkuu seuraavassa lähetyksessä...
Vastaukset 5
Vanhimmat
11 -vuotiaana sattui sitten niin, että olin ollut koko päivän ulkona ja vasta illalla havahduin, että kotiinkin piti mennä. Jostain syystä olin aivan hermona. Pelkäsin, että jotain oli sattunut vanhemmilleni. Kolme kilometriä kotiin ja varmaan puolet matkasta rukoilin Jumalaa, että kaikki olisi kotona hyvin. Sitten PIM, ja minulle tuli rauhallinen olo. Minua nauratti se miten hermostunut olin ollut. Eihän mitään tietoa ollut koko asiasta. Ei auta kuin mennä kotiin todeta, että asiat on ok.
Loppumatkalla mietin jo sitä oliko Jumala todellakin vastannut minulle vai mistä oli kysymys. Aikuiset sanovat Että Jumala on, mutta niin ne ovat sanoneet monesta muustakin ja olleet aikas usein väärässä. Mistä oli kyse.
Tulin kotiin ja äiti hymyili, -sinähän pitkään olit ulkona. Silloin minulla välähti. Ehkä se ei ollutkaan Jumala vaan jonkinlainen telepaattinen viesti äidiltä. Tähän selitykseen päädyin.
Monet asiat veivät huomioni. Harrastuksia jos jonkinlaisia ja tietysti se koulunkäynti. Kolussa isommat pojat kertoivat, että jos menee yöllä klo 24 pimeään vessaan sytyttää kynttilän ja panee valot pois, niin jos ei näe päätään peilistä tulee kuolemaan viikon kuluttua.
Aivan järkyttävä juttu. Pelotti, huvitti, epäuskoisuutta. Siitä puhuttiin paljon ja supisten.
Olin ottanut ystävieni parissa jonkinlaisen johtajan roolin, sellaisen joka ei pelkää mitään. No, tietysti yökylässä minua vaadittiin todistamaan, että en pelännyt tätäkään juttua.
Olin aivan kauhuissani. Vatsassa kiersi, kun menin vessaan kynttilä kädessä. Panin oven kiinni. Muut käskivät sammuttaa jo valot. Vedin syvään henkeä. Katselin itseäni peilistä. Ei auta, nyt se on tehtävä. Naps, valot sammuivat. Puristin huuliani yhteen ja tuijotin peilistä päätäni ja pelkäsin sen kohta katoavan.
Sitten tuli hölmö olo. Ei juma, mä taidan olla aika pöljä, kun uskoin tällaiseen. Päästin muutkin vessaan ja siellä hihiteltiin kynttilänvalossa.
Tämän jälkeen mietin, että onko kaikki tällaiset jutut ihan lööperiä. Tietosanakirja ei kertonut henkiasioista.
Jatkuu seuraavassa lähetyksessä...
Yhden kesän vietin maalla. Taisin olla 13v. Enoni väitti, että hän saa selville raskaana olevan lehmän vasikan sukupuolen vain pitämällä narunpäässä roikkuvaa sormusta. Narunpää sormissaa hän roikottaa sormusta lehmän yläpuolella. Sormus lähtee tekemään hiljakseen pyörivää liikettä joko myötä päivään tai vastapäivään riippuen sukupuolesta. Muut eivät oikein uskoneet. Yksikään lehmä ei ollut paksuna ja toisekseen istuttiin maatalon tuvassa, joten enoni päätti näyttää sen täällä tuvassa.
Hän sitoi ohuen narun vihkisormukseensa ja roikotti sitä sormessaan. Sormus lähti hitaasti pyörimään myötäpäivään. Sormus piirsi yhä laajempaa kaarta ilmaan ja vauhti kiihtyi. Näytti tosiaan siltä, että eno ei tippaakaan avittanut liikettä kädellään tai sormillaan.
Kysyin: "Eikö ton sormuksen pitänyt kertoa lehmän yläpuolella, että tuleeko tyttö vai poika? Miksi se nyt pyörii, kun alla on lautalattia?"
Tunnelma keveni ja enoni myönsi ettei tiennyt. Hmm, hän siis uskoi siihen itse. Mistäköhän oli kyse?
16v. Veljeni kysyi minulta: "Miksi ihmisen ruumiinlämpö on n. 37 astetta?".
Mikä kysymys. Se vaivasi munua jatkuvasti. Noh, ihminen kuolee jos nousee yli 42 ja kuolee jos laskee liian alas. Mikä ihme lämmön pitää yllä. Menin monesti kirjastoon ja luin lääkärikirjoja. Vastaus piti löytyä jostain. Löysinkin yhden taikatemppukirjan ja se oli mielenkiintoinen. Hups, siellä esitettiin temppu seuraava:
"Sido sormukseen naru ja anna se jollekin yleisössä. Anna hänen roikottaa sormusta narusta ja käske pitää sitä aivan liikkumatta. Osoita alapuolelta sormusta etusormella ja lähde tekemään kiertävää liikettä yhä nopeammin. Sormus seuraa sormeasi. VASTAUS: Tiedostamattomasti henkilö liikuttaa kättään juuri sen verran, että sormus lähtee liikkeelle. Henkilö ei kuitenkaan missään vaiheessa tiedosta liikuttavansa kättään."
Kokeilkaa jokainen. Se on hauska temppu.
Ja selvisi se ihmisruumiin lämmön syykin. Solujen energian tuotannon palamisreaktioiden yhteissumma saa ihmisruumiin pysymään noin 37 asteessa. paljon muuta höpinää...
Seuraavana talvena tapahtui käännekohta jumaluskossa. Uskontotunteja nyt oli muutenkin tapana panna halvalla ja heittää kaikenlaisia jeesus-homovitsejä.
Veljeni oli jo muuttanut pois kotoa. Hän oli tulossa hakemaan minua autollaan tai piti tulla jo aamu yhdeksältä. Iltapäivästä ei vieläkään ollut kuulunut mitään. Kotoakaan ei häntä tavoittanut. Vielä ei ollut kännykkä-buumi alkanut. Radiossa kerrottiin onnettomuudesta. Se onnettomuus oli sattunut saman reitin varrella, kuin mitä pitkin veljeni piti tulla minua hakemaan. Kuolon uhreja kolme. Henkilöauto ja bussi ajaneet kolarin ja suistuneet ojaan.
Kauhu hiipi mieleen, niin minun kuin vanhempienikin. Jäin kotiin odottamaan ja vanhempani lähtivät katsomaan tilannetta autollaan. En pystynyt rauhoittumaan vaan kävelin huoneesta toiseen ja mieltäni vaivasi ahdistuneisuus sekä tuska. Itkua ei tullut. Yritin ajatella rationaalisesti, että vielä ei ollut mitään todisteita, että veljeni olisi ollut onnettomuudessa. Aloin rukoilemaan ja toivoin edes pientä merkkiä, että asiat olisivat hyvin. Muuttaisin tapani, jos vain saisin tietää. (En ollut mikään pahantekijä, mutta en varsinaisesti enää uskonut jumaliin). Tilanne oli sietämätön. Mitään ei kuulunut mistään mikä oli tilanne.
Oli alkuilta ja olin käpertyneenä nojatuoliin. Tuijotin tyhjyyteen. Puhelin soi. Isäni soitti ja sanoi: "Kaikki hyvin. Veljesi auto oli matkalla simahtanut ja me hinattiin se ja hänet takaisin kotiinsa. Tullaan vähän myöhemmin."
Rukouksillani ei ollut mitään vaikutusta. Kaikki näytti olleen sattumaa. Veljeni auto oli pimahtanut jossain vaiheessa - huono tuuri. Onnettomuus oli sattunut myöhemmin paikalla, joka ei sitten ollutkaan samalla reitillä veljeltäni meille. Rukoilin, kun nämä tilanteet olivat jo tapahtuneet, kumpikin erillisinä sattumina. Onnettomuudessa kuoli ihmisiä, pöh - ja minä onneton yritin rukoilla edes yhtä pientä helpotuksen merkkiä.
Skeptimismini syveni. Olin jo oppinut erottamaan haihattelijoiden kirjoittamat kirjat ja asioihinsa perehtyneet kirjoittajat. Luin Kari Kuuren kirjoittaman kirjan "Katoavatko UFO:t" kriittistä ufotutkimusta tai jokin sellainen. Erittäin hyvä ja valaiseva juttu.
Aloin miettiä omia tapojani, uskomuksiani olivatko ne todella tietoon perustuvia vai oliko joku vain esittänyt ne mielipiteenään, jonka olin kritiikittömästi nielaissut omaan maailmankatsomukseeni. Halusin lukea myös toisten mielipiteitä uskosta kuin vain uskovaisten. Siispä luin kirjan "Miksi en ole kristitty"- V.T. Aaltonen sekä Bertrand Russelia, myöhemmin "Tiedemiehen mietteitä uskosta"-Kari Cantell.
Nuo kirjat ja monet muut saivat minut suuntaamaan vapaa-ajattelijoihin. En heihin liittynyt, mutta sain informaatiota siitä, että kristillinen kulttuuri ei ollut ainoa vaihtoehto. Pian olin kuuntelemassa Skepsiksen luentoja ja lisää kirjallisuutta tuli luettavaksi. Minusta tuli skeptikko.
Ihmismielen kummallisuudet saivat minut kiinnostumaan psykologiasta ja neurologiasta, mutta päädyinkin lukemaan sosiaalipsykologiaa ja filosofiaa yliopistolle. 21-vuotiaana erosin kirkosta. En ollut uskonut enää jumalaan neljään vuoteen, mutta nyt vasta sain erottua kirkosta.
Hitaasti riisuin katsomuksistani uskomukset ja harrastukseni lisääntyivät luonnontieteillä ja filosofialla.
Sitten löytyi työ ja tuleva vaimo ja koti. Aikansa kutakin; siviilivihkiminen, perheen perustaminen, uusi koti. Sitten en enää ollut jäsen skeptikoissa, mutta joskus kävin kuuntelemassa luentoja ja joskus kävin kuuntelemassa luentoja yliopistolla. Olin täysin vieraantunut yliluonnollisista uskomuksista sekä uskonnosta. Ne olivat minulle täysin yhdentekeviä - suurin piirtein kuin kelle tahansa, joka ajattelisi vaikkapa örkki-a:ta ja örkki-b:tä parittelemassa planeetta Plutolla. Yhtä todellista tai yhtä mielenkiintoista.
Näin sitten tässä kirjoitan tätä puolta elämästäni teille kaikille luettevaksi. En ole kokenut itseäni oikeastaan ateistiksi. Uskonnoton olen ollut jo 20 vuotta, mutta en pane pahaksi tuota ateisimititteliäkään.
Tarina päättyy tähän.
KUKAAN ei ole oikeasti pyytänyt sinua esittelemään sielunvammaasi tällä palstalla!
Kuse housuusi yksin jatkossa...........
Hyvä tarina, lisää näitä
*