"......"Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen.... Herra, meidän Herramme, kuinka korkea onkaan sinun nimesi kaikessa maassa!" (Ps. 8:4,5,10)
Nuoruusvuosieni yksi suurimpia rikkauksia oli, että sain samoilla yhdessä koirani kanssa suurissa humisevissa erämaissa syksyisillä metsästysmatkoilla tai sitten kesäisinä iltoina onki kädessä jokivarressa. Tulen läpi elämäni muistamaan ne monet kesäiset illat, jotka poikasena Vuojokivarressa onkimatkoilla vietin. Vaikka oli ulkonaista köyhyyttä niin nämä kalamatkat osoittautuivat sisäisiltä kokemuksiltaan sellaiseksi rikkaudeksi, jonka rinnalla tämän maailman rikkaus ja loisto ovat kuin häilyvä varjo.
Niihin aikoihin liikuin paljon Vuojoen yläjuoksulla, Järvisuvannolla, ja lähes vakituinen kahvinkeittopaikkani oli Järvisuvannon yläpäässä olevan Ampumasaaren seutuvilla. Iltakahvia nokipannulla keitellessäni paistoin nuotiolla yleensä myös kalaa ja niissä kun ilta-aurinko oli jo laskemassa ja tuuli tyyntynyt, oli aikaa pysähtyä ihailemaan luonnon todellista harmoniaa ja rauhaa. Itämaisessa filosofiassa tästä harmoniasta paljon puhutaan, mutta niissä hetkissä sain omakohtaisesti kokea, mitä tämä harmonia todella on ja kuinka valtavia sisäisiä rikkauksia tämä harmonian kokeminen ihmiselle on.
Jossain pohjoisempana, Autioaavan suunnalla kukahteli käki illan viimeisiä kukahtelujaan. Jossain lauloi pieni lintu omaa iltalauluaan. Joskus rikkoi kalan pyörre veden peilityvenen pinnan ja vastarannan pensaiden kuvajaisen veden kalvolla. Pieni savunkiehkura kohosi ylös nuotiosta, häipyen Lapin kesäiseen tyveneen iltaan. Siinä herkistyneessä hetkessä oli kuin koko suuri luomakunta olisi ollut Yhtä harmonista kokonaisuutta ja koko olemuksellaan kirkastanut Luojan suurta kunniaa. Myös minä pienenä ihmisenä olin osa tässä harmonisessa kokonaisuudessa. Yhtä kukkuvan käen, laulavan linnun, veden kalan ja rannan pensaiden kanssa. Siinä hetkessä minuuteni ei enää rajoittunut vain fyysiseen minuuteen, vaan minuuteni oli yhtä henkistä kokonaisuutta koko sen suuren ja harmonisen luonnon kanssa, jonka keskellä olin; ja jonka yhteyttä niissä hetkissä sain kokea.
Kuinka suuri on Jumalan kunnia. Se kunnia, jonka hän luomakunnassaan ihmisille ilmoittaa. Ja kuinka suuri on Jumalan kirkkaus silloin kun ihminen herkällä tunnolla pääsee hänen kirkkautensa läsnäolon omakohtaisesti hengessä kokemaan.
"Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa", sanottiin Saarnaajan Kirjan 3:11. Koko luomakunta, silloin kun luomakunta saa Jumalan kättentyönä pysyä, on kuin yhtä suurta paratiisia, jossa kaikkien on hyvä keskinäisessä kanssakäymisessä elää ja olla. Silloin, kun Jumala asetti ihmisen luomakuntansa herraksi, Jumala ei asettanut ihmistä tuhoamaan ja raiskaamaan tätä luomakuntaa, vaan elämään sopusoinnussa tämän luomakunnan kanssa ja vain tässä sopusointuisessa kanssakäymisessä luonnon kanssa on ihmisen ainut tulevaisuus ja toivoi, Tässä harmonisessa kanssakäymisessä luonnon kanssa on sijaa taivaan linnuille, metsän puille, kedon kukille ja veden kaloille. Ja tässä harmonisessa kanssakäymisessä on myös ihmisen paras ja ihanin osa.
Olkoonkin, että aina ei ole turhaa rihkamaa tai rikkautta, joka niin monen ihmisen elämän on ennenaikaisesti tuhonnut, niin se rikkaus, mikä tästä harmonisesta kanssakäymisestä ihmiselle löytyy, on sisäistä rikkautta. Sielun rauhaa ja vapautta. Ja Jeesus sanoo: ”Mitä se hyödyttää ihmistä, että hän saisi omakseen koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa”. (Matt 16:26).
Niissä hetkissä, kun nämä kalamatkoilla viettämäni iltahetket vaihtuivat Lapin hämyisäksi yöksi, tämä harmonisen yhteyden kokeminen syveni syvenemistään. Niissä hetkissä usein aika menetti merkityksensä ja sijaan tuli suuren iankaikkisuuden ja katoamattomuuden kokemus.
Jossain rannan pensaiden varjoissa sorsaemo vaali ja opetti poikasiaan. Seurasin usein pitkään näiden lintujen kiireetöntä ja rauhallista liikehdintää. Yksinäinen virranpyörre jossain kiven katveessa kertoi omaa kieltään tämän virran jo vuosituhansia jatkuneesta loputtomasta vaelluksesta. Tässä virrassa ne pisarat, jotka kerran olivat merestä sumuna nousseet ja häille Lapin kairoille pisaroina sataneet, vaelsivat omaa loputonta vaellustaan sinne, mistä ne olivat kerran lähteneet.
Myös tällä virran iankaikkisella vaelluksella on herkällä tunnolla olevalle ihmiselle oma viestinsä Jumalan iankaikkisesta ja katoamattomasta kunniasta saarnattavana.
Mitä olemme me ihmiset? Meidän henkemme täällä maanpäällä on kuin pieniä pisaroita, jotka kerran ovat Jumalan taivaasta tänne lähetetyt. Meidän yksi ja ainut todellinen päämäärämme ja kaipuumme on sinne, mistä me olemme tänne luomakunnan keskuuteen tulleet. Eli takaisin Jumalan luo taivaaseen. Ja niin kuin ei virta voi saada lepoa ennen kuin on saavuttanut oman alkulähteensä, meren, niin emme mekään ihmisinä, ennen kuin olemme saavuttaneet oman alkulähteemme Jumalan taivaan.
Niissä kesäisissä iltayön hetkissä, luomakunnan ja suuren iankaikkisuuden keskellä jokin sisimmässäni sanoi, että olin löytänyt jotain todella suurta. Jotain sellaista, jonka arvoa vielä silloin en täysin ymmärtänyt. Ja jokin sisimmässäni sanoi, että tulisin tällä tiellä jatkamaan ja yhä syvemmälle ja pitemmälle Jumalan kirkkauden ja valtasuuruuden salattuihin syvyyksiin kaivautumaan......."
http://www.aretalogia.com/iankaikkisuus.htm
Nuoruusvuosieni yksi suurimpia rikkauksia oli, että sain samoilla yhdessä koirani kanssa suurissa humisevissa erämaissa syksyisillä metsästysmatkoilla tai sitten kesäisinä iltoina onki kädessä jokivarressa. Tulen läpi elämäni muistamaan ne monet kesäiset illat, jotka poikasena Vuojokivarressa onkimatkoilla vietin. Vaikka oli ulkonaista köyhyyttä niin nämä kalamatkat osoittautuivat sisäisiltä kokemuksiltaan sellaiseksi rikkaudeksi, jonka rinnalla tämän maailman rikkaus ja loisto ovat kuin häilyvä varjo.
Niihin aikoihin liikuin paljon Vuojoen yläjuoksulla, Järvisuvannolla, ja lähes vakituinen kahvinkeittopaikkani oli Järvisuvannon yläpäässä olevan Ampumasaaren seutuvilla. Iltakahvia nokipannulla keitellessäni paistoin nuotiolla yleensä myös kalaa ja niissä kun ilta-aurinko oli jo laskemassa ja tuuli tyyntynyt, oli aikaa pysähtyä ihailemaan luonnon todellista harmoniaa ja rauhaa. Itämaisessa filosofiassa tästä harmoniasta paljon puhutaan, mutta niissä hetkissä sain omakohtaisesti kokea, mitä tämä harmonia todella on ja kuinka valtavia sisäisiä rikkauksia tämä harmonian kokeminen ihmiselle on.
Jossain pohjoisempana, Autioaavan suunnalla kukahteli käki illan viimeisiä kukahtelujaan. Jossain lauloi pieni lintu omaa iltalauluaan. Joskus rikkoi kalan pyörre veden peilityvenen pinnan ja vastarannan pensaiden kuvajaisen veden kalvolla. Pieni savunkiehkura kohosi ylös nuotiosta, häipyen Lapin kesäiseen tyveneen iltaan. Siinä herkistyneessä hetkessä oli kuin koko suuri luomakunta olisi ollut Yhtä harmonista kokonaisuutta ja koko olemuksellaan kirkastanut Luojan suurta kunniaa. Myös minä pienenä ihmisenä olin osa tässä harmonisessa kokonaisuudessa. Yhtä kukkuvan käen, laulavan linnun, veden kalan ja rannan pensaiden kanssa. Siinä hetkessä minuuteni ei enää rajoittunut vain fyysiseen minuuteen, vaan minuuteni oli yhtä henkistä kokonaisuutta koko sen suuren ja harmonisen luonnon kanssa, jonka keskellä olin; ja jonka yhteyttä niissä hetkissä sain kokea.
Kuinka suuri on Jumalan kunnia. Se kunnia, jonka hän luomakunnassaan ihmisille ilmoittaa. Ja kuinka suuri on Jumalan kirkkaus silloin kun ihminen herkällä tunnolla pääsee hänen kirkkautensa läsnäolon omakohtaisesti hengessä kokemaan.
"Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa", sanottiin Saarnaajan Kirjan 3:11. Koko luomakunta, silloin kun luomakunta saa Jumalan kättentyönä pysyä, on kuin yhtä suurta paratiisia, jossa kaikkien on hyvä keskinäisessä kanssakäymisessä elää ja olla. Silloin, kun Jumala asetti ihmisen luomakuntansa herraksi, Jumala ei asettanut ihmistä tuhoamaan ja raiskaamaan tätä luomakuntaa, vaan elämään sopusoinnussa tämän luomakunnan kanssa ja vain tässä sopusointuisessa kanssakäymisessä luonnon kanssa on ihmisen ainut tulevaisuus ja toivoi, Tässä harmonisessa kanssakäymisessä luonnon kanssa on sijaa taivaan linnuille, metsän puille, kedon kukille ja veden kaloille. Ja tässä harmonisessa kanssakäymisessä on myös ihmisen paras ja ihanin osa.
Olkoonkin, että aina ei ole turhaa rihkamaa tai rikkautta, joka niin monen ihmisen elämän on ennenaikaisesti tuhonnut, niin se rikkaus, mikä tästä harmonisesta kanssakäymisestä ihmiselle löytyy, on sisäistä rikkautta. Sielun rauhaa ja vapautta. Ja Jeesus sanoo: ”Mitä se hyödyttää ihmistä, että hän saisi omakseen koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa”. (Matt 16:26).
Niissä hetkissä, kun nämä kalamatkoilla viettämäni iltahetket vaihtuivat Lapin hämyisäksi yöksi, tämä harmonisen yhteyden kokeminen syveni syvenemistään. Niissä hetkissä usein aika menetti merkityksensä ja sijaan tuli suuren iankaikkisuuden ja katoamattomuuden kokemus.
Jossain rannan pensaiden varjoissa sorsaemo vaali ja opetti poikasiaan. Seurasin usein pitkään näiden lintujen kiireetöntä ja rauhallista liikehdintää. Yksinäinen virranpyörre jossain kiven katveessa kertoi omaa kieltään tämän virran jo vuosituhansia jatkuneesta loputtomasta vaelluksesta. Tässä virrassa ne pisarat, jotka kerran olivat merestä sumuna nousseet ja häille Lapin kairoille pisaroina sataneet, vaelsivat omaa loputonta vaellustaan sinne, mistä ne olivat kerran lähteneet.
Myös tällä virran iankaikkisella vaelluksella on herkällä tunnolla olevalle ihmiselle oma viestinsä Jumalan iankaikkisesta ja katoamattomasta kunniasta saarnattavana.
Mitä olemme me ihmiset? Meidän henkemme täällä maanpäällä on kuin pieniä pisaroita, jotka kerran ovat Jumalan taivaasta tänne lähetetyt. Meidän yksi ja ainut todellinen päämäärämme ja kaipuumme on sinne, mistä me olemme tänne luomakunnan keskuuteen tulleet. Eli takaisin Jumalan luo taivaaseen. Ja niin kuin ei virta voi saada lepoa ennen kuin on saavuttanut oman alkulähteensä, meren, niin emme mekään ihmisinä, ennen kuin olemme saavuttaneet oman alkulähteemme Jumalan taivaan.
Niissä kesäisissä iltayön hetkissä, luomakunnan ja suuren iankaikkisuuden keskellä jokin sisimmässäni sanoi, että olin löytänyt jotain todella suurta. Jotain sellaista, jonka arvoa vielä silloin en täysin ymmärtänyt. Ja jokin sisimmässäni sanoi, että tulisin tällä tiellä jatkamaan ja yhä syvemmälle ja pitemmälle Jumalan kirkkauden ja valtasuuruuden salattuihin syvyyksiin kaivautumaan......."
http://www.aretalogia.com/iankaikkisuus.htm
Vastaukset 4
Vanhimmat
Uskomattoman hyvin kerrottuja tunnelmakuvia! Pystyin aistimaan ilman liikkeet ihollani, nuotion savun sieraimissani, luonnon äänet korvissani ja sen sisintä hivelevän luonnonrauhan, vaikka TV pauhaa jossain takavasemmalla. Odotin koko ajan tekstiä, että lainaus jonkun korpikirjailijan kirjasta. Mutta sehän oli sinun tapasi kiittää ja kunnioittaa Luojaasi, Jumalaasi.
Ja useinmiten juuri vaatimattomissa ulkonaisissa oloissa ihmiset oppivat näkemään ja arvostamaan luontoa. Kaupunkien asukkaat ovat sentähden huonommassa asemassa. Tässä suhteessa on onnellisempaa syntyä mahdollisimman syrjäiselle seudulle, vaikkapa Lappiin.
Viikossa on kuusi arkipäivää ja yksi lepopäivä. Jeesus sanoi, että "tulkaa vähän levähtämään". Lepo tuntuu levolta vasta rasituksen jälkeen. Niillä, joilla ei ole muuta kuin lepoa, se alkaa tuntua työltä. Ajattelen niitä lukemattomia pitkäaikaissairaita, jotka joutuvat viettämään jopa vuosikymmeniä vuoteeseen sidottuina. Jos silloin ei ole muistikuvia onnellisista hetkistä esimerkiksi luonnon helmassa, on olo aika tylsää.
Tarkoitan, että kadehdittavan ihanat lapsuusmuistosi ovat sinulle henkisen tasapainon ja terveyden reserviä niihin hetkiin, jolloin kaipaat lepoa ja rauhaa etkä voi muuten sitä kokea kuin ajatuksissasi. Niitä ei kukaan voi sinulta riistää. Ja on ihanaa kun voit tuoda ne toisillekin.
Mutta miten on arkesi? Elätkö haavemaailmassa, vai voitko irrottautua siitä astuaksesi ihmisten pariin?
Nämä nuoruuteni mahtavat muistot ovat erityisen arvokkaita nyt kun olen jo yli 19 vuotta elänyt liikenteessä vaikeastivammautuneen elämää ja nämä niin kala- kuin eräretketkin ovat minulta auttamatta ohi.
Syyskuusta 1984 lähtien pääasiallinen tehtäväni on luova kirjoittaminen. Minulla on mm. Pariisissa rekisteröity oma ilmaisjakelulehti, joka jaettiin 1980-luvulla jokaiseen kotiin Sodankylässä, 4 - 6 numeroa vuodessa, ja tämä siteeraamani tekstinpätkä on tästä lehdestäni. Artikkeleissani pyrin tietoisesti kuvaamaan kokemuksiani luonnon keskellä, jolloin paikkojen nimet ja tutut ympäristöt tekivät teksteistä mielenkiintoisia ja kerronnasta eläviä.
Tämän hetkinen "haaveista irrottautumiseni" on sitä, että istun noin 15 tuntia päivässä pyörätuolissa tämän tietokoneen ääressä. Toimitan omia kotisivujani, osallistun keskusteluun eri foormeilla, hoidan sähköpostiani sekä kirjoittelen artikkeleita päivälehtiin. Tämän enempää en pysty täältä ihmisten pariin irrottautumaan.
Tulin näille sivuille vasta muutama päivä sitten ja tuossa viikonloppuna vilkaisin, että mitä tämänkin pääotsikon "Uskonto" alla on keskusteltu tähän mennessä. Olin aivan ällikällä, kun tulostin otsikkosivuja, joita kertyi 267.
Siellä vilahti sinun nimesi melko usein, joten minua alkoi hävettää, että minä epäilin sinun elävän ainoastaan haavemaailmassa. "Ei yksi lintu kesää tee", eikä ihmistä pidä arvioida yhden lausunnon perusteella.
Vaikka sinulla on tällainen tilanne, olen hyvin iloinen puolestasi, että sinulla on edes tällainen henkireikä ulkomaailmaan ja pystyt sen kautta elämään rikasta elämää muiden ihmisten kanssa. Ajattele, jos eläisit aikaa vaikkapa 20 vuotta sitten. Olisit puhelimen ja kirjeiden varassa. Se olisi vaikeampaa.
Minäkin olen vähän niinkuin eristyksissä. Jumala pisti minut yksinäisyyteen sairauden avulla. Koen sen kuitenkin hyväksi, sillä hän on antanut minulle sellaista, mitä en olisi esimerkiksi seurakuntaympyröissä pystynyt saamaan. Minulla on kuitenkin jonkinlainen liikuntakyky tallella, mutta vaikka mieli tekisi vaellukselle Lappiin, en taida kuitenkaan olla tarpeeksi vahva.
Aion lukea, jos mahdollista, kaikki kirjoituksesi, sillä vaikutat mielenkiintoiselta persoonalta. Toivotan sinulle Jumalan siunausta ja voimia harrastuksiisi, vai ovatko ne työtäsi? No, kuitenkin, kaikkea hyvää sinulle!
täysipainoista kutsumustyötä - toimintaa lähimmäisteni, kansani ja koko ihmiskunnan hyväksi. 10.9.1978 minut siunattiin evankelistan virkaan ja tässä virassa ei tunneta eläkeläisyyttä eikä pysty olemaan joutilaana. Eteenpäin on mentävä vaikka ryömimällä.
Samoin koen minäkin, että mikä fyysisellä puolella on menetetty, se on korvautunut henkisellä puolella monin verroin ja rehellisesti sanon, että olen voittanut tässä "vaihtokaupassa".
Sinulle siunausta ja kaikkea hyvää toivoen Leksa