Tässä kyselin muutama aika sitten vinkkejä kaltoinkohtelusta.
Tarkennuksena ajattelin samaa kysyä uudelleen. Olemme aihetta miettineet ja yrittäneet saada siihen uusia ulottuvuuksia.
Teemme työn ns. piilo tai vaietusta kaltoinkohtelusta.
Jokainen ymmärtää ja tietää fyysisen väkivallan ja peräkammarinpoikien mukiloinnit ja rahojen viemiset yms. "itsestään selvät" kaltoinkotelun muodot.
Mutta nyt toivoisin saavani vinkkejä muusta asiaan kuuluvista muodoista.
Itse ajattelin esim.
- liian pieni henkilökuntamäärä ei kykene tarjoamaan sitä hoitoa mihin vanhuksella olisi oikeus
- yhteikunnan osuus välillisesti
- missä kulkee itsemääräämisoikeuden ja heitteellejätön raja ja missä syyllitytään kaltoinkohteluun....
jne,jne,jne
Paljon on asioita mielessä, mutta vielä voisi tulla teiltä kollegat hyviä vinkkejä ja uusia ajatuksia.
Tarkennuksena ajattelin samaa kysyä uudelleen. Olemme aihetta miettineet ja yrittäneet saada siihen uusia ulottuvuuksia.
Teemme työn ns. piilo tai vaietusta kaltoinkohtelusta.
Jokainen ymmärtää ja tietää fyysisen väkivallan ja peräkammarinpoikien mukiloinnit ja rahojen viemiset yms. "itsestään selvät" kaltoinkotelun muodot.
Mutta nyt toivoisin saavani vinkkejä muusta asiaan kuuluvista muodoista.
Itse ajattelin esim.
- liian pieni henkilökuntamäärä ei kykene tarjoamaan sitä hoitoa mihin vanhuksella olisi oikeus
- yhteikunnan osuus välillisesti
- missä kulkee itsemääräämisoikeuden ja heitteellejätön raja ja missä syyllitytään kaltoinkohteluun....
jne,jne,jne
Paljon on asioita mielessä, mutta vielä voisi tulla teiltä kollegat hyviä vinkkejä ja uusia ajatuksia.
Vastaukset 27
Vanhimmat
oikea paikka tämä suomi 24.Ylipäänskkin tuo aihe ei ole edes laitoksissa avointa tietoa kaikille,ei pitäisi olla.Jos saat joltakulta jotain jonkun henkilön tietoa?muista salassapitovelvollisuus.
Et tainnut aivan ymmärtää tarkoitustani. Ja mitä vaitioloon tulee, tapauksia voi käsitellä ilman nimiä. Lähinnä kuitenkin haen ns eettistä rajanvetoa, mikä on luettavissa kaltoinkohteluun ja mikä ei. Tämä yhtenä esimerkkinä.
Etsin myös ajatuksia kotona asuvien vanhusten kohtelusta. Kuinka hyvin, useinkin kouluttamaton, omainen ymmärtää esim. dementoituneen hoidettavan mielen liikkeitä ja mitä siitä saattaa seurata.
En tarvitse todella tapahtuneita tositarinoita, vaan ajatuksia mikä on mahdollista ja miten mahdollisiin tapauksiin voisi puuttua, vai voiko...
Ja mitä tulee palstaan, eikö tämä jos mikä kuulu olennaisena osana vanhustenhoitoon.
Mielestäni paremmin kuin hoitajien haukkuminen, jolla ei ole mitään tekemistä varsinaisen vanhustenhoidon kanssa.
Älä ajattele liian konkreettisesti.
Toivottavasti sain selvitettyä nyt paremmin tarkoitustani!
En oikein ymmärtänyt mitä tarkoitit lauseellasi, että ei ole yleistä tietoa laitoksessa EIKÄ SAISI OLLAKKAAN. ? Jos huomaan työkaverini toimivan väärin, tottakai asiaan puututaan ja tulee puuttua!
Onko noita nyt ihan pakko käsitellä tällä foorumilla???? Taasko joku provo! haloo!
Minä jonotan kotona asuvista venhemmistani heikomman osapuolen eli masennuksesta kärsivän dementikon puolesta hänelle laitospaikkaa, vaikka ympäristö joiltain osin tuntuu suosivan avioliiton kaikenkattavuutta myös dementikon hoidon suhteen. Omasta mielestäni avioliitto ei automaattisesti kelpuuta eikä pätevöitä tähän vaativaan tehtävään.
Myöskään vanhan ja raihnaisen puolison voimat eivät sittenkään tälläkään menolla ole lisääntyneet. Heillä vuorokaudessa voi olla esim. vain muutama oman mittapuuni mukaan "normaali" valveillaolotunti. Ei tuntuisi hyvältä masennuspotilaan kannalta. Vai mitä mieltä olette?
Ei todellakaan ole provo!
Täälä tuntuu olevan paljon ammatti-ihmisiä ja siltä pohjalta oletin, että täältä löytyisi asiallista mielipidettä aiheesta. Osaatko neuvoa paremman foorumin?
Ei ole tarkoitus syyllistää tms. ketään, vaan yhdessä pohtien yleensä löytyy uusia näkökulmia asioihin.
Olen pahoillani jos olen pahoittanut mielesi, se ei varmasti ollut tarkoitukseni.
Todella, ei ole oikein automaattisesti odottaa, että parempikuntoinen puoliso automaattisesti hoitaa kotona sairaampaa. Tätä kyllä yhteiskunta odottaa ja taitaa pitää itsestään selvänäkin.
Kiitos ajatuksesta.
Koita olla tiukkana, että saatte sen paikan. Se mahdollistaa heillekin lisää ns.normaalia laatuaikaa! Vanhainkodeissa kun ei ole vierailuaikoja ja dementiayksiköissä ainakin suhtaudutaan puolison(kuten muidenkin) käynteihin erittäin positiivisesti.
En usko, että tässä viranomaisten taholta on välttämättä kyseessä oletus kotihoidon edullisuudesta tai paremmuudesta. Eiköhän tässä vaiheessa ole kysymys siitä, että pyritään kunnioittamaan vanhusten itsemääräämisoikeutta. Kukaan vain ei kerro minulle, että äidiltä olisi kysytty mielipidettä. Eikö sitä dementiapotilailta kysellä lainkaan vai eikö sitä oteta todesta?
Minä en ole aiheesta keskustellut äitini kanssa, koska en halua vaikuttaa hänen mielipiteeseensä. Liioin en pysty sitä laitospaikkaa vielä tässä vaiheessa takaamaan. Sen vain tiedän, että nykyinen kotiavun määrä on heille riittämätön. Lisäksi hoidon tarve on aivan erilainen kumpaisellakin. Kuitenkaan he eivät äidin kannalta riittävästi ns. täydennä toisiaan, mikä kuulemma yleensä takaa onnistuneen kotihoidon.
Vanhemmat eivät kelpuuta lisää äidin tarvitsemaa kotiapua kuin täysin omilla ehdoillaan, mikä jossain vaiheessa tulee kaatumaan tietyn sosiaalisen verkoston niskaan yhä harvemmille yhä raskaampana. Minulle tämä on nyt jo raskasta, niinpä yritän vapauttaa edes toiset tästä taakasta. On varmaan kaikille helpompi käydä tapaamassa häntä laitoksessa kuin jättää hänet kotiin tapaamisen jälkeen.
Minä ajattelen asian niin yksinkertaisesti, että koska pankkitilillä makuutettava raha on suuri este palveluiden vastaanottamiselle, niin minulla on oikeus vaatia äidin oma eläke suunnattavaksi hänen tarpeisiinsa. En tule niistä perintörahoista kuitenkaan onnelliseksi, kun tiedän, että mistä äiti on jäänyt paitsi.
Minulla, vanhemmillani, viranomaisilla ja sosiaalisella verkostolla on kaikki siltä osin yhteistä, että kaikki tietävät kaikki tosiasiat. Tämä laitospaikan jonottaminen on ainoa, jota teen isän selän takana. Isä ei tiedä riittävästi dementoituvan ja masennukseen taipuvaisen naispotilaan hoidosta. Jotain hän kyllä oppii, mutta millä aikataululla ja kuka opettaa? Katsoisin tämän nyt jo turhaksi touhuksi, koska voimavaroja ei yksinkertaisesti ole, jos hän kykenee olemaan suhteellisen virkeänä vain muutamia tunteja päivässä.
Tällaisia "ennusteita" minä pystyn tekemään. Mikähän mahtaisi olla äidin ennuste, jos pääsisi toiseen ympäristöön? Se minua kiinnostaisi erityisen paljon. Tuntuu hiukan siltä kuin tässä ajettaisiin psykiatrisen potilaan oikeuksien yli: Kai se masennus on aina masennusta, johtuupa se sitten mistä tahansa. Parantaahan se pitäisi yrittää eikä pahentaa.
Valitettavasti kaikki mmitä kirjoitat on täysin totta.
Kyllä dementikon mielipidettä kysellään, niin pitkään kuin hän pystyy itseään ja ympäristöään vaarantamatta toimimaan kotonaan. Heillä on täysi itsemääräämisoikeus. Myös isääsi kuunnellaan, jos normaalisti toimitaan.
Rahojen vaatiminen äitisi käyttöön ei ole varmaankaan mahdollista, niin kauan kun hän voi itse päättää asioistaan, eli hänellä ei ole edunvalvojaa.
Vasta kun hän pääsee/joutuu laitokseen myös säästöt vaikuttaa hoitomaksuun.
Jos olisin sinä, yrittäisin löytää pienen, yksilöllisen ja nimenomaan dementikkojen hoitoon perehtyneen dementiahoitokodin. Sielä hän saisi parasta mahdollista hoitoa ja hoito maksut eivät loppupeleissä oe kovinkaan paljoa suuremmat. Varsinkin kun sain sen kuvan, ettei raha vaan laatu ratkaise.
Masennus kyllä usein kuuluu dementoiviin sairauksiin yhtenä oireena, mutta toki on hoidettavissa samoin kuin monet muutkin sairaudet.
Onko tutkittu, ettei masennus ole se, joka aiheuttaa muistihäiriöitä?
Yksi mahdollinen vaihtoehto voisi olla ns.intervalli jaksot. Silloin äitisi olisi laitoksessa 1-2viikkoa ja vastaavan ajan kotona vuorotellen. Silloin isäsi saisi hengähdys aikaa, eikä väsyisi aivan kokonaan hoitaessaan. Mahdollistaa useinkin pidempään kotona selviämisen. Myös laitos jaksolla olisi hyvä mahdollisuus seurata äitiäsi ns.ammatti ihmisten silmin ja yhdessä keksiä mahdollisia selviytymis keinoja.
Jaksamista Sinulle, elät raskaita aikoja.
Kiitos vastauksestasi, joka vahvistaa käsityksiäni siitä, että vanhustenhuoltotyötä tehdään oikeaoppisesti vanhempieni kotipaikkakunnalla. Äiti on tarkoitus seuraavaksi sijoittaa joksikin aikaa juuri kuvailemasi kaltaiseen laitokseen.
Edellisestä käynnistä tavallisessa vanhusten palvelutalossa voi päätellä sen, että vähempi masennuslääkitys riitti laitosolosuhteissa ja myöskin muisti "parani". En tiedä syy- ja seuraussuhteista, mutta aivan varmaa on, että äiti hätääntyy ja hänen toimintakykynsä lamaantuu mitä suuremman "kaaoksen" keskellä hän joutuu elämään - ellen esim. minä ole paikalla.
Mielestäni lomahoitojakso oli äidin kannalta toimepiteenä kuin erityisoppilas olisi siirretty erityisopetukseen. Mutta miksi yrittää sopeuttaa takaisin yleisopetukseen, kun ei tarvitse ensinnäkään säästää, epäillä henkilökunnan tai muiden resurssien riittävyyttä tai perustella toimenpidettä esim. sopeutumisella työelämään tai muuten yhteiskunnan täysipainoiseksi toimijaksi ja siellä selviytyjäksi?
Toivottavasti minun ei tarvitse todellakaan ruveta vaatimaan mitään sen enempää kuin olen vaatinut. Haluan vain ilmaista selkeästi, että kenen puolella olen tällä hetkellä asiassa. Luulisi ammattilaisille olevan helpompaa tehdä päätöksiään tältä pohjalta. Minut on lupa yrittää käännyttääkin.
Lääkityksellä saadaan kyllä hyviä tuloksia. Lääkityksen tulee kuitenkin arvioida tietenkin gerontologin. En tiedä missä asutte, mutta esim.Hervosella, joka on uraa uurtava juuri dementoituvien vanhusten hoidossa.
Tärkeää on sitten vielä se, ettei anna tavallisten tk-lääkäreiden mennä muuttamaan lääkitystä esim. säästö syistä(tätäkin tapahtuu) vaan konsultoida asiantuntija lääkäriä ja mielellään juuri samaa jolta alkuperäinen lääkitys on saatu. Huomioiden, että lääkitystä joudutaan muuttamaan taudin etenemisen myötä.
Dementoituvalle kaikki normaalista poikkeava on todellakin melkoinen "kaaos". Jokaistahan meitä jännittää oudot tilanteet ja dementoituvalla maailma on muutenkin täynnä outoja tilanteta. Tietää, että asian pitäisi olla tuttu, mutta kun ei vaan tunnu siltä. Itse tunnistaa ettei kaikki ole kohdallaan,ja tuntee sitten jonkin aseista häpeää asiasta, eikä kukaan halua myöntää ettei hallitse asioita jotka ovat olleet aikaisemmin itsestäänselvyyksiä.
Intervallijaksot ovat kyllä kanssa sellainen muutos viikon parin välein, ettei välttämättä ole ahdistuneelle ihmiselle se paras vaihtoehto.
Vanhukset ovat yleisesti tarkkoja rahasta, mutta olen kyllä kuullut, että eivät ainakaan kaikki dementiapotilaat. Äiti ei ymmärrä tästä asiasta enää yhtään mitään muuta kuin, että hänet voi tutussa ympäristössä laittaa sopivien rahojen kanssa kauppaan muistilapun kanssa.
On varmaan aivan kasvatuksen tulosta, että hän ei oikeastaan koskaan itse ole ajatellut, että mitä omia tarpeitaan voisi rahoillaan tyydyttää. Nykyisin sitten taudinkuvaan kuuluu, ettei niitä tarpeita ole.
Äidin omaa pientä eläkettä on aina väheksytty ja annettu ymmärtää, että sillä ei tule toimeen. On päivänselvää, ettei häneltä voi omaa mielidettä kaivaa esiin mitenkään.
Kylään on saatu myös geriatrian erikoislääkäri, joten aivan kaikkea on yhteiskunnan taholta tarjolla.
"Intervallijaksot" (käyn välillä kotona todellisena 24h-vierihoitajana) eivät ole myöskään minulle paras mahdollinen vaihtoehto - ellei asioihin suhtauduta vakavasti.
Mihin mahtaa perustua tuo kahden viikon jaksotus? Onko se yleinenkin? Minulla huoleton aika täällä toisella puolella Suomea kesti juuri sen verran.
Ainakin laitoksessa jossa olen töissä käytetään paljon 2/2jaksoja. joskus aloitetaan 1viikko hoidossa ja 3 kotona, jopulta päädytään 3hoidossa ja 1 kotona.
14vrk on sidoksissa hoitomaksuihin. yli 14vrk kestävä väliaikainen hoito tulee asiakkaalle kalliimmaksi.
Minä luulin, että kaksi viikkoa on se on aika, jonka potilas tulee toimeen laitoksen eväillä :)
Minä en moiti isää huonosta hoidosta vaan siitä, että hän ei ota vastaan kotihoitopalveluita äidin tarpeista lähtien eikä suostu antamaan äitiä vakituiseen laitoshoitoon. Eivät ne äidin tarpeet voi mitenkään olla samat kuin suurimman osan päivää sängyssä makaavalla lehtiä lukevalla ja radiota kuuntelevalla miespotilaalla.
Isä ei pysty mitenkään järjestämään äidille itse riittävästi ravintoa eikä takaamaan asianmukaista hygieniaa, koska ei jaksa seisoa jaloillaan kuin lyhyitä aikoja. Hän ei jaksa etsiä edes itselleen puhtaita vaatteita. Kuinkas sitten pukeutuu dementikko, joka ei osaa pukea vaatteita edes oikeassa järjestyksessä saatika että erottaisi kesävaatteet talvivaatteista.
Minä laitoin päivittäisten aterioitten lisäksi pakastimeen ruokia oleskeluni aikana, siivosin, pesin pyykkiä ja yritin vähän järjestellä vaatekaappeja. Äidillä on kuitenkin sen verran omatoimisuutta, että hän hakee esim. varastosta vaatteita. Ne voivat sitten olla mitä tahansa. Tähän ei tosin kuole, ellei palellu, ja kaipa ympäristö sitten pahimpiin epäkohtiin puuttuu.
Oletetaan, että kaikki yhteiskunnan apu otettaisiin vastaan eli lisättäisiin kotisairaanhoitajan käyntejä, ateriapalveluita, siivousta ja vaatehuoltoa, joku kävisi äidin pesemässä ja pukemassa, niin paljonko tämä tulisi enää halvemmaksi kuin laitoshoito? Kyllähän isä on tavallaan oikeassa siinä, että jos kotona asutaan, niin asutaan sitten edes halvalla.
Nyt täytyy vain roikkua tässä välimaastossa ja odotella jotain. Mitähän se mahtaisi olla? Jos äiti menisi laitokseen, niin isälle kelpaisivat muutkin "piiat", koska totuus on se, että äiti huolehtii omalta osaltaan monista jalkoja vaativista tehtävistä (tiskaus, pienemmät lähikauppaostokset, auton puhdistus lumesta) mielellään ja tunnontarkasti, kun häntä pyytää. Kaikki monimutkaisempi (jonkin tavaran etsiminen, auton tai saunan lämmittäminen, lämpömittarin lukeminen) on sekoilua ja aiheuttaa vain mielipahaa huolimattomasti ohjattuna.
Äiti ei enää lue mitään (huononnus kesään verrattuna) eikä avaa televisiota oma-aloitteisesti. Hän siis makaa sängyssään täysin ilman virikkeitä lähes koko vuorokauden. Kyllä minun mielipiteeni on se, että äiti ei tästä kotihoidosta mitään todellakaan hyödy. Hän oli laitoksessakin saanut auttaa mm. astioiden keräilemisessä. Ulkoilua oli ehkä harvemmin kuin kotona, mutta ainakin minun mielestäni turvallisemmissa olosuhteissa ja juttuseurassa.
Ymmärrättekö, että on MINUN vastuullani seurata, aavistaa ja kertoa, että milloin äiti on tarpeeksi (mutta ei liian) masentunut. Minun aloitteestani hänet viimeksikin palautettiin laitokseen - eikä todellakaan aiheetta. Mutta sekin kyllä mainittiin, että vasta sitten, kun isäkin oli myöntänyt tehtävänsä raskaaksi (hän ei ole omaishoitaja vaan asuinkumppani ja puoliso, joka haluaa äidin asuvan kotona). Tämä oli tietysti välttämätöntä, jotta voitiin antaa nimenomaan lomahoitopaikka.
Odottaisitteko itse yhtään enää varsinaisen laitospaikan kanssa? Minä koen tämänhetkisen asemani mahdottomaksi tehtäväksi. Olen isän kanssa yhtälailla lähimmäisenvastuussa, mutta en asu potilaan kanssa enkä saa päättää häntä koskevista asioista. Jotenkin tuo lomahoito-käsitekin alkaa tuntua tähän asiaan liittymättömältä. Olen kyllä itsekin yrittänyt tukea isää ja puhunut hänelle äidin hoitamisen mahdollisesta raskaudesta, mutta se on tainnut olla virhe. Minä luulin pitkään, että hän on virallinen omaishoitaja ja näin ollen vastuussa asioista.
Ehdottomasti olisi parasta kaikille, jos äitisi pääsisi asianmukaiseen paikkaan vakipaikalle. Toivottavasti paikkakunnalla on vanhuslähtöisesti ajattelevia sos-terv. alan ihmisiä jotka asiasta päättävät.
En tiedä onko helpompi päästä yksityseen hoitokotiin, mutta niin olettaisin.
Riippuu tietenkin miten sinne asukasvalinnat tehdään. Jos paikat täytetään SAS- ryhmän kautta ja ostosopimuksella ei eroja juurikaan ole.
Ja sitten kun päätös vakituisesta paikasta annetaan, siitä kannattaa todellakin pitää kiinni.
Liian usein olen törmännyt siihen, että paikkaa ei oteta vastaan, jonkun tahon vastahankaisuuden vuoksi.
Silloin pitää selittää asianomaiselle, että hoitopaikka ei todellakaan ole vankila ja sieltä pääsee kotiin "lomille" vaikka päivittän! Pidempiäki jaksoja voi kotona viettää jos kunto antaa myöden.
Koitahan omainen jaksaa raskaassa tehtävässäsi, kyllä asioilla on kuitenkin tapana hoitua aina tavalla tai toisella.
Hyvä, että otit puheeksi tuon laitoksesta lomailun, vaikka se lähinnä huvittaa minua tässä vanhempieni tapauksessa. En voi kuvitella, että isä jaksaisi millään tavalla valmistautua näihin vierailuihin niin, että ne äidille olisivat lomaa. Myöskään en tunne ketään, joka hänelle sanoisi asian sinun sanoillasi.
Itse asiassa nämä tähänastiset lomahoidosta paluutkin ovat joka kerta epäonnistuneet tavalla tai toisella. Ensin tuli isä itse kipeäksi ja joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle hoidettavaksi. Hän tosin syyttää siitä itse lomareissun rankkuutta. Sitten tosiaankin molempien oltua laitoksessa piti äidin lähteä takaisin palvelutaloon masennuksen vuoksi. Lääkityksen uudelleenarvioinnin jälkeen onnistui hänen sieltä kuitenkin palata.
Luulisi tälläkin surullisella joskin lyhyellä historialla olevan jotain merkitystä päätöksiä tehtäessä. Olet oikeassa siinä, että tämä äidin laitokseen sijoittaminen olisi kaikkien osapuolten etu - myös isän, joka ei halua myöntää tosiasioita oman kuntonsa suhteen.
Jonossa olen kuitenkin minä yksin, mikä voi olla huono lähtökohta päätöksen tullessa, mutta mielestäni ainoa mahdollinen vaihtoehto tässä vaiheessa. Eihän sitä todellakaan tiedä, että kuinka kauan tässä pitää jonottaa. Jonkun täytyy edes ilmaista, että jonossa ollaan. Käytäntöönpanon onnistuminenhan riippuu paljolti siitä, että miten tämä tullaan "tarjoilemaan".
Pääseväthän he itse mahdollisesti vaikuttamaan kuitenkin siihen, että mikä hoitokoti valitaan. Omien tietojeni mukaan seuraavaksi kokeillaan juuri ostopalvelusopimuksen piirissä olevaa yksityistä dementiakotia. Tämä on ollut ymmärtääkseni lääkärin suositus.
Joudun suorastaan pakottamaan itseni ajattelemaan muutakin kuin elinikäistä oppimisprosessia, kun olen tähän kelkkaan tullut tässä vaiheessa vedetyksi ... Tämä automaatti on todellakin johtanut siihen, että roolijako (paitsi omani) on edelleenkin täysin selkiintymätön - vaikka aikaakin olisi tietysti ollut. Omasta mielestäni sitä ei ole enää hukattavaksi.
Kieltämättä olen pitkään ollut pimennossa tämän äidin sairauden suhteen, mutta ainakaan minua on turha tulla syyttelemään yhtään mistään, mitä olen tehnyt sen jälkeen, kun asiat alkoivat minulle valjeta. Isän kunnon "romahtaminen" vuoden sisällä on ehkä minunkin tahattomasti aiheuttamaani: Hän on huomannut, kuinka voisi äitiä hoitaa, mutta voimavarat eivät siihen riitä.
Olisihan se kauheaa, jos ei vanhempiaan lainkaan voisi tavata. Olen hoitanut äitiä tosiaankin vierihoitajana samassa taloudessa asuen yhteensä pari kuukautta kuluneen vuoden aikana. Sen vuoksi olisi minun taholtani vastuutonta olla jonottamatta laitospaikkaa, kun kerran tunnen sen olevan oikein.
Tämän keskustelun ansiosta ja googlettamalla tietoa tästä ja muutamasta muusta aiheesta hakeneena olen entistä vakuuttuneempi, että minulla on myös asiaperusteita ilman, että ketään tarvitsee syyllistää tai itse tuntea syyllisyyttä asioista.
Voi vain kuvitella, että mitä kaikkea tästä aiheesta repisi, jos olisi enemmän omaisia ja perillisiä näitä asioita puimassa ...
Ja nyt sitten lopetat, ennen kuin edes kunnolla alotat! SIIS ITSESI SYYTTELYN!
Pitää aina muistaa, ettei syy ole omaisten, tai heidän huomaamattomuudestaan tai yleensäkkään mistään mitä on tehnyt tai on jättänyt tekemättä!
Dementoiva sairaus on sairaus muiden joukossa ja masennus kuuuluu useasti siihen olennaisesti.
Ne kotilomat toimivat muuten joillakin todella hyvin.
Työpaikassani oli yksi todella pitkälle dementoitunut mummo joka haettiin kotiin viikonlopuiksi silloin kun lapset olivat käymässä isän luona kotona. Käytännössä he jakoivat (2tytärtä) viikonloput siten että tulivat vuorotellen kerran kaksi kuukaudessa ja hakivat äidin kotiin viikonloppuisin. Aina heitä evästettiin, että takaisin saa tuoda vaikka keskellä yötä tai ihan milloin vain jos asiat ei hoidu toivotulla tavalla.
Pari kertaa äiti tuli niin levottomaksi, että joutuivat tuomaan jo lauantai iltapäivällä takaisin, mutta pääsääntöisesti kaikki sujui todella hienosti. Juhlapyhät äiti pääsi viettämään kotona omiensa kanssa.
Olisiko mitään keinoa saada isäsi myöntämään, kuinka raskasta kotona on?
Ehkä tärkeintä olisi saada hänet ymmärtämään, ettei hänen hoitoaan kukaan aliarvioi ja kyseessä on sairaan ihmisen hoito joka vaatii enemmän kuin hänen voimavaransa antaa myöden.
Ystävieen ja tuttavien kanssa olisi tietenkin hyvä myös keskustella, koska usein kotiin jäävällä puolisolla on pelko siitä mitä muutkin siitä sanoo ettei hän hoida kotona. ("Kun on kerran papin edessä luvattu, niin myötä kuin vastamäessä")
Yleensä ympäristö ja jopa omat lapset eivät tajua kuinka rankkaa elämä voi olla dementoituneen kanssa 24h vrk!
Kova taistelu sinulla on edessä ja diplomaatin taitojakin tarvitset kuten paljon kotipsykologiaa ennen kuin tämä taistelu on kaikkia tyydyttävällä tavalla ratkennut, mutta olet aivan oikealla tiellä.
Hengessä mukana!:)
Voi kuinka konkreettisesti olenkaan kokenut tuon seikan, että ympäristö todellakin ruokkii tätä avioliiton autuutta, mikä puolestaan tuottaa onnistumisen kokemuksia vanhemmilleni. Erityisen hyvin tämä tulee esille silloin, kun minä olen paikalla edustamassa epäonnistumista eronneena omaisena. Tämähän on tietysti täysin tahatonta toimintaa niiltä, jotka eivät asioden taustoja tunne. Ja suotakoon toki vanhemmille tämä onnistumisen kokemus.
Kaikki viittaa siihen, että paikkakunnan dementiapotilaita ei ole suunniteltu hoidettavan kotona kuin siinä tapauksessa, että heillä on todellakin pystyvä omaishoitaja: täysin sopivia kotihoitopalveluita tähän vanhempieni tilanteeseen (joku kotona ajattelee äidin puolesta ja toimii linkkinä yhteiskuntaan) ei oikeastaan ole edes tarjolla, mutta vastaavasti dementiapotilaiden laitospaikkoja on tarjolla ja niitä on lisätty.
Mielestäni ne ovat fyysisesti raihnaisen vuodepotilaan palveluita, jos kotona käydään pesemässä ja pukemassa. Isä itse näitä kohta tarvitsisi, mutta häntä toki ajatuskin tässä vaiheessa kauhistuttaa. Ei tunnu niin pahalta, kun äiti pesee ja pukee. Enkä myöskään osaa sanoa, että onko sellaisia palveluita hänellekään tarjolla. On vain ateria- ja siivouspalveluita ja sitten runsaasti erilaisia palvelutalo-periaatteella toimivia laitospaikkoja, joita rakennetaan lisääkin.
Täytyy muistaa, että omaishoitajia sillä paikkakunnalla väestöstä keskimäärin varmaankin löytyy paremmin kuin minun tapauksessani. Olen ainoa lapsi ja asunut jo kauan kaukana paikkakunnalta. Paikkakunnalla on ainakin tähän asti ollut yleistä korkeahko työttömyys ja suhteellisen suuri perhekoko, joten nuorempia omaishoitajia on luultavasti monella omasta takaa.
Kyllä minusta alkaisi olla täysin selvää, että koska isä on luvannut hoitaa, mutta ei tähän kykene, niin ainoastaan laitospaikka tulee kyseeseen. En tiedä, että miksi hän ei ole missään vaiheessa ryhtynyt viralliseksi omaishoitajaksi, mutta kylläkin puhunut olevansa sellainen. Lienee väärinkäsitys, koska hän saa eläkkeen päälle Kelan hoitotukea (kuten äitikin), joka on siis tarkoitettu henkilökohtaisiin tarpeisiin, esim. juuri kotihoitopalveluiden ostamiseen.
Kyllä viranomaisilla nyt mielestäni pitäisi olla riittävät perusteet: Minä olen ilmoittanut sen, että en ryhdy omaishoitajaksi.Lisäksi olen kertonut asemani olevan hankala, koska käytännössä isä päättää kaikesta olematta kuitenkaan vastuussa. Jos vielä systeemikin tarjoaa vain laitoshoitoa dementiapotilaille, joilla ei ole omaishoitajaa, niin viranomaistenhan tulisi jo kiireisesti miettiä sitä, että missä ja miten isää tullaan hoitamaan eli kuinka hänetkin saadaan jonoon.
Yhteisistä ystävistä ja tuttavistamme ei kukaan enää puhu äidin kohdalla mistään muusta kuin siitä, että laitokseen siirtyminen on vain ajan kysymys. Isää on kenenkään todella vaikea auttaa suuntaan tai toiseen, koska kyllähän kaikki haluavat myös tukea hänen omatoimisuuttaan ja suoda hänelle mahdollisuuden asua kotona. Minäkään minä en ole vaatimassa yhtään mitään - enkä todellakaan mitään avioeroa vaan mahdollista eri osoitteissa asumista.
Kukaan meistä ei tässä vaiheessa tietenkään halua nähdä tuota tulevaisuudenkuvaa levottomasta dementiapotilaasta. Erityisesti minua ammattikielessänne risoo puhuminen käyttäytymishäiriöisistä, koska en mitenkään voi nähdä äitiä sellaisena.
Kiitos kuitenkin näistäkin tosiasioista, koska muutenhan tämä kotona roikkuminen ei loppuisi koskaan ... Mielestäni äiti ansaitsisi juuri nyt ajoissa omalta kannaltaan parhaimman mahdollisen hoidon. Hän on hyötynyt laitoshoidosta mm. juuri sen takia, että on saanut palautetta ahkeruudestaan ja hyvästä käytöksestään. Kuitenkin hän sanoi, että siellä sai levätä.
Tässä on kenties sellainen ratkaisun avain, että isä vanhan kansan ihmisenä kunnioittaa tiettyjä auktoriteetteja, kuten lääkäriä. Pitää vain minunkin luottaa siihen, että tämäkin viranomaisille antamani tieto osaltaan helpottaa päätöksentekoa ja toteutusta.
Vanhustenhoidon suhteen on paikkakunnalla tehty tällaiset linjaukset, enkä minä niitä voi käydä muuttamaan. Esim. turvapuhelimen saamiseksi tarvittaisiin tällä hetkellä omainen puhelimen päähän. Vaikka se ei minun tapauksessani ole mitenkään järkevää, niin paikkakunnan lähtökohdista se on varmaankin perusteltua. Kyllä isänkin on sopeuduttava siihen, että minä en rupea siellä politiikkaa tekemään.
Hyvä vaihtoehto voisi todella olla lääkärin kanssa sopiminen asian selvittämisestä ja sen tärkeydestä puhuminen isällesi.
Vielä kun lääkäri olisi hiukan iäkkäämpi, ettei tulisi uskottavuusongelmaa.
Vanhan kansan ihmisillä vieläkin on tietty kunnioitus lääkäriä, pappia ja opettajaa kohtaan.
Kannattaa yrittää. Voisit tilata itsellesi ajan sinne ja keskustella läkärin kanssa miten hän katsoisi asian parhaiten hoitaisi.
Tuttavien myönteinen asennoituminen helpottaa varmasti isäsi "taivuttelussa"
Mitenkä olisi ajatus palvelutalosta, johon voisivat yhdessä muuttaa missä apu olisi aina lähellä ja voisivat asua samassa taloudessa?
Kunnassa on vanhustyö keskitetty (vain ateria- ja siivouspalvelut tilataan erikseen), joten uskon, että sähköpostit käännetään aina sopivaan osoitteeseen; vastausten osalta olen näin päätellyt. Viranomaisethan saavat toki keskenään vaihtaa työnsä kannalta tärkeitä tietoja. Sinänsä sähköposteissani ei edes ole mitään sellaista, mitä ei voisi mihin tahansa sähkötolppaankin liimata elleivät olisi kuitenkin suuremmalta yleisöltä salassa pidettävää tietoa.
Kotisairaanhoitaja, jonka tapasin viime käynnilläni, oli jo lääkärin kanssa yhteistyössä huomionut erään ennalta raportoimani ongelman, joka myöskin saatiin käytännössä ratkaistuksi. Kyse oli kotisairaanhoidon käyntikertojen lisäämisestä. Isä ei yhtään vastustellut, kun kerran lääkärin kanssa oli näin sovittu, ja sekin seikka saatiin lopullisesti selvitetyksi, että Kelan hoitotuki on tarkoitettu juuri näitäkin kustannuksia kattamaan.
Minä olen sitä mieltä, että ihmisen tulisi itsensä saada jutella mahdollisimman paljon lääkärin kanssa (vaikkapa vain välittäjän avulla), etenkin jos kokee, että ei ole saanut riittävästi tietoa tilastaan, kuten isä väittää. Lääkärin taitaa olla aika hankalaa joskus ennustella esim. noiden jalkojen paranemista, joiden kanssa suoraan sanottuna onkin parempia ja huonompia päiviä. Sitä en osaa sanoa, että mitä kotisairaanhoitaja on tästä raporttiinsa kirjoittanut. Hänellä näytti olevan mukanaan kovin paksu paperipino molemmista vanhemmista, joten kyllä se tieto varmasti lääkärille ilman minuakin kulkee.
Ilman muuta - koska kerran yhdessä viihtyvät - voivat vanhemmat päästä myös laitokseen saman katon alle. Mutta äiti menee nyt seuraavaksi nimenomaan Alzheimer-potilaana paikkaan, jonne isä ei ole vielä vanhuudesta johtuen riittävästi dementoitunut. Tämä on luultavasti vain kokeilua, mutta ehkä isä rupeaa miettimään, että pitäisikö jotain yhteistä tulevaisuutta laitoksessakin suunnitella.
Arvelen, että tähänkin ratkaisuun on ainakin osaltaan vaikuttanut se, että olin lähettänyt palautetta, jossa kiittelin sitä, minkä monet muutkin olivat todenneet eli äidin saamaa hyötyä edellisestä laitoskäynnistä. En minä olisi tälle tielle lähtenyt, ellen olisi tullut tietoiseksi sekä siitä, että kotihoidossa on tiettyjä epäkohtia, mutta tullut myöskin vakuuttuneeksi laitoshoidon tuloksellisuudesta äidin hoidossa.
Ihmeitähän tässä ei tietenkään voi odottaa tapahtuvan, mutta eikö tämä kaikki kuitenkin ole tietynlaista vanhusten itsemääräämisoikeuden kunnioittamista siten, että kenenkään oikeuksia ei varsinaisesti poljeta, kun ottaa huomioon, että isä on yksipuolisesti saanut päättää kaikesta tähän asti? Sitähän se lomahoitokin on ollut, isän tarpeista lähtevää, ja äidin väkisin viemistä.
Minun kannaltani omaisena tämä on ihanteellinen systeemi, koska toimii näin sähköpostin turvin täältä kauempaakin. Tunnen itseni edes jollain tavalla osalliseksi, kun saan antaa kenties hyvinkin oleellisia tietoja sekä tunne- että asiapohjalta. Äidiltähän itseltänsä alkaa jo puuttua paljon elämänhistoriastaan eikä isäkään varmaan kaikkea osaa sanoiksi pukea, joten autan samalla häntäkin.
Tämä on muuten aivan yleinen ja hyväksyttävä menetelmä vammaistyössä. Minäkin yritän vain taata onnistuneita ratkaisuja vanhempieni hyväksi, joten kaikki kirjoittamani on aivan varmasti heidän kannaltaan myönteistä. Vaivaksi asti minä en ole mielestäni viranomaisille kirjoittanut, enkä aio sitä tehdäkään. Tämä kaikki olisi lisäksi voitu puhua nokitusten tai puhelimessa. Sähköpostia on tietysti helpompi levittää mahdollisimman kattavasti, joten tämän systeemin tehokkuus on ollut kiistaton ja se asia on todistettu ainakin minulle ihan käytännön tasolla.
Jos olet opiskelija ja tekemässä jtn opinnäyte työtä, niin tiedät ettei tämä ole hyväksyttävä/ luotettava paikka, josta saisit tietoja työhösi/työhöönne.
Kyllä teidän on tehtävä kunnon kysymykset ja joko 1-5 asteikolla annettava vastata joko ns. vanhuksien itse tai hoitohenkilökunnan. Ja luvanhan tarvitsette
ylemmältä taholta. Pelkät kysymykset eivät myöskään aina riitä vaan tuollaiseen tarvitaan usein myös haastattelut, jotta muotoutuisi tasapuolinen näkemys. "Kaltoinkohtelu" ihmettelen, että työn/tutkielman otsikkona käytätte noin laajakirjoista sanaa, joka sisältää moni vivahteisesti vähän kaikkea, eikä siis nuihin mainitsemisiisi asioihin aivan sopiva...liian kirjava...Hieman tarkentakaa otsikkoanne ja sen sisältöä...
Kyse ei ole varsinaisesta opinnäytetyöstä/ tutkielmasta. Teen työtä alustaakseni tuntia. Et taida oikein olla ajan tasalla siitä mitä koitan epäselvästi selventää.
SIIS Lähinnä ajatuksia, mitä voitaisiin pitää kaltoinkohteluna. ns "rajatapauksia", ei mitään itsestäänselvyyksiä. Jokainen osaa mieltää lyömisen siksi, mutta esim ammatillisuuteen vedoten hoidon laiminlyönti ja tiuskiminen syömään pakottaminen yms.... eivät ole ihan niin selkeitä juttuja ja se mitä voidaan mieltää kaltoinkohteluksi. SIIS YLEISELLÄ TASOLLA!
Opiskelija olen kyllä, mutta en enään mitään perusopintoja suorittamassa ja työkokemusta n.12v
...No tuolla työkokemuksella varmasti itsekin löydät ns. epäkohtia alustukseesi...tai voithan aloittaa kyselemällä kuinka kuuntelijasi mieltävät "kaltoinkohtelun", onko heillä kokemusta ja mitä sana herättää heissä??? Ei pahalla! Suo anteex, jossen ymmärtänyt lyhyttä ja ytimekästä kysymystäsi alan ihmisille! =)
ns yleisöni on kaikki vanhustyön ammattilaisia n6-27v vanhhustyöä tehneitä. Pitäisi löytää ajatuksia jotka poikkeavat normaalista. Tarkoitus on alustaa illan aihe kertomalla kaltoinkohtelusta, jonka jälkeen asiasta keskustellaan. Mutta kuten ymmärrät, perinteiset muodot ovat toki keskustelua herättäviä, mutta nyt kuitenkin haen niitä ns.vaiettuja puolia.
En ole totuuden nimissä itsekkään näitä ajatellut tästä näkökulmasta aikaisemmin ja asia tuntuu niin "mielenkiintoiselta" että luulin täältä löytäväni asiallista keskustelua siihen liittyen.
Sen tiedän miten alustukseni toteutan, mutta asiasisältö on vielä kovastikkin vailinainen.
Jos tuntuu, että aihe ei sovi tähän foorumiin kuten minulle on jo huomautettukin, olisiko ehdotuksia paremmasta paikasta?
En ole omalla työpaikallani törmännyt varsinaisesti kaltoinkohteluun, mutta "kylmää" kohtelua on joskus tullut todistettua. Mielestäni paljon on kiinni hoitajan persoonasta, miten hoitoa toteutetaan.
Esim. kun vuodepotilasta hoidetaan, itse huomioin potilaan, kerron hänelle, milloin käännetään, pestään mitäkin kohtaa jne.. Joillakin on taas päin vastainen tyyli toimia, potilasta ei huomioida (puhutaan omista asioista hoidettaessa, nykäistään varoittamatta kyljelleen, pestään kylmällä pesulapulla...jne.)
Sitten on myös niitä tilanteita, kun esim. vastaan panevaa dementoitunutta viedään suihkuun tai WC-käynnille, joillakin hoitajilla on tuntuma (ja konstit) siihen, miten se saadaan toimimaan ongelmitta, toiset taas yrittävät ns. väkisin (ei väkivalloin, mutta miettimättä, miten selviäisi hymyssä suin alusta loppuun).
Ainakin edellä mainituissa tilanteissa minulla on tullut mieleen, että saisi olla enemmän empatiaa, tilannetajua ja viitseliäisyyttä hoitotyössä.
Kiitos ajatuksista lähis. juuri tuollaisiaasioita yritän koota ja kästellä. Ilmaisusi "kylmää"kohtelua oli aika hyvä!