Viimeöisessä unessani makasin jossain maatöyssyssä cowboyn kuteet päällä (stetson, ratsastushanskat, mitä lie). Tilanne oli kuin villin lännen tulitaistelusta, mutta pyssyllä rätkimisen sijaan tuijotinkin televisiota joka sijaitsi jossain kaukana minusta vasemmalle viistoon. Tunsin miten kaukaisuudessa minusta oikealle viistoon joku tuijotti minua intensiivisesti, ja kiusaantuneena toivoin että se loppuisi jos teeskentelen etten huomaa. Tyyppi kuitenkin tuijotteli aikansa ja marssi lopulta luokseni, ja hän oli Babu-naguaali.
Olin varsin hermostunut, mutta toisaalta imarreltu ja innoissani siitä että itsensä naguaali haluaa minut joukkoihinsa. Mielelleni tilanne oli kuitenkin täysin sietämätön ja jouduin pahaan ristiriitaan itseni kanssa. Murjoin typerän vitsin joka ei naurattanut edes itseäni. Makasin rähmälläni maassa ja uni-Babu teki jotain selälleni... (Tottakai.)
Veljeni ilmestyi paikalle ja ihmetteli touhua. Minä ihmettelin miten ihmeessä selittäisin hänelle CC:n lyhyenä oppimääränä, kun ei materialistinen ja kansanomainen, mutta järkevä ja hyvin älykäs veljeni moisesta mitään tiedä. Lopulta minulta meni niin hermot tilanteesta että luikin karkuun.
Jonkin matkan päässä tapasin polulla mieheni, ja hän oli jotenkin epäluuloisen oloinen. Nyt minua alkoi rassata että minun pitäisi jotenkin saada hänet ymmärtämään mikä monimutkainen kuvio on menossa, ettei hän epäile minulla olevan peräti toisen miehen! Jotain yritin hänellekin selittää, mutta tunsin itseni vain tolloksi. Ja ennenkaikkea tunsin miten niskaani on kasattu hirvittävä taakka tuon naguaalin ilmaantumisen myötä. Uni päättyikin näissä tunnelmissa.
***
Herättyäni oivalsin niin monta asiaa että hyvä kun enää unen päästä kiinni sain (oli sentään keskiyö).
Ensinnäkin: olen suhtautunut ylimielisesti guruja ja opettajia kaipaileviin ihmisiin, koska olen luullut että heillä on vain tarve tuntea itsensä mitättömäksi jonkin suuremman rinnalla ja päästä nuolemaan Korkean Tahon p-settä! Mutta nyt mieleeni tulikin että nämä opetuslapsiksi hinkuvat eivät olekaan välttämättä niin itsensä toissijalle asettavia kuin äkkiseltään luulisi.
Entäpä jos nämä opetuslapseutta hinkuvat haluavatkin olla huomion keskipisteenä! Entä jos se he ovat niin lääpällään itseensä että itsensä suuren Opettajankin (tai pienen, mitäs sen niin väliä) pitää kiinnostua heistä ja saapua heidän luokseen antamaan ymmärtää kuinka kiinnostava, erikoinen, spesiaali, RAKASTETTAVA tämä oppilas-wanna-be onkaan!
Tätäkö minäkin olen? Rakkautta vailla?
No mutta totta mooses. Onhan näillä palstoilla yksi sun toinenkin omia lapsia siitellyt (oih mikä kauhea rasitus ja vaiva mahtaa siitostyö ollakaan... hih hih) sönköttänyt minulle jotain isällisyydestä ja varmasti sen tarpeestakin etc. Minua se kaikki on aina tympäissyt, koska näin aina vain pelkän ALISTUSSUHTEEN sellaisessa suhteessa missä toinen vähänkään opettaa toiselle jotain. Tai sallii tämän omin päin oppia.
Mutta kuka alistaa ketä? Entäpä jos oppilaskin käyttää mestariaan törkeästi hyväkseen? Varsinkin jos opettajasuhde on aivan päästä kuviteltu, kyseessä on jonkinlainen hyväksikäyttö kuvittelijan puolelta.
Jos ajattelen omaa psykologista luonnekuvaani, niin heikon isän lapsena minulla on varmasti ollut kauhea hinku nähdä edes jossakin miehessä jotain oikein hemmetin erinomaista vastapainoksi sille että olen kotoa saanut käsityksen että miehistä ei ole mihinkään. Jos joku osoittaa jonkinlaista kirkasotsaisuutta ja jaloja pyrkimyksiä, olen tosi otettu. Jos jostakusta voi edes epäillä että hänen suurimmankin kenkkumaisuutensa takana olisi halu olla avuksi, jään nalkkiin.
Mikäs siinä. Ei kai minun sitä tarvitse hävetä että haluan oppia arvostamaan miessukupuolta, ja vieläkin enemmän haluan - kuten kukatahansa - olla itse kiinnostava, spesiaali, huomion keskipisteenä edes jollekulle. Mutta siitä tulee minulle tosi paha ansa ja este elämässä että kyhäilen jotain ihme näytelmiä ja fantasioita joiden roolihahmoihin tungen ängen ihmisiä joista periaatteessa en kuitenkaan tiedä yhtään mitään.
CC-kirjallisuuden noitaseurueet ovat kai olleet minulle jonkinlainen ultimaatumi kiiltokuva siitä miten voisi(n) kuulua johonkin. Sivullisuuden ja erillisyyden tuntemukset eivät ole kauhean kivoja. Mutta noitaseurue olisi yhdessä sivullinen verrattuna koko ihmiskuntaan, ja tällainen kimppasivullisuus tietysti viehättää minua ihan tavattomasti!
Netti-Babun tapauksessa minua alkoi pahemman kerran nyppiä nimenomaan se kaikkea-muuta-kuin-rakkaudesta todistava vimma millä hänen piti ikäänkuin vetää lokaan kaikki mahdollinen mitä sanoin. Tässä vuosien varrella on käyty kaikenlaista läpi; esim. jos olen sanonut olevani "maskuliininen kirjailijatar" (on siinäkin arvio itsestänsä, hoh hoijaa), niin eikös mr. Babun mielestä niitä yhtäkkiä olekin runsain mitoin entuudestaan. Tai jotain sinnepäin. Pääpointti kuitenkin on että Babu on pyrkinyt tekemään kaikin tavoin selväksi että minussa ei ole mitään ainutlaatuista. En voi tietää mikä tuollaiseen asenteeseen johtaa, yleinen vitutusko vai mikä lie. Välillä on tuntunut että Babu kuitenkin tyrkyttää tilalle jotain sosiopaatin toimenkuvaa, niin että tulee jopa mieleen että hänkin on yksinäinen omana erikoisena itsenään ja toivoisi löytävänsä kaltaisiaan. En tiedä...
Se että Babu osaa sörkkiä toisten ihmisten kipeitä kohtia ja pyörittää jo entuudestaan umpihulluja ihmisiä (=minä) on jättänyt minut kiusalliseen tilaan jossa ei aina tiedä että ihaillako vaiko vihailla tuollaista liukasta luikkua. Lopulta päädyin siihen että minulle ei ole terveellistä pähkäillä voisiko pahansuovilta vaikuttavien juttujen takana olla hyvänsuopuus tai edes neutraliteetti, ts. siis minun höhlä kuvitelmani castanedalaistyyppisestä noidasta, jonka aikeita ja hankkeita VOI KUNNIOITTAA.
Minun oli ikäänkuin pakko roolittaa Babu uudelleen. Valitsin tieten tahtoen "en pidä susta" -asenteen, ja tällä hetkellä hänen roolinsa päässäni on Simpsoneista otettu haha-Nelson. En voine kai tarpeeksi korostaa sitä kuinka harhainen ihminen olen, joten päästäkseni yhdestä harhasta minun on syytä valita joku tietoinen harha tilalle...
En minä kaikista ihmisistä jotain ihme saagoja sepittele. Olen *tällä* palstalla viihtynyt senkin takia että ei tule kaikenlaisia harhoja koko ajan päähän näiden ihmisten kanssa tässä. Mutta aina kun mr. B ilmestyy paikalle, en tiedä miten päin olla.
Ymmärtäisin nyt että se ongelma kuitenkin olen (edelleen) minä itse eikä mr. B. Kyllähän kaikenlaisia kummajaisia tulee aina olemaan, enkä minä voi loputtomiin pelailla jonkun oman psyykkisen problematiikkani kanssa ja nähdä ihmisissä sitä ja tätä ja vaikka mitä sen mukaan kuin se sattuu satuihini ja tarinoihini sopimaan.
En edes pidä sellaisesta intimiteetistä että muita ihmisiä ronkitaan omaan mieleen heittämään jotain ihme rooleja, mutta ilmeisesti alitajuntani ei välitä siitä mistä minä pidän tai en pidä, ja puksuttaa omia ratojaan. Onneksi edes joku uni toisinaan edes käy moikkaamassa ja kertoo omalla hassulla tavallaan että missä mättää.
Ja lopulta minä luotan tällaiseen rehellisyyteen, koska ei minulla oikein mitään muutakaan ole. Voisi kai tätäkin vatkata ja vaivata suuntaan jos toiseenkin, mutta eiköhän tämä nyt kumminkin taas joku virstanpylväs ole loputtomissa johtopäätöksissäni.
Opettajan vai rakkauden tarpeessa
11
659
Vastaukset
- Gigul216
>>Mutta nyt mieleeni tulikin että nämä opetuslapsiksi hinkuvat eivät olekaan välttämättä niin itsensä toissijalle asettavia kuin äkkiseltään luulisi. ei siinä että otetaan ja rakastetaan silloin kuin 'se minulle sopii ja sopivalta taholta tarjotaan'.
- Qadesha
En ihan sillekään linjalle voi lähteä että miesten pitäisi olla jotain ihme supersankareita, mutta ei tämmöistäkään kai ihmisen mieli jaksa että aina on vaan yksinään jonkinlaisena koko elämänsä keskiönä ja oikein mikään tai kukaan ei ole yhtään mitään. Ihminen tarvitsee kai ihanteita ja jotain mihin tähdätä.
Minun on vaikea pitää "feminiinisenä" yhteiskuntaa jossa kovat arvot ovat suuressa suosiossa ja materia ja mammona on kaikki kaikessa... Voi toki olla että ahneudesta on helppo syyttää aina vastakkaista sukupuolta, koska vas. sukupuolen "leluja" on helppo omasta vinkkelistä pitää tarpeettomina. Eli siis jos perinteisesti se on mies joka hinkuaa sitä aina vaan kalliimpaa kaaraa, ja vaimolle sitten on vaikka joku kodin sisustus loppumaton rahareikä, niin voin hyvin kuvitella miten tuollaisessa tapauksessa kumpikin tavallaan halveksuu toistaan... Eikä ymmärrä että musta kylki kummallakin. Mies ajattelee olevansa järkevä kun mietiskelee koko ajan mahdollisimman hyvää liikkumisvälinettä, ja nainen ajattelee että koko perhe voi paremmin kun koti on viihtyisä.
Mutta enivei, ei naisen eikä miehen tule kummankaan olla toiselleen jotain hemmetin erinomaista mitä kohti katsella niska kenossa. Sellainen tilanne vain helposti syntyy jos lapsuudenkodissa jo meni kaikki pieleen.
Ihmispsyyke tuntuu olevan varsin typerä värkki, koska yh-äitien pojilla jos jää jotain potutuksia, on tarve kostaa se naisille. Eikä miehille, vaikka isä saattoi olla se vellihousu joka otti ja lähti. Viinan, horatsun tai työn matkaan.
Suurimmaksi ongelmaksi nykymenossa katsoisin muodikkaan kyynisyyden. Näkemyksen että kunhan minulla ei ole mitään ihanteita, niin eipä niitä tulla alas repimäänkään. Olen cool ja kukaan ei saa minua kiinni mistään hölmöydestä.
Uskovaisethan ovat oikeastaan tuon em. vastakohta. He haluavat vielä tukeutua johonkin. Täyttää elämässä ammottavaa reikää jeesuksella buddhalla allahilla jehovalla. Suotta meikäläisen kaltaiset viisastelijat heille virnuilevat, kun omassa sisimmässä on ihan yhtä musta aukko, ja vielä pirullisempi on tilanne kun tietää että ei sitä millään jeesuksilla täytetä, eikä myöskään guruilla eikä edes unelmilla mitä minä olen salaa itseltänikin harrastellut.
Ei ihanteettomuus voi olla mikään ihanne. Ei ihminen voi noin vaan juuria itsestään kaikkea inhimillistä irti ja olettaa päässeensä eroon koko oppimisjärjestelmästä mitä elämä on. - Gigul216
Qadesha kirjoitti:
En ihan sillekään linjalle voi lähteä että miesten pitäisi olla jotain ihme supersankareita, mutta ei tämmöistäkään kai ihmisen mieli jaksa että aina on vaan yksinään jonkinlaisena koko elämänsä keskiönä ja oikein mikään tai kukaan ei ole yhtään mitään. Ihminen tarvitsee kai ihanteita ja jotain mihin tähdätä.
Minun on vaikea pitää "feminiinisenä" yhteiskuntaa jossa kovat arvot ovat suuressa suosiossa ja materia ja mammona on kaikki kaikessa... Voi toki olla että ahneudesta on helppo syyttää aina vastakkaista sukupuolta, koska vas. sukupuolen "leluja" on helppo omasta vinkkelistä pitää tarpeettomina. Eli siis jos perinteisesti se on mies joka hinkuaa sitä aina vaan kalliimpaa kaaraa, ja vaimolle sitten on vaikka joku kodin sisustus loppumaton rahareikä, niin voin hyvin kuvitella miten tuollaisessa tapauksessa kumpikin tavallaan halveksuu toistaan... Eikä ymmärrä että musta kylki kummallakin. Mies ajattelee olevansa järkevä kun mietiskelee koko ajan mahdollisimman hyvää liikkumisvälinettä, ja nainen ajattelee että koko perhe voi paremmin kun koti on viihtyisä.
Mutta enivei, ei naisen eikä miehen tule kummankaan olla toiselleen jotain hemmetin erinomaista mitä kohti katsella niska kenossa. Sellainen tilanne vain helposti syntyy jos lapsuudenkodissa jo meni kaikki pieleen.
Ihmispsyyke tuntuu olevan varsin typerä värkki, koska yh-äitien pojilla jos jää jotain potutuksia, on tarve kostaa se naisille. Eikä miehille, vaikka isä saattoi olla se vellihousu joka otti ja lähti. Viinan, horatsun tai työn matkaan.
Suurimmaksi ongelmaksi nykymenossa katsoisin muodikkaan kyynisyyden. Näkemyksen että kunhan minulla ei ole mitään ihanteita, niin eipä niitä tulla alas repimäänkään. Olen cool ja kukaan ei saa minua kiinni mistään hölmöydestä.
Uskovaisethan ovat oikeastaan tuon em. vastakohta. He haluavat vielä tukeutua johonkin. Täyttää elämässä ammottavaa reikää jeesuksella buddhalla allahilla jehovalla. Suotta meikäläisen kaltaiset viisastelijat heille virnuilevat, kun omassa sisimmässä on ihan yhtä musta aukko, ja vielä pirullisempi on tilanne kun tietää että ei sitä millään jeesuksilla täytetä, eikä myöskään guruilla eikä edes unelmilla mitä minä olen salaa itseltänikin harrastellut.
Ei ihanteettomuus voi olla mikään ihanne. Ei ihminen voi noin vaan juuria itsestään kaikkea inhimillistä irti ja olettaa päässeensä eroon koko oppimisjärjestelmästä mitä elämä on.>>Minun on vaikea pitää "feminiinisenä" yhteiskuntaa jossa kovat arvot ovat suuressa suosiossa ja materia ja mammona on kaikki kaikessa... "Naiset inspiroi, miehet toteuttaa" ja jos tämän soveltaa yhteiskuntaan ja katsoo lopputulosta niin,,,?
>>Ei ihanteettomuus voi olla mikään ihanne. Ei ihminen voi noin vaan juuria itsestään kaikkea inhimillistä irti ja olettaa päässeensä eroon koko oppimisjärjestelmästä mitä elämä on. kun sen aika on,,hävittää/hävitä sielunsa--> löytääkseen sen kokonaisempana kuin koskaan,, jne,,,tästä on kysymys ja se totisesti vaatii jotain myös meiltä,,eli kaiken. - vii
Qadesha kirjoitti:
En ihan sillekään linjalle voi lähteä että miesten pitäisi olla jotain ihme supersankareita, mutta ei tämmöistäkään kai ihmisen mieli jaksa että aina on vaan yksinään jonkinlaisena koko elämänsä keskiönä ja oikein mikään tai kukaan ei ole yhtään mitään. Ihminen tarvitsee kai ihanteita ja jotain mihin tähdätä.
Minun on vaikea pitää "feminiinisenä" yhteiskuntaa jossa kovat arvot ovat suuressa suosiossa ja materia ja mammona on kaikki kaikessa... Voi toki olla että ahneudesta on helppo syyttää aina vastakkaista sukupuolta, koska vas. sukupuolen "leluja" on helppo omasta vinkkelistä pitää tarpeettomina. Eli siis jos perinteisesti se on mies joka hinkuaa sitä aina vaan kalliimpaa kaaraa, ja vaimolle sitten on vaikka joku kodin sisustus loppumaton rahareikä, niin voin hyvin kuvitella miten tuollaisessa tapauksessa kumpikin tavallaan halveksuu toistaan... Eikä ymmärrä että musta kylki kummallakin. Mies ajattelee olevansa järkevä kun mietiskelee koko ajan mahdollisimman hyvää liikkumisvälinettä, ja nainen ajattelee että koko perhe voi paremmin kun koti on viihtyisä.
Mutta enivei, ei naisen eikä miehen tule kummankaan olla toiselleen jotain hemmetin erinomaista mitä kohti katsella niska kenossa. Sellainen tilanne vain helposti syntyy jos lapsuudenkodissa jo meni kaikki pieleen.
Ihmispsyyke tuntuu olevan varsin typerä värkki, koska yh-äitien pojilla jos jää jotain potutuksia, on tarve kostaa se naisille. Eikä miehille, vaikka isä saattoi olla se vellihousu joka otti ja lähti. Viinan, horatsun tai työn matkaan.
Suurimmaksi ongelmaksi nykymenossa katsoisin muodikkaan kyynisyyden. Näkemyksen että kunhan minulla ei ole mitään ihanteita, niin eipä niitä tulla alas repimäänkään. Olen cool ja kukaan ei saa minua kiinni mistään hölmöydestä.
Uskovaisethan ovat oikeastaan tuon em. vastakohta. He haluavat vielä tukeutua johonkin. Täyttää elämässä ammottavaa reikää jeesuksella buddhalla allahilla jehovalla. Suotta meikäläisen kaltaiset viisastelijat heille virnuilevat, kun omassa sisimmässä on ihan yhtä musta aukko, ja vielä pirullisempi on tilanne kun tietää että ei sitä millään jeesuksilla täytetä, eikä myöskään guruilla eikä edes unelmilla mitä minä olen salaa itseltänikin harrastellut.
Ei ihanteettomuus voi olla mikään ihanne. Ei ihminen voi noin vaan juuria itsestään kaikkea inhimillistä irti ja olettaa päässeensä eroon koko oppimisjärjestelmästä mitä elämä on.ja upposi:
"Uskovaisethan ovat oikeastaan tuon em. vastakohta. He haluavat vielä tukeutua johonkin. Täyttää elämässä ammottavaa reikää jeesuksella buddhalla allahilla jehovalla. Suotta meikäläisen kaltaiset viisastelijat heille virnuilevat, kun omassa sisimmässä on ihan yhtä musta aukko, ja vielä pirullisempi on tilanne kun tietää että ei sitä millään jeesuksilla täytetä, eikä myöskään guruilla eikä edes unelmilla mitä minä olen salaa itseltänikin harrastellut. "
Olen kai kokenut juuri samanlaista toivottomutta kun tajusin kuinaka hel**in yksin tässä maaimankaikkeudessa olaan. Olen myös pettänyt itseäni uskotelle, että uskon johonkin. Kuitenkaan en osaa sanoa mihin uskon.. Nyt sillä ei ole enää merkitystä.
Kun tajusin kuinka subjektiista ja itsekeskeitä elämää olin elänyt, ei oikeastaan ollut yhtään vaihtoehto, eikä ainuttakaan mahdollisuutta valita mitään asennetta joka olisi puskuri minun ja maailman välillä.
Välillä tuntui, että maailma lakkaisi olemasta, tai minä lakkaisin olemasta. Joskus näin ikäänkuin kaiken läpi ja huomasin, että maailma on todella ohut.
Suurin tekoni on ollut jatkaa elämistä. Jatkaa ihan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkaa kuin kaikella olisi merkitystä ja tarkoitusta, tietäen kuitenkin kuinka "ohutta" kaikki on. Minä olen kuin jumissa näytelmässä josta ei ole ulospääsyä. Aivan kuin näkisin unta josta en pysty heräämään.. Se jatkuu ja jatkuu, mutta kuitenkin olen alkanut tiedostaa, että tämäkin todellisuus on unta. Me jokaien uneksimme elämämme, ja lopulta jäämme unen vangiksi.
Tilanteeni on toivoton, mutta saamalla minulla on yksi etu moniin nähden Minulla ei ole epäilyksiä, ei uskoa, ei toivoa, eikä toivottomuutta. - Qadesha
vii kirjoitti:
ja upposi:
"Uskovaisethan ovat oikeastaan tuon em. vastakohta. He haluavat vielä tukeutua johonkin. Täyttää elämässä ammottavaa reikää jeesuksella buddhalla allahilla jehovalla. Suotta meikäläisen kaltaiset viisastelijat heille virnuilevat, kun omassa sisimmässä on ihan yhtä musta aukko, ja vielä pirullisempi on tilanne kun tietää että ei sitä millään jeesuksilla täytetä, eikä myöskään guruilla eikä edes unelmilla mitä minä olen salaa itseltänikin harrastellut. "
Olen kai kokenut juuri samanlaista toivottomutta kun tajusin kuinaka hel**in yksin tässä maaimankaikkeudessa olaan. Olen myös pettänyt itseäni uskotelle, että uskon johonkin. Kuitenkaan en osaa sanoa mihin uskon.. Nyt sillä ei ole enää merkitystä.
Kun tajusin kuinka subjektiista ja itsekeskeitä elämää olin elänyt, ei oikeastaan ollut yhtään vaihtoehto, eikä ainuttakaan mahdollisuutta valita mitään asennetta joka olisi puskuri minun ja maailman välillä.
Välillä tuntui, että maailma lakkaisi olemasta, tai minä lakkaisin olemasta. Joskus näin ikäänkuin kaiken läpi ja huomasin, että maailma on todella ohut.
Suurin tekoni on ollut jatkaa elämistä. Jatkaa ihan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkaa kuin kaikella olisi merkitystä ja tarkoitusta, tietäen kuitenkin kuinka "ohutta" kaikki on. Minä olen kuin jumissa näytelmässä josta ei ole ulospääsyä. Aivan kuin näkisin unta josta en pysty heräämään.. Se jatkuu ja jatkuu, mutta kuitenkin olen alkanut tiedostaa, että tämäkin todellisuus on unta. Me jokaien uneksimme elämämme, ja lopulta jäämme unen vangiksi.
Tilanteeni on toivoton, mutta saamalla minulla on yksi etu moniin nähden Minulla ei ole epäilyksiä, ei uskoa, ei toivoa, eikä toivottomuutta.Oikeastaan alkaakin vaikuttaa siltä että elämä voi olla pelkästään unta. Kun yhdessä unessa havahtuu ja alkaa kenties nähdä jonkinlaista selkounta sitä ehkä kuvittelee olevansa valveilla, mutta unta se on edelleen. Ja sitten taas turtuu siihen omaan uneensa ja se on pelkkää tavallista unta, ei olekaan enää mitään havahtumista läsnä.
Voivatko unet ja illuusiot koskaan päättyä, vai käykö väistämättä niin että sitä siirtyy vain harhasta toiseen? Mitä edes hyödyttää pyrkiä mihinkään, jos kuitenkin kaikkialla on vain osa satua? Vai kuuluuko se niin ollakin? Valitse paras tarina missä haluat olla... SEKÖ se on se ainoa valinta minkä ihminen voi tehdä ja mikä tavallaan tekee hänestä tietoisen, että hän itse valitsee missä unessa on? (Mutta kuitenkin hänen on pakko olla unessa.)
Kohtaan toisinaan ihmisiä joilla on joku omintakeinen filosofia, johon kuuluu esim. jankuttaa jonkun "elämän" kaikkivoipuudesta (ensimmäisen miesystäväni suosikkisana). Sivusta seuraan toisen filosofiaa ja koen että ei sen avulla tunnu mihinkään etenevän. Tuo yksi vain on takertunut johonkin nimenomaan häntä miellyttäviin sanoihin, ja kuorruttaa jollain tyhjänpäiväisellä fiilistelyllä ja pähkäilyllä kaiken elämässään vastaan tulevan, jotta ei lopulta tarttuisi köyteen ja hirttäisi itsensä kaikista illuusioista luopuneena...
Elämä, Jumala, Henki, Totuus, Vapaus.. Onhan näitä. Ovatko ne vain tyhjää täynnä?
- Qadesha
...en tosissani päästelisi illuusioistani (toiveistani) irti, ellei minulle olisi paiskautunut elämän laatua mahdollisesti kovastikin huonontava fyysinen vaiva joka tuo hieman suhteellisuudentajua. Jorinat netissä menettävät kummasti hohtonsa tai paremminkin merkityksensä ja vaikutuksensa, kun rinnalla on jatkuva sietämätön fyysinen tuskaisuus. Mutta tästä taudista en nyt ala yleisesti huutelemaan, vaikka kaikesta muusta onkin tullut suuta pieksettyä.
Eipä sitten mitään castanedalaisia virityksiä. Ei toinen toisensa ohjaamista kohti "moitteettomuutta". Ei olla noitia, ei semmoisia oikeasti ole. On vaan tavallisia, itsensä jollainlailla kuitenkin erikoiseksi tuntevia ihmisiä jotka kiusaavat toisiaan ajankulukseen. (Tämä ei nyt välttämättä koskettele tämän foorumin vakioväkeä, koska täällähän ei ole ollut mitään ihan mielipuolista sosiopaattista meininkiä.)
Mitään hienoa tarinaa ei ehkä elämässä voi olla, mutta jotain merkitystä ja tarkoitusta kyllä hiisi vie saisi olla. Sisäinen tyhjyyshän minua hömpötyksiin ajaa. Onko se vain lanttuvika vai joku inkarnaatioketjussa esiin tullut tietty kynnysvaihe - sitä voisi miettiä kunnes aivot halkeavat. Syyllä niin väliä... Kunhan elämä ei olisi silkkaa tuskaa niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Ei eläimiäkään saa rääkätä.- Gigul216
Se että olemme kipeitä ja kärsimme--> vie ilon ja tuo masennuksen ja tässä olevaisuudessa[näillä lain-alaisuuksilla] se lopulta tuo merkityksettömyyden ja kuten Zoots totesi, voi kaikki tämä olla osa-syynä uskistumiseenkin,,nimittäin epäonnistumiset[elämä yleensä] ja sairaudet.
On kuitenkin hyvä pitää [niin kuin pidätkin] itsensä koossa ja koittaa kestää ja tyyntyä siihen sisäiseen rauhaan ja maailmaan jossa kohtaa katoamattomansa, sillä kaikki tämä mikä nyt on "ensimmäisenä" lopulta on katoava ja kärsimys sen tein ja katoamaton on lopulta ajallisesti[sitä ei enää kai olekaan] ja ennen kaikkea laadullisesti varmasti toista luokkaa[positio] kuin tämä hell. - Qadesha
Gigul216 kirjoitti:
Se että olemme kipeitä ja kärsimme--> vie ilon ja tuo masennuksen ja tässä olevaisuudessa[näillä lain-alaisuuksilla] se lopulta tuo merkityksettömyyden ja kuten Zoots totesi, voi kaikki tämä olla osa-syynä uskistumiseenkin,,nimittäin epäonnistumiset[elämä yleensä] ja sairaudet.
On kuitenkin hyvä pitää [niin kuin pidätkin] itsensä koossa ja koittaa kestää ja tyyntyä siihen sisäiseen rauhaan ja maailmaan jossa kohtaa katoamattomansa, sillä kaikki tämä mikä nyt on "ensimmäisenä" lopulta on katoava ja kärsimys sen tein ja katoamaton on lopulta ajallisesti[sitä ei enää kai olekaan] ja ennen kaikkea laadullisesti varmasti toista luokkaa[positio] kuin tämä hell.Parhaani mukaan yritän vieläpä jopa semmoista, että en kokisi tätä olemassaoloa "täällä" pelkäksi helvetiksi... Nimittäin jos täällä tottuu kokemaan elämän helvetiksi, se helposti leimautuu mieleen ja sellaisen mielentilan voi säilyttää arvamaattomankin kauan.
Sikäli mikäli ed. elämien muistoni ovat totta, olen ollut masentunut edellisessä elämässäni, ja sille tyypillinen mielentila on seurannut minua "tänne"... Siksi kai, tai siksiKIN, tuntuu siltä kuin elämä olisi jatkuva testi että murrunko, annanko lopullisesti periksi. Joskus tuntuu kuin ihmisetkin olisivat kaikki jossain hemmetin "salaliitossa" minua vastaan ja jokainen vain kokeilisi että koska se minulla se saturaatiopiste tulee eteen.
Eihän se nyt ihan niin mene, tai jos meneekin, niin ei se ole ihmisten vika.
Enkä edes sairauksia(ni) voi oikein mistään syyttää, vaikka välillä suorastaan vihaankin rujoa ruumista jolla ei ole tarjota minulle mitään muuta kuin kärsimystä ja riesaa päivästä ja vuodesta toiseen. Epäilen toki että moni muu asemassani ei niin raskaasti ottaisi tämmöisiä, mutta minullahan on tämä raskas mieli jo perustana mille kyhätä lahoa majaa...
Se mitä en joskus 600 v sitten oppinut, on kai sitten tässä nyt työn alla. Välillä olen jopa epäillyt viime aikoina kun olen havainnut että kaikki tarjolla olevat lääkkeet osoittautuvat yksitellen tehottomiksi, että olisinkohan tämänkin ansainnut esim. sillä tavoin että kun muistelisin ed. elämässäni jossain vaiheessa toimineeni parantajana, niin olisin ollut huono parantaja. Suuren suruni ja masennukseni kourissa olisin ollut välinpitämätön potilaitani kohtaan, kenties jopa väittänyt heille että se ja se yrtti muka parantaa, vaikka hyvin tiedän että niin ei ole.
En tiedä onko noin, mutta voisin hyvin kuvitella että se tunnetila mitä pidän todellisimpana muistonani menneestä on voinut tehdä minusta hyvin kyynisen ja välinpitämättömän muita ihmisiä kohtaan.
Paljonhan minä kiepun vieläkin oman napani ympärillä. Ja tuskin minusta ikinä tulee sellaista ihmistä joka uhraa koko elämänsä toisten ihmisten auttamiseen (klassisena esimerkkinä Afrikkaan lähtö), mutta jotenkin haluaisin kyllä tehdä sellaista työtä mistä muutkin voivat hyötyä. Siis hengentyötä. - Gigul216
Qadesha kirjoitti:
Parhaani mukaan yritän vieläpä jopa semmoista, että en kokisi tätä olemassaoloa "täällä" pelkäksi helvetiksi... Nimittäin jos täällä tottuu kokemaan elämän helvetiksi, se helposti leimautuu mieleen ja sellaisen mielentilan voi säilyttää arvamaattomankin kauan.
Sikäli mikäli ed. elämien muistoni ovat totta, olen ollut masentunut edellisessä elämässäni, ja sille tyypillinen mielentila on seurannut minua "tänne"... Siksi kai, tai siksiKIN, tuntuu siltä kuin elämä olisi jatkuva testi että murrunko, annanko lopullisesti periksi. Joskus tuntuu kuin ihmisetkin olisivat kaikki jossain hemmetin "salaliitossa" minua vastaan ja jokainen vain kokeilisi että koska se minulla se saturaatiopiste tulee eteen.
Eihän se nyt ihan niin mene, tai jos meneekin, niin ei se ole ihmisten vika.
Enkä edes sairauksia(ni) voi oikein mistään syyttää, vaikka välillä suorastaan vihaankin rujoa ruumista jolla ei ole tarjota minulle mitään muuta kuin kärsimystä ja riesaa päivästä ja vuodesta toiseen. Epäilen toki että moni muu asemassani ei niin raskaasti ottaisi tämmöisiä, mutta minullahan on tämä raskas mieli jo perustana mille kyhätä lahoa majaa...
Se mitä en joskus 600 v sitten oppinut, on kai sitten tässä nyt työn alla. Välillä olen jopa epäillyt viime aikoina kun olen havainnut että kaikki tarjolla olevat lääkkeet osoittautuvat yksitellen tehottomiksi, että olisinkohan tämänkin ansainnut esim. sillä tavoin että kun muistelisin ed. elämässäni jossain vaiheessa toimineeni parantajana, niin olisin ollut huono parantaja. Suuren suruni ja masennukseni kourissa olisin ollut välinpitämätön potilaitani kohtaan, kenties jopa väittänyt heille että se ja se yrtti muka parantaa, vaikka hyvin tiedän että niin ei ole.
En tiedä onko noin, mutta voisin hyvin kuvitella että se tunnetila mitä pidän todellisimpana muistonani menneestä on voinut tehdä minusta hyvin kyynisen ja välinpitämättömän muita ihmisiä kohtaan.
Paljonhan minä kiepun vieläkin oman napani ympärillä. Ja tuskin minusta ikinä tulee sellaista ihmistä joka uhraa koko elämänsä toisten ihmisten auttamiseen (klassisena esimerkkinä Afrikkaan lähtö), mutta jotenkin haluaisin kyllä tehdä sellaista työtä mistä muutkin voivat hyötyä. Siis hengentyötä.Niin tuo sairauksien epätasainen jakautuminen on aika mielenkiintoinen juttu, onko niiden olemassaolo positiivinen merkki jostakin edeltävästä ja ehkäpä tämän hetkisestä "kierrossa" olevasta asetelmasta,,,siis onko sairauksien riivaamat ihmiset lähempänä "kierroksen" loppumista ja ne joiden keho ja resurssit sopivat maailmansysteemeihin paremmin, ovat vielä tyytyväisen tietämättömiä ja porskuttavat sen enempää tiedonlähteille ponnistelematta[kun ei ole tarvetta]täällä ja "taivas saa odottaa, minulla on ihan hyvin täällä" asenne on vallitsevana?
Itse en ole varma tarkoituksellisista "lahjoista" joita suurin osa ihmisistä saa geeneissään ja syntymällä köyhiin olosuhteisiin,,vaan kysymys on mielestäni vain sattumista,,eli "kävi tällä kertaa näin" ja näissä on pärjättävä,,ensi kerralla voi olla jo toinen meininki. - Qadesha
Gigul216 kirjoitti:
Niin tuo sairauksien epätasainen jakautuminen on aika mielenkiintoinen juttu, onko niiden olemassaolo positiivinen merkki jostakin edeltävästä ja ehkäpä tämän hetkisestä "kierrossa" olevasta asetelmasta,,,siis onko sairauksien riivaamat ihmiset lähempänä "kierroksen" loppumista ja ne joiden keho ja resurssit sopivat maailmansysteemeihin paremmin, ovat vielä tyytyväisen tietämättömiä ja porskuttavat sen enempää tiedonlähteille ponnistelematta[kun ei ole tarvetta]täällä ja "taivas saa odottaa, minulla on ihan hyvin täällä" asenne on vallitsevana?
Itse en ole varma tarkoituksellisista "lahjoista" joita suurin osa ihmisistä saa geeneissään ja syntymällä köyhiin olosuhteisiin,,vaan kysymys on mielestäni vain sattumista,,eli "kävi tällä kertaa näin" ja näissä on pärjättävä,,ensi kerralla voi olla jo toinen meininki....se on sattuman sanelema juttu, niin voisin toki nähdä asian niinkin että sielu heittää välitilassa arpaa kädet silmillä ja kokeilee mitä sattumageneraattori sattuu sille paiskaamaan tulevaan elämään... Ihan intresantti vaihtoehto sekin. Mitäs sitä kaikkea aina hampaat irvessä tarkoin suunnittelemaan.
Seuraavan kierroksen "lusittuaan" voikin sitten päätellä että miten pärjäsi sen sattuman kanssa.
Minulle nyt sattui niin että sattumista eli kipua tai mitään sinnepäinkään en siedä pätkääkään. :P Olen minä tällainen urheuden perikuva, höh...
- Qadesha
When the truth is found to be lies
And all the joy within you dies
Don't you want somebody to love
Don't you need somebody to love
Wouldn't you love somebody to love
You better find somebody to love
When the garden flowers baby are dead yes
And your mind is full of red
Don't you want somebody to love
Don't you need somebody to love
Wouldn't you love somebody to love
You better find somebody to love
Your eyes, I say your eyes may look like his
But in your head baby I'm afraid you don't know where it is
Don't you want somebody to love
Don't you need somebody to love
Wouldn't you love somebody to love
You better find somebody to love
Tears are running ah running down your breast
And your friends baby they treat you like a guest
Don't you want somebody to love
Don't you need somebody to love
Wouldn't you love somebody to love
You better find somebody to love
JEFFERSON AIRPLANE: Don't You Want Somebody To Love
(Nyt kun saisi vielä Jim Carreyn kurnuttamaan tämän biisin tähän...)
Ketjusta on poistettu 10 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kiitos nainen
Kuitenkin. Olet sitten ajanmerkkinä. Tuskin enää sinua näen ja huomasitko, että olit siinä viimeisen kerran samassa paik123690MTV: Kirkossa saarnan pitänyt Jyrki 69 koki yllätyksen - Paljastaa: "Se mikä oli hyvin erikoista..."
Jyrki Linnankivi alias Jyrki 69 on rokkari ja kirkonmies. Teologiaa opiskeleva Linnankivi piti elämänsä ensimmäisen saar721934Hyväksytkö sinä sen että päättäjämme ei rakenna rauhaa Venäjän kanssa?
Vielä kun sota ehkäpä voitaisiin välttää rauhanponnisteluilla niin millä verukkeella voidaan sanoa että on hyvä asia kun5421598Kirjoita yhdellä sanalla
Joku meihin liittyvä asia, mitä muut ei tiedä. Sen jälkeen laitan sulle wappiviestin811224Olet hyvin erilainen
Herkempi, ajattelevaisempi. Toisaalta taas hyvin varma siitä mitä haluat. Et anna yhtään periksi. Osaat myös ilkeillä ja671057Yksi syy nainen miksi sinusta pidän
on se, että tykkään luomusta. Olet luonnollinen, ihana ja kaunis. Ja luonne, no, en ole tavannut vielä sellaista, joka s33988Hyödyt Suomelle???
Haluaisin asettaa teille palstalla kirjoittelevat Venäjää puolustelevat ja muut "asiantuntijat" yhden kysymyksen pohditt214888Hyvää Joulua mies!
Toivottavasti kaikki on hyvin siellä. Anteeksi että olen hieman lisännyt taakkaasi ymmärtämättä kunnolla tilannettasi, o60853- 171844
Paljastavat kuvat Selviytyjät Suomi kulisseista - 1 päivä vs 36 päivää viidakossa - Katso tästä!
Ohhoh! Yli kuukausi viidakossa voi muuttaa ulkonäköä perusarkeen aika rajusti. Kuka mielestäsi muuttui eniten: Mia Mill3778