Kiitos kaikille ystävällisistä sanoista. En ole poistumassa; tarvitsin vain tauon miettiäkseni, kirjoitanko tänne ylpeyttäni, typeryyttäni vaiko sinisilmäistä idealistisuuttani. En taida vieläkään tietää... Kiitos myös xyzille, Papadopouloksele ja M-LS:lle suorasukaisuudesta. Maanläheisiä ja maan pinnalle palauttavia kommentteja tarvitaan myös.
Nyt on pakko kirjoittaa, olkoonpa vaikka terapeuttisista syistä; pitää purkaa ahdistusta. Äsken minut tavoitti surullinen sanoma, jonka rinnalla kinastelut kointähdistä, valonkantajista ja baabeleista jäävät omaan absurdiin arvoonsa. Ystävä, jonka pohdinnat ja viisaat sanat ovat auttaneet minua vaikeina viime vuosina monista ongelmista, on poissa. Hän itse ei jaksanut enää kilvoitella kohti omaa pyhittymistään. Häntä eivät lohduttaneet enää usko, papit, pillerit eivätkä lääkärit.
Kun läheinen ei jaksa elää ja ottaa ratkaisun omiin käsiinsä, jäljelle jää tuska, tyhjyys, epätoivo ja viha. Viha tuota yksilöä, yhteiskuntaa, sääntöjä, sairautta ja myös omaa avutonta, auttamiskyvytöntä itseä kohtaan. Jumalakaan ei jää tästä turhautumisesta osattomaksi.
Tiedän, miten Kirkko opettaa. Tiedän, mitä ortodoksinen etiikka sanoo. Tiedän miten Tradition nimissä tulee suhtautua - ja silti, minusta tuo ystävä, hänen lohduttomuutensa tuntien, sitä vierestä vuosia peläten, valitsi kuitenkin mielestäni pelastuksen eikä kadotuksen.
Kysyn nyt teiltä, rakkaat virtuaaliystävät, onko teitä kohdannut vastaava tilanne? Miten taistella itsensä ulos petetyksi tulemisen tunteesta. Onko Elämä sittenkin vain Vaudeville-teatteri ja me sen komeljanttareja? Vai olemmeko yleisö, joka huijattiin uskomaan ”oikein”?
Voin vain sytyttää tuohuksen ja huokaista rakkaan ystäväni pelastuksen puolesta. Uskon ja tiedän, että hän on nyt vihdoin siellä, missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia vaan loppumaton elämä. Onhan?
Makarios
Nyt on pakko kirjoittaa, olkoonpa vaikka terapeuttisista syistä; pitää purkaa ahdistusta. Äsken minut tavoitti surullinen sanoma, jonka rinnalla kinastelut kointähdistä, valonkantajista ja baabeleista jäävät omaan absurdiin arvoonsa. Ystävä, jonka pohdinnat ja viisaat sanat ovat auttaneet minua vaikeina viime vuosina monista ongelmista, on poissa. Hän itse ei jaksanut enää kilvoitella kohti omaa pyhittymistään. Häntä eivät lohduttaneet enää usko, papit, pillerit eivätkä lääkärit.
Kun läheinen ei jaksa elää ja ottaa ratkaisun omiin käsiinsä, jäljelle jää tuska, tyhjyys, epätoivo ja viha. Viha tuota yksilöä, yhteiskuntaa, sääntöjä, sairautta ja myös omaa avutonta, auttamiskyvytöntä itseä kohtaan. Jumalakaan ei jää tästä turhautumisesta osattomaksi.
Tiedän, miten Kirkko opettaa. Tiedän, mitä ortodoksinen etiikka sanoo. Tiedän miten Tradition nimissä tulee suhtautua - ja silti, minusta tuo ystävä, hänen lohduttomuutensa tuntien, sitä vierestä vuosia peläten, valitsi kuitenkin mielestäni pelastuksen eikä kadotuksen.
Kysyn nyt teiltä, rakkaat virtuaaliystävät, onko teitä kohdannut vastaava tilanne? Miten taistella itsensä ulos petetyksi tulemisen tunteesta. Onko Elämä sittenkin vain Vaudeville-teatteri ja me sen komeljanttareja? Vai olemmeko yleisö, joka huijattiin uskomaan ”oikein”?
Voin vain sytyttää tuohuksen ja huokaista rakkaan ystäväni pelastuksen puolesta. Uskon ja tiedän, että hän on nyt vihdoin siellä, missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia vaan loppumaton elämä. Onhan?
Makarios
Vastaukset 11
Vanhimmat
Makarios, ylpeä et ole etkä varsinkaan typerä, sinisilmäinen idealisti ehkä - mutta mitä olisi maailma ilman sinisilmäisiä idealisteja?
Tunnetila, jota nyt käyt läpi on minulle tullut vuosien varrella liiankin tutuksi. Avuttomuuden tunne on hirvittävä, kyynisyys nostaa päätään, koska missään ei ole mitään tolkkua. Elämä on Vaudeville tai ehkäpä karnevaali, jonka tanssivat varjot eivät näe sanakolikon toiselle puolelle: sananmukaisesti karnevaali tarkoittaa myös lihasta luopumista.
Ihmisen lujin vietti ja vaisto on hengissä pysyminen - näin on ihan ilman mitään kilvoitteluja ja uskontoja. Vapaaehtoinen luopuminen elämästä kertoo suuresta epätoivosta, valon hukkumisesta pimeään - ja siihen ettei jaksa oivaltaa, että se pimeyskin on valo. Tiedän itsekin ihan henk.koht. miltä se tuntuu - kuin kieppuisi mustan aukon reunalla, ja imuvoima on vastaansanomattoman kova. Ystäväsi ei jaksanut repäistä itseään tuolta kehältä irti, se on hurja ponnistus. Älä vihaa häntä siitä. Ole kiukkuinen, mutta älä vihaa.
Miksi? on tyhjä kysymys, ei siihen ole vastausta. Jos Jumala on rakastava, on aika vaikea käsittää Hänen hylkäävän uupuneen - "särkynyttä sydäntä et Sinä hylkää, Herra". Kukaan meistä ei kuitenkaan voi sanoa tietävänsä, vai voiko?
Älä taistele petetyksi tulemisen tunnetta vastaan, vaan kuluta se pois. Tunne on aito, yksi elämän prisman monista, monista särmistä.
Pidä itsestäsi huolta, Makarios.
Laitetaan illalla tuohus ystävällesi ja sinullekin.
Surullisena luin kertomaasi ja otan osaa menetyksesi johdosta. Olen kokenut saman, valitettavasti. Syyllisyys, kyvyttömyys auttaa, kysymys miksi ja monet muut asiat ja ajatukset pyörivät mielessä. Miten joku meille rakas poistuu oman käden kautta ja jättää meidät tänne kärsimään tuskan jonka itsemurhan tehnyt jälkeensä jättää.
Ei silloin ole sanoja, on vaan tyhjyys. Minulle oli vaikeinta käsittää kuinka hän/he pystyivät tekoonsa, miten hirvittävä tuska siinä vaiheessa ihmiselle on pitänyt olla. Joudut nyt käymään läpi oman surusi ja kohtaamaan monia vaikeita asioita. Voimia sinulle ja niille joita menetys koskettaa. Minä uskon, että hekin ovat siellä samassa paikassa missä muutkin se meitä jälkeenjääviä selviytymään ja antamaan anteeksi.
Tästä sinäkin tulet selviämään, se kyllä vie oman aikansa.
Hän on siellä mihin luotat ja uskot.
Eihän meillä ystäväni tässä tilanteessa muuta ole
jäljellä. Koeta jatkaa ja kilvoitella tämänkin jälkeen.
Muutamme. Hyvästejä emme heitä!
Vain uusiin suuntiin lähtee vanha tiemme.
Ja kaiken, mikä siunannut on meitä,
me huomaamatta mukanamme viemme.
A.M. Raittila
Kuten edellisetkin osanottajat, ajattelen Teitä lämmöllä. Elämä on ihmeellinen, tänään et voi tietää mitä huomenna tapahtuu sinulle tai läheisillesi. Olen myös joutunut kokemaan vastaavanlaista lähipiirissäni. Kysynyt miksi? Miksi teit sen itsellesi? Miksi peheellesi, läheisillesi? Vastausta vain ei kuulunut, pelkkää hiljaisuutta. Me, jotka olemme elämämme aikana joutuneet lakeutumaan alimpaan helvettiin, sieltä hengissä selviytyneet, pohdimme sitä, miksi toiset siellä alhaalla joutuvat täydelliseen epätoivoon, eivät näe valoa tunnelinkaan päässä, on vain yksi mahdollisuus, itsemurha. Itse en tuomitse teon tekijää, uskon vastoin kirkkomme käsitystä, hänen olevan jopa ennen meitä menossa sinne, missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia. Voimia sinulle ja hänen omaisilleen.
Eikö itsemurhan syynä ole usein sairaus nimeltä masennus!? Minulla on siitä omakohtaista kokemusta, eikä kuolemakaan ollut kaukana. Minut pelasti perhe; mies ja lapset, siinä oli sitten lopulta syytä elää. Kunnioitan ja ihailen syvästi niitä yksinäisiä ja perheettömiä jotka nousevat masennuksen syövereistä ja löytävät syyn elää.
Masentuneen sielunmaisema on niin pimeä ja musta että siinä ei ole tulevaisuutta. Ja kuten monet tietävät, tässä hyvinvointiyhteiskunnassa ei ole aivan helppoa saada apua; se vaatisi rautaista tahtoa ja terveyttä. Minun kohdallani avun saantiin vaikutti myönteisesti se että olen monen lapsen äiti ja minulla on vakituinen työpaikka jonne minut piti saada takaisin, rahaa tienaamaan ja veroja maksamaan.
Joten. Uskon vakaasti että Jumala ei ole ankara masentuneen kohdalla, kysymys on sairauteen kuolemisesta. Ehkä itsemurhan voi tehdä puhtaasti itsekkäistä syistä!?? En tiedä.
Masennus kuitenkin on pahimmillaan kuolemaan johtava sairaus.
Siunausta sinulle, Makarios!!
"Uskon vakaasti että Jumala ei ole ankara masentuneen kohdalla,"
Ei ole ankara, ankaruus ja masennus tulevat maailmasta, paraneminen Jumalalta
"kysymys on sairauteen kuolemisesta."
Tätä en ymmärtänyt
Ehkä itsemurhan voi tehdä puhtaasti itsekkäistä syistä!??
Voi tehdä, esim. aatteen puolesta (terroristit.
En kuulu uskontokuntaanne ja olen poistumassa tästä nettiyhteydestä täällä.
Voi olla etten löydä vierasuskoisena sinua tavoittavia sanoja mutta haluan yrittää.
Jumalahan on Rakkaus. Jeesus on myös niin ollen Rakkaus.Heidän käsiinsä voit varmastikin jättää ystäväsi ja luottaa tähän rakkauteen?
Olen lapsena ja nuorena menettänyt perhetuttuja
oman käden kautta. Yhtään niin läheistä en ole menettänyt kuin sinä nyt. Mutta traagisia ja pohdituttavia tapahtumia ne ovat olleet.
Yksikään ei minun nähdäkseni ollut itsekkäästä syystä tehty vaan joko pitkällisen kamppailun tuloksena jossa maailma kapeni ja kapeni täysin merkityksettömäksi tai täysin pimeäksi ahdistukseksi. Mitä siinä asianomainen ihminen
voi kun ei kenestäkään ollut auttajaksi vaikka miten olisi yrittänyt?
Ja kliinisesti masentuneen elämä on kuin vuosituhantinen pitkä painajainen tai pimeys.
Jos me ihmiset osaamme sääliä tällaisesta sairaudesta kärsivää niin eikö paljon ennemmin myös Jumala, joka näkee jokaisen ihmisen sydämeen ja sen sydämen taistelut ja mahdollisen luottamuksen Jumalan hyvyyteen ja armahtavuuteen luopumisensa hetkellä?
Ja onko meidän taistelumme aina verrattavissa keskenään... ehkä Jumala katsoi jonkin tärkeän taistelun hänen kohdallaan täyttyneen?
Anteeksi jos sanani ovat jotenkin väärät.
Entä jos tästä asiasta kaikessa hiljaisuudessa kysyisi Jumalata , Jeesukselta tai Neitsyt Marialta ? Ehkä olet jo kysynyt?
Ehkä se tunne siitä että hän valitsi pelastuksen oli vastaus kysymykseen ennenkuin edes olit ehtinyt kysyä? Jumalahan tietää ajatuksemme ennenkuin me ehdimme sitä edes sanoa.
Joka tapauksessa muistan sinua tänä iltana ja toivon sinulle helpotusta suruusi ja uskon että ystäväsi täällä löytävät sinulle oikeat sanat ja siunaavat sinua.
Ketju josta puhuit taisi tulla jo päätökseensä . Kiitän sinua ja muistan lämmöllä.
nimimerkki Mietiskellyt
Minua on koskettanut suuresti täällä tänään ventovieraalle ihmiselle jaettu lämpö. Se jos mikä on lievittänyt järkytystäni. Uskonto ei saa olla sanojen jarruna; siksi sinä aivan varmasti tavoitit minut, Mietiskellyt. Kiitos vielä kerran!
Jumala on Rakkaus, aivan. Sen ortodoksikin toki allekirjoittaa. Kuoleman edessä raja-aidat kaatuvat. Ystäväni oli luterilainen mutta hänen ystäväpiiriinsä kuului niin luterilaisia, ortodokseja kuin ei-kristittyjäkin. Hän oli hieno ihminen, ja olisi kertakaikkisen väärin sanoa, että minä uskon oikein ja hän uskoi väärin. Sellainen karsinointi on minusta ajattelematonta.
Masennus on totisesti järkyttävä tauti. Kun viittasin omiin vaikeisiin vuosiini, viittasin muun muassa masennukseen. On ihme, että itsekään olen jaksanut; vähältä piti pari vuotta sitten. Kun tuntee taudin, ei voi tuomita. Luulen, että sama koskee itsemurhan lisäksi monia muitakin täällä käsiteltyjä eettisiä kysymyksiä. Itsemurhantekijäkin on poikkeava, siksi pelätty ja tuomittavissa. Aivan niin kuin masennussairauskin, joka kirkkoisien mukaan on synti. Kun itse sairastin vuosikaudet, juuri vaikeinta oli pitää itseään sairauden tähden syntisenä (vaikka ymmärränkin, että masennus on pahinta mahdollista itsekeskeisyyttä – mutta se on sitä sillä erotuksella, ettei se perustu vapaaseen tahtoon).
Toivotan rauhallista yötä kaikille. Ihmisyydelle ei tarvitsekaan pitää hiljaista hetkeä. Tai ehkäpä pitikin, ja se hetki osoittautui siunaukseksi.
Minun on jo huomattavasti parempi olla. Olen aivan varma, että ystävällänikin.
Kiitos myös siis sinulle, A.
Makarios
Voimia ja valoa sinulle Makarios. Kristuksen rakkaus ympäröiköön sinut ja ystäväsi.
Rukoile hänen puolestaan! Se auttaa myös suruun. Itsellänikin on ollut samanlaisia menetyksiä, ja olen myös itse ollut syvästi masentunut.
Masennus on tauti, joka hoitamattomana johtaa kuolemaan. Itse sairaus ei tietenkään ole syntiä, sanokoot pyhät isät mitä vain, mutta masentuneen negatiiviset ajatukset, jotka kiertävät kehää, voivat olla syntiä, tosin tahatonta. Syntiä on kaikki, mikä erottaa meidät Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan, Toivon sinulle voimia. Jaksamisia sinulle ja läheisillesi!