Paavi on tänään julkaissut jouluna päivätyn ensimmäisen kiertokirjeensä otsikolla Deus Caritas Est (Jumala on rakkaus). Löytyy kahdeksalla kielellä täältä:
http://www.vatican.va/holy_father/benedict_xvi/encyclicals/index_en.htm
Kiertokirjeen 42 kappaletta käsittelevät ennen kaikkea käsitteitä eros (sukupuolinen rakkaus), agape (ehdoton rakkaus) ja logos (sana) ja niiden suhteita Jeesuksen Kristuksen opetuksiin. Ensyklikan jälempi puoli perustuu Johannes Paavali II:n keskeneräisille kirjoituksille.
http://www.vatican.va/holy_father/benedict_xvi/encyclicals/index_en.htm
Kiertokirjeen 42 kappaletta käsittelevät ennen kaikkea käsitteitä eros (sukupuolinen rakkaus), agape (ehdoton rakkaus) ja logos (sana) ja niiden suhteita Jeesuksen Kristuksen opetuksiin. Ensyklikan jälempi puoli perustuu Johannes Paavali II:n keskeneräisille kirjoituksille.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tässä linkki englanninkieliseen tekstiin:
http://www.vatican.va/holy_father/benedict_xvi/encyclicals/documents/hf_ben-xvi_enc_20051225_deus-caritas-est_en.html
enemmän Paavalin kiertokirjeitä.
Luin pikaisesti paavin kiertokirjettä, josta silmääni pisti paavin maata ja taivasta syleilevät sepustukset rakkaudesta. Paavin mukaan rakkautta ei voi valita, ja kuitenkin homot eivät saisi rakastaa. Eikös tässä nyt ole taas sisäinen ristiriita?? On tekopyhää ja häpeilemätöntä pistää tuollainen imelä kiertokirje maailmalle, kun samanaikaisesti kuitenkin katolinen kirkko tekee parhaansa rajoittaaseen ihmisten oikeutta rakastaa. Tämä koskee niin homoseksuaaleja kuin katolisia pappejakin, joista on taas noussut kohu Irlannissa. Irlantilaiset ovat reagoineet varsin yllättävästi kirkkoa vastaan uusimassa skandaalissa, jossa yli 70-vuotias pappi on tullut isäksi, hänellä on ollut vuosi suhde hieman yli 30-vuotiaaseen naiseen ja rakkauden hedelmäkin on nyt nähnyt päivänvalon. Pappi pistettiin tietenkin viralta, mutta seurakuntalaiset ja muut irlantilaiset ovat sankoin joukoin rientäneet virkaheiton papin tueksi. Katolinen kirkko on selvästi menettämässä yliotettaan Irlannista!
Luuleeko joku että tämä kiertokirje vähentää esim. katolisten maitten korkeita aborttilukuja?
Minä en ainakaan usko siihen. Tämä on niitä hölynpölyn kirjeitä, joilla ei ole kosketusta käytännön elämään. Jos Paavi olisi demokraattisesti valittu määräajaksi, häntä ei varmaankaan valittaisi uudelleen moisen kirjeen jälkeen.
Siinä onkin paavin ja vaaleilla valittujen poliitikkojen ero: Paavin valta tulee Jumalalta, joten hänen ei tarvitse kerjätä suosiopisteitä eikä valita sanojaan sen mukaan, kuinka ne miellyttävät ihmisten enemmistöä. Onneksi sama koskee piispojakin. Jumalan totuus on äärettömästi arvokkaampaa kuin äänestäjien mielipide.
Paavin harjoittaman politiikan seurauksena katolisissa maissa on maailman korkeimpia abortti- ja teiniraskauslukuja. Jos Paavi on sinun mielestäsi saanut valtaa tällaiseen politiikkaan Jumalalta, niin ihmettelen millaiselta jumalalta.
voisitko suomentaa... pliis!
PART I
"God is love, and he who abides in love abides in God, and God abides in him" ( 1 Jn 4:16). These words from the First Letter of John express with remarkable clarity the heart of the Christian faith: the Christian image of God and the resulting image of mankind and its destiny.
…We have come to believe in God's love: in these words the Christian can express the fundamental decision of his life. Being Christian is not the result of an ethical choice or a lofty idea, but the encounter with an event, a person, which gives life a new horizon and a decisive direction. (…) In a world where the name of God is sometimes associated with vengeance or even a duty of hatred and violence, this message is both timely and significant.
…the whole world comes into existence by the power of his creative Word. Consequently, his creation is dear to him, for it was willed by him and "made" by him. The second important element now emerges: this God loves man. (…)The biblical account of creation speaks of the solitude of Adam, the first man, and God's decision to give him a helper (Eve, the first woman ).
From the standpoint of creation, eros (love between man and woman which is neither planned nor willed) directs man towards marriage, to a bond which is unique and definitive; thus, and only thus, does it fulfil its deepest purpose. Corresponding to the image of a monotheistic God is monogamous marriage. Marriage based on exclusive and definitive love becomes the icon of the relationship between God and his people and vice versa. God's way of loving becomes the measure of human love.
Having reflected on the nature of love and its meaning in biblical faith, we are left with two questions concerning our own attitude: can we love God without seeing him? And can love be commanded? Scripture seems to reinforce the first objection when it states: "If anyone says, 'I love God,' and hates his brother, he is a liar; for he who does not love his brother whom he has seen, cannot love God whom he has not seen" ( 1 Jn 4:20). But this text hardly excludes the love of God as something impossible. On the contrary, the whole context of the passage quoted from the First Letter of John shows that such love is explicitly demanded. (…) One is so closely connected to the other that to say that we love God becomes a lie if we are closed to our neighbour or hate him altogether. Saint John's words should rather be interpreted to mean that love of neighbour is a path that leads to the encounter with God, and that closing our eyes to our neighbour also blinds us to God.
The love-story between God and man consists in the very fact that this communion of will increases in a communion of thought and sentiment, and thus our will and God's will increasingly coincide: God's will is no longer for me an alien will, something imposed on me from without by the commandments, but it is now my own will, based on the realization that God is in fact more deeply present to me than I am to myself.
PART II
"If you see charity, you see the Trinity", wrote Saint Augustine. (…) Love is therefore the service that the Church carries out in order to attend constantly to man's sufferings and his needs, including material needs.
Here politics and faith meet. (…) Faith enables reason to do its work more effectively and to see its proper object more clearly. This is where Catholic social doctrine has its place: it has no intention of giving the Church power over the State. Even less is it an attempt to impose on those who do not share the faith ways of thinking and modes of conduct proper to faith. Its aim is simply to help purify reason and to contribute, here and now, to the acknowledgment and attainment of what is just.
The Church cannot and must not take upon herself the political battle to bring about the most just society possible. She cannot and must not replace the State. Yet at the same time she cannot and must not remain on the sidelines in the fight for justice. She has to play her part through rational argument and she has to reawaken the spiritual energy without which justice, which always demands sacrifice, cannot prevail and prosper. A just society must be the achievement of politics, not of the Church. Yet the promotion of justice through efforts to bring about openness of mind and will to the demands of the common good is something which concerns the Church deeply.
Love—caritas—will always prove necessary, even in the most just society. There is no ordering of the State so just that it can eliminate the need for a service of love. Whoever wants to eliminate love is preparing to eliminate man as such. There will always be suffering which cries out for consolation and help. There will always be loneliness. There will always be situations of material need where help in the form of concrete love of neighbour is indispensable. [20] The State which would provide everything, absorbing everything into itself, would ultimately become a mere bureaucracy incapable of guaranteeing the very thing which the suffering person—every person—needs: namely, loving personal concern. We do not need a State which regulates and controls everything, but a State which, in accordance with the principle of subsidiarity, generously acknowledges and supports initiatives arising from the different social forces and combines spontaneity with closeness to those in need. The Church is one of those living forces: she is alive with the love enkindled by the Spirit of Christ. This love does not simply offer people material help, but refreshment and care for their souls, something which often is even more necessary than material support. In the end, the claim that just social structures would make works of charity superfluous masks a materialist conception of man: the mistaken notion that man can live "by bread alone" ( Mt 4:4; cf. Dt 8:3)
The saints are the true bearers of light within history, for they are men and women of faith, hope and love.(…) Outstanding among the saints is Mary, Mother of the Lord and mirror of all holiness. In the Gospel of Luke we find her engaged in a service of charity to her cousin Elizabeth, with whom she remained for "about three months" (1:56) so as to assist her in the final phase of her pregnancy. (…)Finally, Mary is a woman who loves. How could it be otherwise? As a believer who in faith thinks with God's thoughts and wills with God's will, she cannot fail to be a woman who loves. We sense this in her quiet gestures, as recounted by the infancy narratives in the Gospel. We see it in the delicacy with which she recognizes the need of the spouses at Cana and makes it known to Jesus. We see it in the humility with which she recedes into the background during Jesus' public life, knowing that the Son must establish a new family and that the Mother's hour will come only with the Cross, which will be Jesus' true hour (cf. Jn 2:4; 13:1). When the disciples flee, Mary will remain beneath the Cross (cf. Jn 19:25-27); later, at the hour of Pentecost, it will be they who gather around her as they wait for the Holy Spirit (cf. Acts 1:14).
Mary, Virgin and Mother, shows us what love is and whence it draws its origin and its constantly renewed power. To her we entrust the Church and her mission in the service of love.
JOHDANTO [ei siis osa I, kuten äskeisessä viestissä luki]
"Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä." (1. Joh. 4:16) Nämä sanat Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä ilmaisevat ihmeellisen selkeästi kristillisen uskon sydämen: Kristillisen kuvan Jumalasta ja siitä seuraavan kuvan ihmiskunnasta ja sen kohtalosta.
Me olemme alkaneet uskoa Jumalan rakkauteen: näissä sanoissa voi kristitty ilmaista elämänsä tärkeimmän päätöksen. Kristittynä oleminen ei ole seurausta eettisestä valinnasta tai jalosta aatteesta, vaan tapahtuman, henkilön kohtaamisesta, joka antaa elämälle uuden päämäärän ja ratkaisevan suunnan. [- -] Maailmassa, jossa Jumalan nimi joskus liitetään kostoon tai jopa vihan ja väkivallan velvollisuuteen, tämä viesti on sekä ajankohtainen että merkittävä.
OSA I
[- -] koko maailma sai olemassaolon hänen luovan Sanansa kautta. Tästä johtuen hänen luomakuntansa on hänelle rakas, sillä hän tahtoi sitä ja "teki" sen. Toinen tärkeä tekijä nousee nyt esiin: tämä Jumala rakastaa ihmistä. [- -] Raamatun luomiskertomus kertoo Aadamin, ensimmäisen ihmisen yksinäisyydestä ja Jumalan päätöksestä antaa hänelle auttaja (Eeva, ensimmäinen nainen).
Luomistyön näkökulmasta eros (miehen ja naisen välinen rakkaus, joka ei johdu suunnittelusta eikä tahdosta) johdattaa ihmistä kohti avioliittoa, kohti ainutlaatuista ja ratkaisevaa suhdetta; täten ja vain täten se täyttää syvimmän tarkoituksensa. Monoteistista jumalakuvaa vastaa monogaminen avioliitto. Yksinomaiseen ja kiistattomaan rakkauteen perustuva avioliitto tulee Jumalan ja hänen kansansa välisen suhteen kuvaksi ja päinvastoin. Jumalan tapa rakastaa tulee ihmisrakkauden mitaksi.
Kun olemme tutkineet rakkauden luonnetta ja sen tarkoitusta raamatullisessa uskossa, jäljelle jää kaksi omaa asennoitumistamme koskevaa kysymystä: voimmeko rakastaa Jumalaa näkemättä häntä? Ja voiko rakkautta käskeä? Raamattu vaikuttaa vahvistavan ensimmäisen vastalauseen, kun se toteaa: "Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt." (1. Joh. 4:20) Mutta tämä teksti tuskin sulkee Jumalan rakkautta pois mahdottomana. Päinvastoin, koko Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä lainatun jakeen asiayhteys näyttää, että tällaista rakkautta nimenomaisesti edellytetään. [- -] Ne ovat niin läheisesti kytkeytyneitä toisiinsa, että sen sanominen, että rakastamme Jumalaa, tulee valehtelemiseksi, jos suljemme itsemme lähimmäiseltämme tai suorastaan vihaamme häntä. Pyhän Johannkesen sanat tulisi pikemminkin tulkita tarkoittamaan, että lähimmäisenrakkaus on polku, joka johtaa kohtaamiseen Jumalan kanssa, ja että silmämme sulkeminen lähimmäiseltämme myös sokeuttaa meidät Jumalalta.
Jumalan ja ihmisen välinen rakkaustarina koostuu juuri siitä tosiasiasta, että tämä tahdon yhteys lisääntyy ajatuksen ja tunteen yhteydessä ja siten meidän tahtomme ja Jumalan tahto sopivat yhä enemmän yksiin: Jumalan tahto ei ole enää minulle vieras tahto, jotain joka velvoittaa minua ulkopuolelta käskyjen kautta, vaan se on nyt oma tahtoni, joka perustuu sen toteutumiseen, että Jumala on nyt itse asiassa syvemmin läsnä minulle kuin minä itse olen itselleni.
OSA II
"Jos näet rakkauden, näet Kolminaisuuden", kirjoitti Pyhä Augustinus. [- -] Rakkaus on näin ollen se palvelus, jota Kirkko toimittaa huolehtiakseen jatkuvasti ihmisen kärsimyksistä ja hänen tarpeistaan, myös aineellisista tarpeista.
Tässä tapaavat politiikka ja usko. [- -] Usko antaa järjelle mahdollisuuden tehdä työnsä tehokkaammin ja nähdä oikea päämääränsä selvemmin. Tässä katolisella sosiaaliopilla on paikkansa: se ei pyri antamaan Kirkolle voimaa valtion yli. Vielä vähemmän se yrittää niitä, jotka eivät jaa uskoa, jakamaan uskolle ominaisia ajattelu- ja toimintatapoja. Se pyrkii yksinkertaisesti auttamaan järjen puhdistamisessa ja tekemään osansa tässä ja nyt oikeudenmukaisuuden tunnistamiseen ja saavuttamiseen.
Kirkko ei voi eikä saa osallistua poliittiseen taisteluun saadakseen aikaan mahdollisimman oikeudenmukaisen yhteiskunnan. Se ei voi eikä saa korvata valtiota. Silti samalla se ei voi eikä saa pysyä sivussa taistelussa oikeudenmukaisuuden puolesta. Sen tulee tehdä osansa rationaalisen argumentoinnin kautta, ja sen tulee herättää sitä hengellistä energiaa, jota ilman oikeudenmukaisuus, joka aina vaatii uhrauksia, ei voi voittaa ja kukoistaa. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan on oltava poliitikan, ei Kirkon saavutus.
Kiva taas tietää, mitä lojaali katolilainen ajattelee tänä vuonna siellä kulmien alla.
Valtiota ei siis voida toistaiseksi korvata teokratialla, mutta oikeuden nimissä Vatikaanin täytyy edelleen sekaantua vieraiden valtioiden sisäpolitiikkaan, ja varsinkin sen kansanosan asioihin, joita ei vähemmän voisi kiinnostaa Vatikaanin vouhotus.
Silti oikeudenmukaisuuden edistäminen sellaisten ponnistelujen kautta, jotka pyrkivät mielen ja tahdon avoimuuteen yhteisen hyvän tarpeita kohtaan, on Kirkon erittäin tärkeänä pitämä asia.
Rakkaus - caritas - todistautuu aina välttämättömäksi jopa mitä oikeudenmukaisimmassa yhteiskunnassa. Ei ole niin oikeudenmukaista valtiojärjestystä, että se voi poistaa rakkaudenpalvelun tarpeen. Joka haluaa poistaa rakkauden, valmistautuu poistamaan itse ihmisen. On aina kärsimystä, joka vaatii lohdutusta ja apua. On aina tilanteita, joissa aineellisten tarpeiden vuoksi apu konkreettisen lähimmäisenrakkauden muodossa on korvaamatonta (20). Valtio, joka huolehtisi kaikesta sisällyttäen itseensä kaiken, tulisi lopulta vain byrokratiaksi, joka ei kykene takaamaan juuri sitä asiaa, jota kärsivä ihminen - jokainen ihminen - tarvitsee: nimittäin rakastavaa, henkilökohtaista huolenpitoa. Emme tarvitse valtiota, joka sääntelee ja kontrolloi kaikkea, vaan valtion, joka subsidiariteettiperiaatteen mukaisesti avokätisesti tunnustaa ja tukee aloitteita, jotka johtuvat erilaisista sosiaalisista voimista, ja yhdistää spontaaniuden ja läheisyyden tarpeessa oleville. Kirkko on yksi näistä elävistä voimista: se on elossa Kristuksen Hengen sytyttämän rakkauden kautta. Tämä rakkaus ei vain tarjoa ihmisille aineellista apua, vaan myös virkistystä ja huolenpitoa heidän sieluilleen, mikä on usein vieläkin tärkeämpää kuin aineellinen huolenpito. Loppujen lopuksi väite, jonka mukaan oikeudenmukaiset sosiaaliset rakenteet tekisivät laupeudentyön tarpeettomaksi, on naamio materialistiselle ihmiskäsitykselle: erheellinen käsitys, jonka mukaan ihminen voi elää "ainoastaan leivästä" (Matt. 4:4, vrt. 5. Moos. 8:3).
Pyhimykset ovat valon todellisia kantajia historiassa, sillä he ovat uskon, toivon ja rakkauden miehiä ja naisia. [- -] Ylivertainen pyhien joukossa on Maria, Herran Äiti ja kaiken pyhyyden peili. Evankeliumissa Luukkaan mukaan näemme hänen osallistuvan laupeudentyöhön serkkuaan Elisabetia kohtaan, jonka luona hän pysyi "noin kolme kuukautta" (1:56) auttaakseen häntä hänen raskautensa loppuvaiheessa. [- -] Lopuksi Maria on rakastava nainen. Miten voisikaan olla toisin? Uskovana, joka uskossa ajattelee Jumalan ajatuksilla ja tahtoo Jumalan tahdolla, hän ei voi olla olematta rakastava nainen. Aistimme tämän hänen hiljaisissa eleissään, joita evankeliumin lapsuuskertomukset mainitsevat. Näemme sen siinä herkkyydessä, jolla hän tunnistaa puolisoiden tarpeen Kaanaassa ja kertoo sen Jeesukselle. Näemme sen siinä nöyryydessä, jolla hän väistyy taustalle Jeesuksen julkisen elämän aikana tietäen, että Pojan täytyy perustaa uusi perhe, ja että Äidin hetki tulee vasta ristillä, jolloin on Jeesuksen todellinen hetki (vrt. Joh. 2:4, 13:1). Kun opetuslapset pakenevat, Maria pysyy ristin juurella (vrt. Joh. 19:25-27); myöhemmin helluntaina he kokoontuvat hänen ympärilleen odottaessaan Pyhää Henkeä (vrt. Apt. 1:14).
Maria, Neitsyt ja Äiti, näyttää meille, mitä rakkaus on, missä sillä on alkuperänsä ja mistä se saa alati uudistuva voimansa. Hänelle me uskomme Kirkon ja sen tehtävän rakkaudenpalveluksessa.
Kiitos rousku suomennoksesta! Tuli itsellekin selvemmäksi. Erityisesti tuo juttu Mariasta oli mielestäni hyvä.
Hyvät jatkot,
kommentoija.