Tavallaan ymmärrän, ettei Suomen valtio ole kaikkien silmissä puolustamisen arvoinen. Kyllähän tänne mahtuu hyvän lisäksi paljon pahaakin eivätkä asiat aina ja kaikkien osalta toimi niinkuin pitäisi.
Ymmärrän senkin, ettei maanpuolustuksen yhteyteen mahdollisesti liittyvä ihmisen tappaminen kiinnosta kaikkia. Onhan moni kuitenkin saanut lapsena ja nuorena joko kristillisen tai humanistisen kasvatuksen, jotka molemmat suhtautuvat elämän riistämiseen toiselta ihmiseltä kielteisesti.
Jossain määrin ymmärrän sitäkin, että valitaan siviilipalvelus, koska armeija voi olla jollekin ihmiselle etukäteen ajateltuna liian pelottava, raskas tai muuten vain ylitsepääsemättömän epämiellyttävä paikka. Ja onhan se sitä joillekin (onneksi harvoille) ollut oikeastikin järjettömän ja typerän simputuksen takia. Ratkaisu armeijaan menosta tai menemättömyydestä joudutaan kuitenkin tekemään niin nuorena, että kaikki eivät välttämättä ole vielä kypsiä tekemään omia ratkaisuja.
Sen sijaan joskus pistää miettimään mitä siviilipalvelukseen hakeutuvat mahtavat ajatella lähimmäisistään. Jos sota todella syttyisi niin olisiko moraalisesti oikein jättää vanhemmat tai omat lapset ja vaimo ilman minkäänlaista suojelua?
Toisaalta joskus (nykypäivänäkin) mies mennessään normaalisti armeijaan suojelee lähipiiriään yleiseltä pilkalta. Vaikka sivareihin suhtaudutaankin nykyaikana jo varsin suvaitsevaisesti niin kuitenkin monilla vanhemmilla itsellään elää edelleen mieliin iskostuneena se tunne, että sivariin menevä poika on jotenkin epänormaali ja he pelkäävät myös sitä kautta tulevansa leimatuiksi epäonnistuneina kasvattajina ja eristäytyvänsä ns. normaalista yhteiskunnasta, jonne kuitenkin haluavat kuulua. Samaa ympäristön hyljeksyntää pelkäävät myös monet armeijaikäisten tyttöystävät ja siksi pojan meneminen armeijaan on tietyllä tavalla kunnioittava teko tyttöystävää kohtaan.
Nyt haluaisinkin kuulla rehellisiä kommentteja siitä, miten lähimmäiset ovat suhtautuneet siihen kun poika valitseekin armeijan sijaan sivarin (tai miksei päinvastoinkin) ja siitä meneekö maailmanparannus sivareiden filosofiassa . Eri asia ovat tietysti ihmiset, joiden välit lähimpiin ovat muutenkin katkenneet tai heitä ei edes ole. Mutta tällaistenkin ihmisten kommentit ovat tervetulleita.
Ymmärrän senkin, ettei maanpuolustuksen yhteyteen mahdollisesti liittyvä ihmisen tappaminen kiinnosta kaikkia. Onhan moni kuitenkin saanut lapsena ja nuorena joko kristillisen tai humanistisen kasvatuksen, jotka molemmat suhtautuvat elämän riistämiseen toiselta ihmiseltä kielteisesti.
Jossain määrin ymmärrän sitäkin, että valitaan siviilipalvelus, koska armeija voi olla jollekin ihmiselle etukäteen ajateltuna liian pelottava, raskas tai muuten vain ylitsepääsemättömän epämiellyttävä paikka. Ja onhan se sitä joillekin (onneksi harvoille) ollut oikeastikin järjettömän ja typerän simputuksen takia. Ratkaisu armeijaan menosta tai menemättömyydestä joudutaan kuitenkin tekemään niin nuorena, että kaikki eivät välttämättä ole vielä kypsiä tekemään omia ratkaisuja.
Sen sijaan joskus pistää miettimään mitä siviilipalvelukseen hakeutuvat mahtavat ajatella lähimmäisistään. Jos sota todella syttyisi niin olisiko moraalisesti oikein jättää vanhemmat tai omat lapset ja vaimo ilman minkäänlaista suojelua?
Toisaalta joskus (nykypäivänäkin) mies mennessään normaalisti armeijaan suojelee lähipiiriään yleiseltä pilkalta. Vaikka sivareihin suhtaudutaankin nykyaikana jo varsin suvaitsevaisesti niin kuitenkin monilla vanhemmilla itsellään elää edelleen mieliin iskostuneena se tunne, että sivariin menevä poika on jotenkin epänormaali ja he pelkäävät myös sitä kautta tulevansa leimatuiksi epäonnistuneina kasvattajina ja eristäytyvänsä ns. normaalista yhteiskunnasta, jonne kuitenkin haluavat kuulua. Samaa ympäristön hyljeksyntää pelkäävät myös monet armeijaikäisten tyttöystävät ja siksi pojan meneminen armeijaan on tietyllä tavalla kunnioittava teko tyttöystävää kohtaan.
Nyt haluaisinkin kuulla rehellisiä kommentteja siitä, miten lähimmäiset ovat suhtautuneet siihen kun poika valitseekin armeijan sijaan sivarin (tai miksei päinvastoinkin) ja siitä meneekö maailmanparannus sivareiden filosofiassa . Eri asia ovat tietysti ihmiset, joiden välit lähimpiin ovat muutenkin katkenneet tai heitä ei edes ole. Mutta tällaistenkin ihmisten kommentit ovat tervetulleita.
Vastaukset 5
Vanhimmat
lause "meneekö maailmanparannus sivareiden filosofiassa.." pitäisi jatkua "..lähiympäristöstä välittämisen edelle"
Ja lisähuomautuksena vielä, että asiallisia vastauksia pyrin kommentoimaan parhaan kykyni mukaan (se saattaa joskus olla rajallinen) ja toisaalta ala-arvoisiin vastaamaan myös samalla mitalla (ainakin tiettyyn pisteeseen asti..).
Enpä saanut moitteen sijaa aikoinaan valitessani sivarin, en miltään taholta tuntemieni henkilöiden suhteen. Taisi olla pikemminkin päinvastoin. Elettiin myös Lapissa jo sitä aikaa, että negatiivisesti leimautumisen vaaraa ei ollut. Jouduin kyllä perustelemaan tuolloin vielä asevelvollisten tutkijalautakunnalle valintani, mutta kaikki kävi parhain päin.
Suoritin palvelukseni pienen kaupungin aluesairaalan ea-pkl:lla, mistä johtuen olen tänään hyvin työelämään sijoittunut sairaanh. Tämä sen vuoksi mainittakoon, että on olemassa käsitys, etteivät sivarit saisi töitä sivariuden vuoksi. Eipä ole Hki:n kaupungilla varaa katsoa asevelvollisuuden suorittamiseen.
Tuo sinun pilkkajuttusi on kyllä aikansa elänyt. Aikoinaan myös sotaveteraanit olivat pilkan kohteena. Maailma muuttuu ja me sen mukana. Tunnen kuuluvani valtaväestöön, joka ei tässä yhteiskunnassa käy armeijaa. Mitä tulee lähimmäisten suojeluun, tietääkseni lähimmäisiin kuuluvat muutkin henkilöt kuin vain vanhemmat, lapset ja puoliso. Jokainen loppujen lopuksi vastaa itse omasta turvallisuudestaan tänä rauhan aikanakin. Pelasta ensin itsesi, jotta voit auttaa muita. Vrt. lentokoneen turvallisuusohje happinaamarin käytöstä. Ilman armeijan käyntiäkin voi suojella toisia. Itselläni se on jo ammattini takia itsestään selvyys.
Niin, siitä suhtautumisesta. Voi olla, että tyttöystävät ajattelevat mainitsemallasi tavalla. Minun poikaystäväni sen sijaan armeijan käyneenä ei odota moista kunnioitusta. Hänelle riittää oma armeijamuisto. Jos homouteni on sitä pojan epänormaaliutta, niin olkoon. Siinä varmaan yksi vahvimpia syitä olla menemättä armeijaan omalla kohdallani. Olisiko tuo ollut armeijan tai oman edun mukaista ryhtyä varusmieheksi, mene ja tiedä?
Ja päälle päätteeksi, mitä tulee miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon, on väärin, että asevelvollisuus koskee vain miehiä. Onhan tuo jo vuosia todistettu kuinka hyviä sotilaita naisista kyetään heidän hyvän motivaation vuoksi tekemään. Siinä missä naisilla armeija on vapaaehtoinen, on miehillä täysi oikeus kieltäytyä minun tavallani aseista. Täysin laillinen valinta tässä yhteiskunnassa ja lähimmäisenrakkaus ei ole puolin eikä toisin kohdallani rakoillut. Uuno on hyvä ja kommentoi jos sellaiseen aihetta.
siinä se nyt on
Ihan lähtökohtaisesti joihinkin oletuksiisi kuuluu virheitä. Siviilipalveluksen valinta ei tarkoita haluttomuutta turvata ja puolustaa kotimaata. Pääsääntöisesti motiivi pohjautuu aivan päinvastaiseen ajatteluun. Enemmän on kysymys siitä minkälaisen toiminnan näkee parhaiten suojelevan ja turvaavan.
Iskulausetason jälkeen pohdinnoissa ei ole lainkaan niin itsestäänselvää että sotavoimien rooli tässä työssä olisi se oikea ja merkittävin.
Itse olisin aikoinaan voinut valita armeijan laiskuuttani. Mikään pelottavuusefekti ei ollut mukana eikä yleensä kait olekaan. Pelätä armeijaa - kuuluu sotilaspuolen tapaan kuitata siviilipalveluspäätökset.
Omasta valinnastani on jo aikaa, ja aika oli toinen. Jouduin monasti ja monituisesti perustelemaan valintaani monille ihmisryhmille. En tosin perheelleni, heille oli päivänselvää että teen oikein parhaan käsitykseni mukaan.
Puhuminen valinnasta ja sen perusteista oli varsin hedelmällistä. Joitain agressioita lukuunottamatta kantani kyllä ymmärrettiin. Lämpimin ja vilpittömin tuki tuli.. sotaveteraaneilta. Vaatimus perustella valintansa tekisi ihan hyvää armeijaan menijöillekkin. Puheet liikkuvat pitkälti vanhojen fraasien tasolla ja itse asiassa varsin harva mokkeri on oikeasti ajatellut lainkaan asiaa muuna kuin ikäkauteen kuuluvana initiaationa.
Tyttöystäväpuolella en huomannut asian merkitsevän mitään negatiivista. On joukko naisia joille on tärkeää että heidän miesystävänsä on armeijankäynyt ja mielellään pidemmän kaavan mukaan, mutta samassa mitassa löytyy naisia jotka edellyttävät miesystävältään pasifistista valintaa.
Vanhempani ja sisarukseni aikoinaan osasivat olla ylpeitä ratkaisustani 8ja ovat sitä vieläkin) Nykyinen naisystäväni totesi aikanaan asiasta kuultuaan että niin hänkin olisi kuvitellut tekevänsä jos olisi ollut mies.
Olen todennäköisesti sukuni ensimmäinen aseistakieltäytyjä. Isäni otti asian vähän vakavasti. Muutaman kerran hän kiivastui asiasta keskustellessamme, eikä sen jälkeen ole kommentoinut asiaa. Veljeni pystyi rauhalliseen keskusteluun, vaikka kyselikin välillä tällaisia perinteisiä ennakkoasenteellisia kysymyksiä eli välitätkö sinä lähimmäisestäsi kun et ole valmis puolulstamaan maatasi yms. Kuitenkin hän ymmärsi kantani. Molemmat olivat siis käyneet armeijan. Äitini ei ota asiaan kantaa, vaan pitää sitä henkilökohtaisena ratkaisunani, eli on hiljaa eri mieltä. Tyttöystävälle on yks ja sama olenko käyny armeijaa vai enkö. Paras kaverini aloitti juuri maasotakoulussa opinnot, ja vaikka aina välillä kinastelemmekin valinnoistamme, ei se ystävyyttämme ole rikkonut, päinvastoin.
PS. Sivariin menijöillä on yhtä monta syytä kuin on sivareitakin. Ei kannata tehdä hirveän pitkälle meneviä johtopäätöksiä tiedosta, että joku on käynyt sivarin.