murhe

Taivas liikkui kansan yllä, siunauksen kirkkaat pilvet.
Valmiina purkautumaan ihmeitätekeväksi voimaksi
nälkäisiin sydämiin.
Jumalan sateiden aika, virvoituksen aika.

He kulkivat kokoushuoneissaan alasluoduin katsein.
Murheidensa laaksoissa pälyilivät lähimmäisiään
huomioiden näiden virheet ja erehdykset.
Puheissaan paransivat koko maailman, sielu täynnä
hyviä neuvoja ja selvityksiä.

Joskus nostivat kätensä taivasta kohti -
ylistivät ja lauloivat rakkaudestaan Jeesukseen.
Mutta taas, kun tuli arki ja epätoivoiset tilanteet,
joissa jouduttiin kokemaan epäoikeudenmukaisuutta
ja ahdinkoa, he laskivat katseensa maailman tasolle.

Aina löytyi hyviä puolusteluita ja verukkeita
miksi oli tärkeää ja tähdellistä vastata loukkauksiin
samalla mitalla, juoruilla ja
panetella. Ja pilvet taivaalla liikkuivat.

Miksi. Miksi emme ottaneet vastaan voimaasi Herra?
Miksi. Miksi emme nöyrtyneet kuuntelemaan armosi ääntä?
Nyt pilvet ovat poissa.

Jumalani, vartijat! Vartijat!
Sinä tahdoit muurinaukkoihin vartijat.
Missä he olivat, kun kylmä tuuli
puhalsi saastaa ja demoneita
kaupunkeihimme?

Missä olivat puhtaat rukoilevat sydämet
jotka olisivat hengen maailmassa
olleet kuin kilpi seurakunnan suojana
että vihollinen ei olisi tullut
haureuden henkenä
sisään kansasi porteista?

Kauniit, kirkkaat pilvet.
Kuinka mielelläsi olisit antanut
niiden sataa hyvyytenä kansasi keskelle.
Jumalani. Nyt ne ovat -
poissa.

Kuuluu kaukainen, pelottava kumu.
Askelten ääni.
Se lähestyy rajojamme.
Lapset piiloutuvat äitiensä helmoihin
kuin tuhansia kertoja tätä ennen,
historia toistaa itseään, muistamme
kauan sitten unohtuneita asioita.

Seurakunta havahtuu.
Nostamme maahan luodut katseemme ylös
korkeuteen.
Ei ole enää aikaa vikoilla toisia, keskittyä
epäolennaisiin, ei, nyt täytyy jo
minunkin huutaa Herran puoleen.
Sieluni hädässä.

Nyt kelpaisi kyllä Jumalan sydämen laupeus -
mutta pilvet ovat poissa.
Nyt kelpaisi kyllä varjelus maamme
rajoille - mutta pilvet ovat poissa, ja
askelten kumu lähenee.
Se lähenee.

Vaan kaiken kärsimyksen keskellä
olet kuitenkin ihmeellinen
armossasi.
Sinä kaiken laupeuden Jumala, ylistetty!
Minä katson ja näen:

Lähestyvän tuhojoukon päiden yllä
säteilevät kirkkaana siunauksen pilvet, tulvillaan
ihmeitätekevää voimaa, parantumisen vettä,
askel askeleelta saapuen nöyrtyvän kansasi
heränneisiin, nälkäisiin sydämiin.

Raunioiden keskelle.
Oi Jumala, silloinko vasta meille armosi kelpaa,
koko sydämestämme, särjetystä ja kipeästä sydämestämme
sinuun kiintyä ja rakastua kuin ensi kertaa?