Poikani on huumeiden orja

Pistin tämän viestin myös 'huumeet' -palstalle, mutta täällä taidan saada nopeammin vastauksia.

Minun maailmani isänä on mullistunut totaalisesti muutaman vuoden sisällä. Minun teini-ikäinen poikani on nyt 16-vuotias ja hän on huumeiden käyttäjä. Hänen käytöksensä on muuttunut erittäin aggressiiviseksi. Hänen koulunkäyntinsä on mennyt alamäkeä jo pitkään eikä enää edes käy koulua. Tietysti toivoisin, että poikani olisi menestyvä ja kävisi koulujaan ja urheilisi niin kuin muut hänen ikäisensä yleensä tekevät, mutta ei se elämä vain aina mene niin. Opettaja soittelee välillä ja kyselee perään. Minun on vain pakko tunnustaa, että en tiedä.

En osaa sanoa koska huumeidenkäyttö on alkanut tai miten ja missä se on tapahtunut. Poliisikin on meillä käynyt ja hakenut poikaani ja kun olen häneltä kysellyt, missä mennään. Mitään hän ei minulle kerro. Putkassa hän on ollut monet kerrat. Meille on huumekauppiaat soitelleet ja uhkailleet meitä. Ellemme maksa huumelaskuja, tapamme poikanne tai poltamme talonne tai milloin mitäkin ja jos poliisille kerrotte, niin toteutamme uhkauksemme jne.

Usein poikani huutaa ja raivoaa sellaisia asioita, joita en ikinä olisi voinut kuvitella oman lapseni suusta kuulevan. Olen hänen äitinsä, vaimoni kanssa helisemässä emmekä tiedä mitä tekisimme. Olemme aivan raunioina ja itsetuhoisat ajatukset ja masennus tulee meille kummallekin mieleen. Yöunet ovat menneet ja ainainen pelko kaivaa rintaa siitä että jonakin yönä poliisit tuovat suru-uutisen ja huoli on meillä valtava. Niin suuri huoli että sivulliset eivät voi sitä koskaan tietää elleivät itse koe sitä mitä me olemme kokeneet. Eikä huoli pelkästään poikamme kuolemasta ole ainut vaan kun meitäkin on uhkailtu huumekauppiaiden taholta, niin se vain lisää tätä tuskaa. Ystäväpiirimme on kaventunut ja kaikesta ei voi edes puhua. Tämä on hirveä häpeä meille. Edes kaikki sukulaiset eivät halua olla enää kanssamme tekemässä, koska syyttävät meitä, minua ja vaimoani, hänen äitiään siitä, että pojastamme tuli narkomaani. Jotkin sukulaiset ja ystävät yrittävät säälistä olla yliymmärtäväisiä ja ystävällisiä vaikka halveksunta paistaakin käytöksestä läpi. Varmasti ajattelevat ‘mikseivät ole pitäneet kovempaa kuria’.

Poikamme saattaa olla viikonkin poissa kotoa ja välillä hän tulee pummaamaan rahaa selvästi päihtyneenä, joskus poraten, joskus alleen laskeneena tai hakattuna. Silloin tuntuu kaikista pahimmalta, kun näkee kuinka vaatteet ovat likaiset ja haisevat, kauttaaltaan revenneet ja naama veressä ja suusta valuva vaahto sekoittaa sanat sekavaksi möngerrykseksi. Kaikista pahimmalta tuntuu se kaksinaamaisuus, jota tähän rahan pummaamiseen liittyy. Silloin kun hän pummaa rahaa hän on yrittää olla kiltti ja ystävällinen, lupaa tehdä parannuksen "Äiti, anna rahaa, minä parannan itseni ja tapani ja menen hoitoon". Joskus hän valittaa kipujaan ja itkee olkapäätä vasten. Toisinaan taas hän huutaa ja raivoaa, haukkuu huoraksi ja uhkaa tappaa itsensä tai minut tai äitinsä. Pahimpia tilanteita syntyy silloin kun rahaa ei vain yksinkertaisesti ole ja koko tilanne tapahtuu keskellä yötä. Ulkona sataa vettä ja on kylmä. Tuuli ujeltaa ja kadut on autioita. Normaalit ihmiset ovat nukkumassa lämpimässä vuoteessaan ja minun poikani on rähjäisissä vaatteissa ulko-ovella kerjäämässä rahaa ja hourittelemassa jos rahaa ei ole ja lähtee sen siliän tien ovet paukkuen takaisin pimeyteen kun rahaa ei aina vain ole. Silloin tällöin pöytälaatikoista löytyy valkoista jauhetta sisältäviä pusseja ja rahatukkoja, joita ei voi heittää pois, kun poika uhkaa tappaa itsensä.

Kaikki alkoi noin kaksi vuotta sitten, kun hän jäi aineiden ostosta kiinni. Kyse oli amfetamiinista. Silloin tilanne valkeni minulle ja jouduin jäämään töistä sairaslomalle. Nykyisin yritän käydä vuoroin töissä sen minkä pystyn. Välillä käyn psykologilla keskustelemassa tilanteesta ja hakemassa sairaslomaa. Onneksi työnantaja on tähän asti ymmärtänyt minua. Mielenterveyteni ja elämäniloni on laskenut sitä samaa rataa kun olen nähnyt poikani rappion. Yritimme järjestää pojallemme hoitopaikkaa eräästä parantolasta, mutta sieltä sanottiin, että näin varhaisessa vaiheessa kannattaa kokeilla jotain muuta vaihtoehtoa. Olen soitellut kymmeniin hoitokoteihin ja muihin laitoksiin ja yrittänyt hakea apua tähän valtavaan ahdinkoon, mutta yhdestäkään ei ole ollut varsinaista apua tilanteessamme. Voimani alkavat olla jo vähissä enkä tiedä mitä tekisin. Tiedän, että jos poikani ei pian saa apua, hän ei elä enää vuottakaan. En tiedä onko kyse rahasta vai piittaamattomuudesta, mutta tilanne alkaa olla todella raskas. Tuntuu kuin kukaan ei välittäisi pienen keksiluokkaisen perheen ongelmista. Näen silmissäni kuinka poikani kuihtuu kuihtumistaan ja en saa hänestä minkäänlaista otetta. Pelkkää huutamista ja riehumista ja paikkojen hajottamista, tyhjiä pulloja, lääkepakkauksia ja huumepusseja, joita en uskalla poiskaan heittää, kun poikani on uhannut tappaa itsensä tai tehdä jotain muuta pahaa itselleen jos ne häviää.

En tiedä mitä tekisin. Onko pojallani ja meillä enää mitään toivoa? Toivoisin löytäväni hyvän hoitokodin tai jotain vaikka se olisi viimeinen voimainkoitokseni poikani pelastamiseksi vaikkei se enää toisikaan häntä takaisin. Parhaani olen yrittänyt, mutta usko alkaa vähitellen hiipua.

Sellainen tiedoksi, että aina nämä huumeiden ongelmakäyttäjät eivät tule huonoista oloista ja ongelmaperheistä. Ennen meillä oli poikamme kanssa oikein hyvät välit. Harrastimme kalastusta ja pyöräilyä ja muistan vieläkin oikein hyvin kuinka olimme viimeisellä kunnon perheen kesken tehdyllä lomamatkalla Ahvenanmaalla. Katselin eilen valokuvia kuinka hyvältä Ville näytti vielä 10 -vuotiaana otetussa luokkakuvassa. Niin iloinen ja onnellisen näköinen pieni poika. En tiedä missä meni vikaan, kun suhteet pikkuhiljaa huononivat ja huononivat. poikani eristäytyi kokonaan muusta perheestä ja sitten tuli tämä huumeongelma. Nyt ei enää odotella muuta kuin hautajaisia vaikka tässä epätoivoisessa ja masentuneessa tilanteessa jossa koko maailma muistuttaa mustavalkofilmiä, tuntuu, että poikamme poismeno olisi ainut asia mikä olisi helpottava ulospääsy tästä tilanteesta. Mitkään paikkakunnan vaihtamiset ei ole onnistuneet. Talostamme on jo nyt velkaa ja mitä se auttaisikaan. Ei se Villen tilannetta enää yhtään paranna tai huononna, kun ei häntä selvästikään kiinnosta elämä. Huumeet ovat vieneet hänen mielenkiintonsa elämää kohtaan.

Toivon että jos te hyvät ihmiset jotenkin vain voitte auttaa minua, niin auttakaa, minä pyydän.

Terveisin: Reijo Haaranen, 46 -vuotias logistiikkainsinööri, Helsinki. Huumenarkomaanin isä ja monet itkut itkenyt.

Tekstiä saa vapaasti lainata ja julkaista, mikäli se estää muiden nuorten sortumista huumeisiin, sillä huumekoukku on koukku, josta ei koskaan irtauduta - se vie mukanaan syvyyksiin.