Tietääkö kukaan oikeastaan, kuka itse todellisuudessa on, onko todellisuutta yleensäkään olemassa...olemmehan vain iso kasa erinäisiä atomeja. En mieti sitä, mitä teen, missä olen, vaan mietin miksi olen, miksi mietin mitäkin. En nuku, en myöskään valvo...olen jossain unen ja valveillaolon rajamailla, joka oman käsitykseni mukaan on veteen piirretty viiva. Tavallaan en reagoi ympärilläni olevista asioista, kuitenkin katson kaikkialle ja tutkin muita....myöskin kuuntelen mitä ympärillä on mutta en välitä. Tuntuu kuin kerään tietoa jatkuvasti, imen vaikutteita ympäri vuorokauden, kuitenkaan välittämättä mistään niistä. En jaksa vaivautua asioihin tai erinäisiin tapahtumiin, tutkin muiden käyttäytymistä ja tekoja puuttumatta mihinkään. Kerään jatkuvasti tietoa historiasta, eri tieteen aloista, sekoitan niitä yhteen...samaan sakeaan soppaan jossa nyt olen. Rakennanko oman maailmani, oman ulottuvuuteni. En kaipaa kenenkään seuraa, viihdyn omassa seurassani, tuskissani mieleni pyörteissä, ajatuksieni myrkyissä. En ole sosiaalisesti rappeutunutkaan. Tuntuu, että tietäisin paljon, mutta samalla en mitään. En pääse ikinä lopputulokseen....vaan aina tulee uusia ideoita, ajatuksia. Olen surullinen, samalla iloinen..mitä minä olen....en mitään.
En reagoi mihinkään mitä minulle tapahtuu, tai muille...en välitä. Aivoissani tapahtuu jotain, mitä en välttämättä halua edes tietää. Toivoisin, että vaipuisin koomaan...syvään koomaan. En halua kuolla...mutta kuitenkin.
Katsoin pitkästä aikaan peiliin näkien vain viti valkoiset kasvot tummine silmän alusineen....en tuntenut niitä kasvoja. En muista itsestäni paljon mitään, vain pieniä rippeitä sieltä sun täältä...nekin niin tuskallisia. En mieti itsetuhoisia asioita, vaan jotain muuta...kuin itseäni ketä en tunne. Haluaisin vain olla miettimättä mitään....yhtään mitään
Tunteeko kukaan omaa itseään, en usko? En tiedä.
En halua tietää.
Kaikki puhuu aina unelmista ja niiden toteuttamisesta. Kaikki yrittää toteuttaa unelmansa, jotta elämä olisi kuin pitäisi.
Minäkin mietin omasta unelmasta, joka on täysin tuntematon käsite kuitenkin.
Mietin, elämmekö unelmoiden vai itse unelmassa, jota emme ymmärrä...Kuitenkin, jokainen voi toteuttaa unelmansa...huomatakseen vain, eläneensä oman itsensä unelmaa, jota ei ole.
Elänkö tiedostamatta omassa unelmassa, jota ei kuitenkaan ole?
Olen miettinyt aikani, mietin vieläkin....en jaksa miettiä enään, en pysty lopettamaan. On outoa olla välittämättä mistään, kuitenkin sisäistää kaiken, mitä ympärillä tapahtuu, imeä itseensä erilaisia vaikutteita joka asiasta.
Mietin elämän tarkoitusta, oman elämän tarkoitusta....vaikka se ei kiinnosta, mutta kuitenkin. Saan outoja ideoita, jotka yleensäkin liittyy mekaniikkaan ja energiaan...josta en kuitenkaan ymmärrä mitään, mutta kuitenkin. Sekoitan keksintöihin antiikin ajan keksintöjä. Saan aikaan jotain, mitä en ymmärrä, mutta kuitenkin.
Mitä minulle tapahtuu? Mitä minä teen? Mitä minä olen? Mitä minä ajattelen?
Olisi parempi, jos ajattelisin itsetuhoisia, mutta en ajattele. Tämä on jotain muuta, jotain jota en halua tuntea, tietää. En mene lääkäriin, koska en halua mitään nappeja popsia...vaan pidän kaiken tiedon itselläni...vain itselläni.
Ennen tunsin kaikkea, mitä voi tuntea...enään en tunne mitään. Tunsin rakkautta, vihaa, iloa ja surua...enään en. Ennen olin "suppeakatseinen", en nähnyt nenääni pidemmälle.
Kerran toivoin, että en rakastuisi enään ikinä. En vihaisi ketään, enkä tuntisi mitään. Samalla toivoin, että voisin nähdä laajemmin, paljon laajemmin. Näköjään toivomukseni tapahtui toteen, liian toteen. Tavallaan tein hyvät kaupat, mutta kuitenkin.
Tämä ei ole kuitenkaan jahkailua, vaan jotain muuta. Kertoisin, jos tietäisin.
Tuntuu kuin olisin ottanut ulkoisia "virikkeitä", en ole...enkä ota....ehkä pitäisi.....en tiedä.
Puristaako päätäni vai olenko "laajentanut" mielentilaani? Tiedän, voin vastata siihen vain itse.
Ei tunnu, että puristaisi taikka mielentilani olisi "laajentunut"....en tiedä.
Yksi asia, minne mieleni on haikaillut.....Tiibetin temppelit. Ehkä pitäisi lähteä, minne mieli haluaa...jos saisin rauhan tähän ajatuksieni pimeään, loputtomaan sotaan ja löytäisin itseni, oman minäni, jota en ikinä ole tuntenut.
-väsynyt ajattelija-
En reagoi mihinkään mitä minulle tapahtuu, tai muille...en välitä. Aivoissani tapahtuu jotain, mitä en välttämättä halua edes tietää. Toivoisin, että vaipuisin koomaan...syvään koomaan. En halua kuolla...mutta kuitenkin.
Katsoin pitkästä aikaan peiliin näkien vain viti valkoiset kasvot tummine silmän alusineen....en tuntenut niitä kasvoja. En muista itsestäni paljon mitään, vain pieniä rippeitä sieltä sun täältä...nekin niin tuskallisia. En mieti itsetuhoisia asioita, vaan jotain muuta...kuin itseäni ketä en tunne. Haluaisin vain olla miettimättä mitään....yhtään mitään
Tunteeko kukaan omaa itseään, en usko? En tiedä.
En halua tietää.
Kaikki puhuu aina unelmista ja niiden toteuttamisesta. Kaikki yrittää toteuttaa unelmansa, jotta elämä olisi kuin pitäisi.
Minäkin mietin omasta unelmasta, joka on täysin tuntematon käsite kuitenkin.
Mietin, elämmekö unelmoiden vai itse unelmassa, jota emme ymmärrä...Kuitenkin, jokainen voi toteuttaa unelmansa...huomatakseen vain, eläneensä oman itsensä unelmaa, jota ei ole.
Elänkö tiedostamatta omassa unelmassa, jota ei kuitenkaan ole?
Olen miettinyt aikani, mietin vieläkin....en jaksa miettiä enään, en pysty lopettamaan. On outoa olla välittämättä mistään, kuitenkin sisäistää kaiken, mitä ympärillä tapahtuu, imeä itseensä erilaisia vaikutteita joka asiasta.
Mietin elämän tarkoitusta, oman elämän tarkoitusta....vaikka se ei kiinnosta, mutta kuitenkin. Saan outoja ideoita, jotka yleensäkin liittyy mekaniikkaan ja energiaan...josta en kuitenkaan ymmärrä mitään, mutta kuitenkin. Sekoitan keksintöihin antiikin ajan keksintöjä. Saan aikaan jotain, mitä en ymmärrä, mutta kuitenkin.
Mitä minulle tapahtuu? Mitä minä teen? Mitä minä olen? Mitä minä ajattelen?
Olisi parempi, jos ajattelisin itsetuhoisia, mutta en ajattele. Tämä on jotain muuta, jotain jota en halua tuntea, tietää. En mene lääkäriin, koska en halua mitään nappeja popsia...vaan pidän kaiken tiedon itselläni...vain itselläni.
Ennen tunsin kaikkea, mitä voi tuntea...enään en tunne mitään. Tunsin rakkautta, vihaa, iloa ja surua...enään en. Ennen olin "suppeakatseinen", en nähnyt nenääni pidemmälle.
Kerran toivoin, että en rakastuisi enään ikinä. En vihaisi ketään, enkä tuntisi mitään. Samalla toivoin, että voisin nähdä laajemmin, paljon laajemmin. Näköjään toivomukseni tapahtui toteen, liian toteen. Tavallaan tein hyvät kaupat, mutta kuitenkin.
Tämä ei ole kuitenkaan jahkailua, vaan jotain muuta. Kertoisin, jos tietäisin.
Tuntuu kuin olisin ottanut ulkoisia "virikkeitä", en ole...enkä ota....ehkä pitäisi.....en tiedä.
Puristaako päätäni vai olenko "laajentanut" mielentilaani? Tiedän, voin vastata siihen vain itse.
Ei tunnu, että puristaisi taikka mielentilani olisi "laajentunut"....en tiedä.
Yksi asia, minne mieleni on haikaillut.....Tiibetin temppelit. Ehkä pitäisi lähteä, minne mieli haluaa...jos saisin rauhan tähän ajatuksieni pimeään, loputtomaan sotaan ja löytäisin itseni, oman minäni, jota en ikinä ole tuntenut.
-väsynyt ajattelija-
Vastaukset 1
Vanhimmat
[email protected]