kertominen läheisille

on etten olis ikinä kertonu kenellekään jos olisin tienny että suhtautuminen muuttuu niin paljon joidenkin osalta. Vanhemmille kertominen oli ok, äiti sai sitäpaitsi itse selville, mutta ystäville (poikaystävä mukaanlukien) olisi pitänyt jättää kertomatta. Olen päättänyt että ainakin tästä lähtien pidän bulimiani visusti salassa ja kiistän kysyttäessä kaiken viimeiseen hengenvetoon. Harkitse tarkkaan kenelle kerrot on ihan tervettä olla epävarma näissä asioissa, muista että sinulla on aikaa :)

minä itse olen keronut äidilleni, joka suhtautui asiaan onneksi ymmärtäväisesti.
muutamalle kaverille olen kertonut ja valitettavasti sen jälkeen kuullut että he ovat kertoneet asiaa eteenpäin.
poikaystävälleni en ole kertonut, haluaisin kyllä, mutta. pelottaa jotenkin että hän pitää minua kuvottavana ym. toisaalta hän varmasti ymmärtäisi, mutta en tiedä miten aloitta ja miten kertoa.

10 vuoden syömishäiriön jälkeen kerroin siskolle, miehelle, omalle lääkärille ja parhaalle ystävälle. Olen nyt 28 -jotenkin tuntuu, että vanhemmille en tätä kerrokkaan.
Minulle kertominen avasi viimeisen lopullisen paranemisen. Aivan kuin viimeiset esteet ja häpeän tunteet poistuivat ja nyt koen parantuneeni -jos mahdollista- lopullisesti. Lisäksi koen, että suhteeni kaikkiin ihmisiin ovat lähentyneet. Ennen pidin kaikki ihmiset käsivarren mitan päässä itsestäni, eristäydyin. Nyt olen kokenut ensi kertaa elämässäni hienoja yhteyden ja rehellisyyden tunteita muihin ihmisiin.

Kertominen oli ehdottomasti ainut oikea asia, jonka saatoin tehdä. En aio sairastua enää uudelleen, en halua sitä elämääni enää koskaan.

Joo, mulla on ollut bulimia n. 1½ vuotta, ja mun porukat sai tietää siitä silleen, kun äiti kuuli :( Siitä se sitten lähtikin.. Aina kun menen vessaan, niin äiti kysyy jälkeen päin: "Kävitkö oksentamassa?" Jos mä olisin saanut päättää, että kerronko, niin pitää kyllä myöntää, että en olisi kertonut.. Kaverit ei tiedä, jotkut ehkä arvaa, kun ollaan vaik Hesessä, ja mä painun Aina suoraan vessaan, kun ollaan syöty... Aina samat tuijotukset niskassa lähtiessä...

Mullakin sama. Oon 13v tyttö ja sairastanut about puolivuotta bulimiaa. Haluaisin kertoa terveydenhojtajalle ensin ja sitten vasta vanhemmille. Aijon kirjoittaa paperille kaikesta ja antaa äidille. Mutta pelottaa ihan hirveästi. En vain pysty tähän. Tää on niin kamalaa😭

Oon kärsinyt noin 6 vuotta bulimiasta. Kerroin itse vanhemmille. Soitin isälle, että nyt mulla on tämmöstä ja että en oikeesti jaksa enää (olin myös itsetuhonen) Isä soitti mulle tapaamisen ja sain sit hoitokontaktin nopeasti. Siitä ku kerroin on jo viis vuotta ja nyt aatellaan että oon päässy eroon.. oikeestihan en vaan kerro enään. Just tulin tuolta halaamasta pönttöä. Mut luulen, että olisin pahemmassa jamassa, jos oisin tän pitäny sillon nuorempana salassa, sillä sillon oli niin paljon muitakin murheita. Sain mä vanhemmilta paljon tukea. Koen että yks isoimmista murheista tässä on se salailu.. se syö ihmistä.
Kannattaa miettiä vaikka just tota kirjeen kirjottamista tai puhelua, jos se ois helpompi.
Tsemppiä!