Uskon(non) vapauttako?

Viime päivien uutisanti on pistänyt miettimään, mihin tämä vapaa ja suvaitsevainen Suomen luterilainen kirkko on menossa. Ensin Nokia Mission pappi Markku Koivisto joutuu vastaamaan kanteeseen, jossa hänen sitoutumistaan luterilaiseen tunnustukseen epäillään. Koiviston pappisvirka on vaakalaudalla. Pastori Antti Kylliäinen kyseenalaisti helvetin olemassaolon ja useampikin pappi on kyseenalaistanut esim. ylösnousemuksen...ja niin vain jatkavat pappisviroissaan kaikessa rauhassa. Luterilainen tunnustus perustuu ilmeisesti johonkin ihan muuhun kuin Raamattuun, vai miten on perusteltavissa, että nämä herrat saavat jatkaa ihan rauhassa omaa missiotaan?

Seuraavaksi laitetaan ruotuun miehet, jotka eivät omantuntonsa vuoksi voi toimittaa jumalanpalvelusta yhdessä naispuolisen papin kanssa. Tunnen itse kyseisellä tavalla ajattelevia pappeja ja kokemukseni on, että tämä rajoitus EI johdu naisvihasta tai sovinismista, vaan heidän Raamatusta löytämästään vakaumuksesta. Jos pappi hoitaa virkansa hyvin, on yhteistyökykyinen ja kannustava (niinkuin olen itse kokenut monen heistä olevan), miksi tästä asiasta pitää tehdä niin valtava ongelma. Työjärjestelyt ovat mahdollisia eikä kenenkään naispapin enää pitäisi pahoittaa mieltään siitä...tämähän ei ole henkilökysymys vaan ihan muuta.

Ja vielä:Rukous koulussa saattaa viedä kristillisiltä kouluilta toimiluvan! Vanhemmat, jotka haluavat lastensa käyvän kristillistä koulua tuskin vastustavat rukousta. Suomi on ns. kristillinen maa - jopa Valtiopäivien avauksen yhteydessä on jumalanpalvelus. Miksi siis on niin vaarallista se, että lapsi oppii turvautumaan Jumalaan? Voimistelutuntien joogaopetuksesta ei ole noussut mitään meteliä, vaikka jooga pohjautuu hindulaisuuteen.... Missä mennään, Suomi?