Kekkosen roolista sotasyyllisyysasiassa

Kun olen mm. kekkostutkielmassani kertonut sotasyyllisyysoikeudenkäyntien käynnistysvaiheita ja silloisen oikeusministeri Urho Kekkosen aktiivisesta roolissa siinä, niin monet kepulaiset ovat syyttäneet MINUN valehtelevan, vaikka olen pitäytynyt tarkasti historiantutkijoiden kertomaan. Näitä syytöksiä olen saanut vastaani tuolla keskustan saitilla, mutta koska kyseessä on historiallinen asia, laitan vastineeni tänne ja linkin tästä sinne kepusaitille.

Erityisesti närää on aiheuttanut kertomani siitä, että Urho Kekkonen hankki puoluetoverinsa Reinikan ja Kukkosen syytteeseen henkilökohtaisen kostonhalunsa vuoksi; nämä kun olivat olleet Kekkosen pahoja vastustajia puolueessa.

Hiljattain ilmestyneessä Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion kirjassa ”Kansakunnan sijaiskärsijät” kertomani saa yhä lisää vahvistusta. Ja jos kertojat ovat kepulaisten mielestä epäuskottavia, niin kannattaa huomata, että he perustavat kertomansa esim. seuraavasta eduskunnan pöytäkirjoihin:

Kun edustaja Hertta Kuusinen otti eduskunnassa esille vaatimuksen sotasyyllisten saattamisesta oikeuden eteen, hän luetteli nimet, joita olivat Ryti, Rangell, Linkomies, Kivimäki ja Tanner. Jokaisen kohdalla hän perusteli vaatimuksensa, ja ne kerrotaan kirjassa. Siteeraan vain Tanneriin kohdistunutta vaatimusta:

”Vielä on eräs mies, joka ehdottomasti kuuluu suurimpiin syyllisiin. Se on toimitusjohtaja, entinen ulko-, kauppa- ja rahaministeri Väinö Tanner. Hän valjasti myös työväen sodan vankkureiden eteen. Hän on lukemattomat kerrat yllyttänyt sitä taisteluun idän barbariaa vastaan ja puhunut kommunismin hävittämisestä kuin kiihkein fasisti, vaikka hän ei tätä nimeä itselleen haluakaan. Hänen, työväenliikkeeseen lukeutuvan miehen, sen johtajan rikos on suurempi kuin monen muun”.

Kannattaa huomata, että Hertta Kuusisen listalla ei ollut Reinikkaa eikä Kukkosta, Kekkosen puoluetovereita, joiden syytteeseen asettamista Kekkosen puoluetoveri ja K-linjalainen Raino Kuuskoski piti yksinomaan Urho Kekkosen kostona. ”Kukaan muu ei olisi noiden miesten olemassaoloakaan huomannut”, sanoo Kuuskoski Viljami Kalliokosken elämäkerran kirjoittajan Matti Kalliokosken mukaan.

Mutta Tannerin käsitys, että Kekkonen olisi suurin syyllinen myös hänen syytteeseen saattamisessa on ilmeisesti väärä, ja tuskin Tanner itsekään uskoi siihen. Syytteen perusteeksi riitti, että Tanner oli sosialidemokraattien – siis kommunistien luokkapettureiksi ja pahimmiksi vihollisikseen näkemien – johtaja. Häntä ei puolustanut neukkujen silmissä se, että Tanner oli ollut ennen talvisotaa viimeiseen saakka rauhantahtoinen ja myönnytystenkin kannalla, toisin kuin esim. sodanhaluinen Kekkonen.

Toinen episodi:

Oikeusministeri Kekkonen pyysi valvontakomission neuvostoliittolaiselta johtajalta kenraalieversti Zdanovilta audienssin, joka järjestyi 24.7.1945. Tuossa tapaamisessa sotasyyllisyysasiaa käsiteltiin varsin perusteellisesti, ja siitä kirjassa kerrotaan yksityiskohtia myöten. Kertomus perustuu Kekkosen itsensä laatimaan muistioon sekä Zdanovin laatimaan hänen itsensä varmentamaan raporttiin, jotka on lähteenä dokumentoitu.

Raporttinsa aluksi Zdanov toteaa, että ”Herra Kekkonen ilmaisee kiitollisuutensa siitä, että sai mahdollisuuden keskustella herra Zdanovin kanssa”. Kekkosen omassa muistiossa eräät asiat esitetään toisin kuin Zdanovin raportissa, eli kutsujaksi ja eräiden asioiden esittäjäksi laitetaan Zdanov, ja tällä päinvastoin Kekkonen. Mutta käsitellyt asiat täsmäävät.

Vielä tuossakaan tapaamisessa eivät Reinikan ja Kukkosen nimet tulleet esille. Mutta myöhemmin kyllä, kun Zdanov alkoi kiristää Paasikiveä ja jopa esittää suoria uhkauksia tälle. Tästäkin vaiheessa kirjassa kerrotaan yksityiskohtaisesti ja mainiten dokumentit, joihin nojaudutaan. Ja ovathan siitä kertoneet jo muutkin ennen noita kahta, mm. Yrjö Soini jo vuonna 1956 kirjassaan ”Kuin Pietari hiilivalkealla”.

Lehtinen ja Rautkallio kertovat Kekkosen aktiivisesta roolista Paasikiven painostamisessa, ja lopulta tuo vanha jäärä joutui taipumaan, kuten tiedämme. En muista, mitä Soini kertoi tuosta vaiheesta (kirja ei ole enää minulla), mutta noistakin vaiheista kerrottu perustuu lähteinä mainittuihin dokumentteihin. Joten uskottava se kepulaistenkin on, vaikka tiedon välittävätkin Lehtinen ja Rautkallio. Eivät kai hekään sentään uskaltaisi lähteitä väärentää, ei ainakaan yliopiston opettaja Rautkallio, sillä sellaisesta tempusta menettäisi varmasti virkansa!

Ja tämä esitykseni ei ole mitään kekkoskaunaamista, vaan itsepuolustusta minut valehtelijaksi leimaavia syytöksiä vastaan. Ja edelleen olen sitä mieltä, että Kekkosessa oli arvostettavat hyvät puolensa, hän oli lahjakas ja etevä kaikessa, johon hän ryhtyi. Ja pohjimmiltaan hän oli isänmaallinen mies, oikea patriootti.

Mutta hänen näkemyksensä isänmaan edun toteuttamisesta herättää jo eräissä tapauksissa aiheellisesti kriittistä arvostelua – mm. tilatut yöpakkaset vastustajan eliminoimiseksi, vastustajiensa kohtelu yleensäkin, itsensä valituttaminen poikkeuslailla, demokraattisten periaatteiden ja menettelytapojen unohtaminen jne. Ja hänellä oli myös hänen kunnianhimoonsa liittyvät heikkoutensa, kuten vallanhalu, pitkävihaisuus ja kostonhalu.

Urho Kekkosessa oli miestä moneksi. Hänen kiihkeimmät ihailijansa täällä eivät tee yksisilmäisyydessään oikeutta suurelle ja monipuoliselle miehelle.

Laitan tähän vielä linkin siihen kekkostutkielmani osaan, josta edellä puheena olleesta asiasta kerrotaan:

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000003692488