Raamattu käsittää tunnetusti kaksi osaa, Vanhan Testamentin ja Uuden Testamentin. Molemmat kirjat muodostuvat valituista kertomuksista, joita on yhdistetty määrätynsisältöiseksi ”storyksi”.
Vanha Testamentti
Vanha Testamentti kerättiin kokoon valikoiduista kirjakääröistä, joita siihen aikaan yleisesti kutsuttiin ”kirjoituksiksi”, kokoelmaksi, jonka käännös kreikan kielelle aramenian ja heprean kielistä nimitettiin septuagintaksi. Käännös on peräisin noin vuodelta 140 e. Kr. Mooseksen kirjat - pentateukki - kanonisoitiin juutalaisten parissa jo noin 400 e. Kr. (Suuri Väriraamattu, osa I, sivu 5 - jatkossa SV). Vanhan Testamentin tärkeimmät historialliset tapahtumat väitetään tapahtuneen noin vuosisatoina 700,900 ja 1100 e. Kr. (Wellhausen).
Vanha Testamentti kertoo maailman ja ihmisen luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja vedenpaisumuksesta lainatavarana Kaksois-virran maan mytologisista kertomuksista. Kirjoitukset kertovat myös israelilaisten Egyptissä olosta (n. 1100 e. Kr), siirtotyöläisinä tai orjina, josta Mooses johdatti heitä pois Siinain autiomaahan matkalle kohti Kaanaan maata. Se kertoo Israelin kansan pitkästä vaelluksesta ”pyhään maahan” ja sen haltuunotosta monien vaikeuksien jälkeen. Vielä ne kertovat Babylonian vankeudesta ja siellä syntyneestä toivosta uuden messiaan (messias = voideltu, kuningas) syntymisestä, joka loisi heille ison, voimakkaan maanpäällisen valtakunnan.
Vanhan Testamentin sanotaan kristillisessä teologiassa ennustavan myös toista tulevaa tapahtumaa, jonka kaikki uskovaiset tuntevat, nimittäin uuden jumalanpojan, avataaran, maailmanpelastajan (tulevan voidellun) syntymistä ihmiskunnan pariin ja hänen kohtaloaan.
Uusi Testamentti
Uusi Testamentti on syntynyt myöhään Jeesuksen kuoleman ja ”ylösnousemuksen” jälkeen. Jeesuksen aikana ei siis ollut olemassakaan Uutta Testamenttia vaan tämä valmistui kolmannella vuosisadalla j. Kr. Raamatusta tuli virallinen vasta vuonna 419 j. Kr.
Uuden Testamentin muodosti alussa kolme synoptista (lähes samalla tavalla kertovaa) evankeliumia sekä Johanneksen evankeliumi, useita Paavalin kirjeitä ja muutamia muita kirjoituksia, lukumäärältään silloin 17. Lukumäärä on uudelleenjärjestelyssä monta kertaa muuttunut, niin kuin myös eri raamatunpainoksissa ja uuskäännöksissä. Viimeinen kirja Uudessa Testamentissa on Johanneksen ilmestyskirja, eräs hieman vaikeaselkoinen kertomus tulevista tapahtumista.
Evankeliumit
Uudessa Testamentissa ovat luonnollisesti tärkeimpinä evankeliumit, jotka kertovat Jeesuksen elämästä ja kuolemasta ja ovat siten perustana kristinuskolle. Mystiikkaa evankeliumien ympärillä on, ettei kukaan varmuudella tunnu tietävän mitään niiden synnystä.
Väitetyillä kirjoittajilla Matteuksella, Markuksella, Luukkaalla ja Johanneksella ei ollut mitään ajallista yhteyttä Jeesukseen, vaikka kristinuskossa niin mielellään haluttaisiin näin olevan. Evankeliumit ovat syntyneet vuosikymmeniä Jeesuksen jälkeen ja kirjoittajien nimet ovat tekaistuja.
Papias, eräs nimetty ”asiantuntija” (SV IV, s.69 ), väittää, että Markus on ”tradition mukaan” sama henkilö, joka Paavali omissa kirjeissään nimittää Johannekseksi. Herää kysymys: miksi Raamatussa käytetään moisia nimenvaihtoja? (Vertaa Jeesus – Immanuel!). Onko tämä ollut keino yhdistää kaksi muuten mahdotonta asiaa toisiinsa? Onko parempaa uskottavaa selitystä?
Suuri Väriraamattu -nimisen teoksen Markuksen evankeliumin esipuheessa lukee: ”Markus ei ilmeisesti ole ollut Jeesuksen toiminnan silmännäkijä, mutta hänellä on ollut läheinen kosketus vanhimpaan perimätietoon, ja sen hän on evankeliumissaan koonnut yhteen oman yleisnäkemyksensä puitteisiin. Tulos ei ollut tarkka, ajallisesti etenevä elämänkerta. Kirja on luultavimmin kirjoitettu 60-luvulla vähän ennen Jerusalemin hävitystä (v. 70), ja varsin yleisesti arvellaan myös, että se olisi ensin julkaistu Roomassa.
Markuksen evankeliumi on vanhin Raamattuun otetuista evankeliumeista ja se on perustana sekä Matteuksen että Luukkaan evankeliumeille. Tämä on myös tieteellisesti vahvistettu asia ”(SV, Q-tutkimus y.m.)
Matteuksen evankeliumin esipuheesta edellä mainitussa kirjassa lainaan seuraavaa: ”Yleisluonteeltaan Matteuksen evankeliumi poikkeaa ilmeisesti vanhemmasta Markuksen evankeliumista siten, että sen tekijä lienee käyttänyt mallina Markuksen evankeliumia mutta on täydentänyt sitä monessa suhteessa.”
Evankeliumissa on monta mielikuvituksellista lisäystä ja paljon muista lähteistä lainattua. Vaikuttaa kuin evankeliumi olisi kirjoitettu nimenomaan koko kirkkoa varten käyttäen sanaa ekklésia (lat.) = kirkko, vaikka raamatuntutkimuksen mukaan evankeliumin laatimisen aikaan (v. 80-90) kirkkoa ei ollut edes olemassa.
Luukkaan evankeliumin esipuheesta löytyy seuraavaa: ”Luukas kirjoittaa tietyssä mielessä enemmän historioitsijan tavoin kuin muut evankelistat. Hän pyrkii mm. ajoittamaan kuvaamansa tapaukset (2:2 ja 2:3) ja kuvaamaan kristillisen kirkon synnyn ajallisesti etenevänä tapausten sarjana, joka alkaa Johannes Kastajan ja Jeesuksen syntymästä… Luukas on esitellyt sen (evankeliuminsa) pakanakristilliselle, hellenistisesti sivistyneelle kuulijakunnalle”. Kristillisessä yhteydessä halutaan mielestäni harhaanjohtavasti esittää ”rakas lääkäri Luukas” nimeänsä kantavan evankeliumin kuin myös Apostolien tekojen kirjoittajaksi. Luukkaan evankeliumi on eri lähdeteosten mukaan kirjoitettu noin 80-90 j. Kr.
Johanneksen evankeliumi on monessa suhteessa muista evankeliumeista poikkeava. Sen vuoksi sitä ei myöskään lasketa n. s. synoptisiin evankeliumeihin. Johanneksen evankeliumi on ajallisesti nuorin ja se on eri lähteiden mukaan kirjoitettu v. 100 j. Kr. paikkeilla. Kristillisessä yhteydessä on yritetty liittää kirjoittajaa Johannes Sebedeuksen poikaan, opetuslapseen, jota Jeesus eniten rakasti, mutta evankeliumin syntyaikaa huomioiden tällainen on mahdottomuus. Tuskin Johannes noin 100-vuotiaana on enää kirjoittanut yhtään mitään.
Loppupäätelmä tästä kaikesta on, että tuskin kukaan varmuudella tietää tai tunnustaa tietävänsä, mitään Uuden Testamentin neljän evankeliumin kirjoittajista. Kirkon omat selitykset ovat virheellisiä ja sepitys määrättyä tarkoitusta varten. Tietämättömyys tai tekaistu tietämättömyys Raamatun ja erityisesti Uuden Testamentin evankeliumien alkuperästä todistaa, että uskonnoissa ihmisille syötetään totuudenvastaisia asioita. Koko tarina Jeesuksen elämästä, kuolemasta, ylösnousemuksesta ja jumalaksi tulosta viittaa, asiaa tarkemmin tutkittaessa, fiktiiviseen kertomukseen, joka on luotu tilauksesta jollekin tai johonkin määrättyyn tarkoitukseen. Tarkoitus lienee ollut orastavan vallan vahvistaminen ja instrumentin luominen alamaisten ja rahvaan hallitsemiseksi.
Vanha Testamentti
Vanha Testamentti kerättiin kokoon valikoiduista kirjakääröistä, joita siihen aikaan yleisesti kutsuttiin ”kirjoituksiksi”, kokoelmaksi, jonka käännös kreikan kielelle aramenian ja heprean kielistä nimitettiin septuagintaksi. Käännös on peräisin noin vuodelta 140 e. Kr. Mooseksen kirjat - pentateukki - kanonisoitiin juutalaisten parissa jo noin 400 e. Kr. (Suuri Väriraamattu, osa I, sivu 5 - jatkossa SV). Vanhan Testamentin tärkeimmät historialliset tapahtumat väitetään tapahtuneen noin vuosisatoina 700,900 ja 1100 e. Kr. (Wellhausen).
Vanha Testamentti kertoo maailman ja ihmisen luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja vedenpaisumuksesta lainatavarana Kaksois-virran maan mytologisista kertomuksista. Kirjoitukset kertovat myös israelilaisten Egyptissä olosta (n. 1100 e. Kr), siirtotyöläisinä tai orjina, josta Mooses johdatti heitä pois Siinain autiomaahan matkalle kohti Kaanaan maata. Se kertoo Israelin kansan pitkästä vaelluksesta ”pyhään maahan” ja sen haltuunotosta monien vaikeuksien jälkeen. Vielä ne kertovat Babylonian vankeudesta ja siellä syntyneestä toivosta uuden messiaan (messias = voideltu, kuningas) syntymisestä, joka loisi heille ison, voimakkaan maanpäällisen valtakunnan.
Vanhan Testamentin sanotaan kristillisessä teologiassa ennustavan myös toista tulevaa tapahtumaa, jonka kaikki uskovaiset tuntevat, nimittäin uuden jumalanpojan, avataaran, maailmanpelastajan (tulevan voidellun) syntymistä ihmiskunnan pariin ja hänen kohtaloaan.
Uusi Testamentti
Uusi Testamentti on syntynyt myöhään Jeesuksen kuoleman ja ”ylösnousemuksen” jälkeen. Jeesuksen aikana ei siis ollut olemassakaan Uutta Testamenttia vaan tämä valmistui kolmannella vuosisadalla j. Kr. Raamatusta tuli virallinen vasta vuonna 419 j. Kr.
Uuden Testamentin muodosti alussa kolme synoptista (lähes samalla tavalla kertovaa) evankeliumia sekä Johanneksen evankeliumi, useita Paavalin kirjeitä ja muutamia muita kirjoituksia, lukumäärältään silloin 17. Lukumäärä on uudelleenjärjestelyssä monta kertaa muuttunut, niin kuin myös eri raamatunpainoksissa ja uuskäännöksissä. Viimeinen kirja Uudessa Testamentissa on Johanneksen ilmestyskirja, eräs hieman vaikeaselkoinen kertomus tulevista tapahtumista.
Evankeliumit
Uudessa Testamentissa ovat luonnollisesti tärkeimpinä evankeliumit, jotka kertovat Jeesuksen elämästä ja kuolemasta ja ovat siten perustana kristinuskolle. Mystiikkaa evankeliumien ympärillä on, ettei kukaan varmuudella tunnu tietävän mitään niiden synnystä.
Väitetyillä kirjoittajilla Matteuksella, Markuksella, Luukkaalla ja Johanneksella ei ollut mitään ajallista yhteyttä Jeesukseen, vaikka kristinuskossa niin mielellään haluttaisiin näin olevan. Evankeliumit ovat syntyneet vuosikymmeniä Jeesuksen jälkeen ja kirjoittajien nimet ovat tekaistuja.
Papias, eräs nimetty ”asiantuntija” (SV IV, s.69 ), väittää, että Markus on ”tradition mukaan” sama henkilö, joka Paavali omissa kirjeissään nimittää Johannekseksi. Herää kysymys: miksi Raamatussa käytetään moisia nimenvaihtoja? (Vertaa Jeesus – Immanuel!). Onko tämä ollut keino yhdistää kaksi muuten mahdotonta asiaa toisiinsa? Onko parempaa uskottavaa selitystä?
Suuri Väriraamattu -nimisen teoksen Markuksen evankeliumin esipuheessa lukee: ”Markus ei ilmeisesti ole ollut Jeesuksen toiminnan silmännäkijä, mutta hänellä on ollut läheinen kosketus vanhimpaan perimätietoon, ja sen hän on evankeliumissaan koonnut yhteen oman yleisnäkemyksensä puitteisiin. Tulos ei ollut tarkka, ajallisesti etenevä elämänkerta. Kirja on luultavimmin kirjoitettu 60-luvulla vähän ennen Jerusalemin hävitystä (v. 70), ja varsin yleisesti arvellaan myös, että se olisi ensin julkaistu Roomassa.
Markuksen evankeliumi on vanhin Raamattuun otetuista evankeliumeista ja se on perustana sekä Matteuksen että Luukkaan evankeliumeille. Tämä on myös tieteellisesti vahvistettu asia ”(SV, Q-tutkimus y.m.)
Matteuksen evankeliumin esipuheesta edellä mainitussa kirjassa lainaan seuraavaa: ”Yleisluonteeltaan Matteuksen evankeliumi poikkeaa ilmeisesti vanhemmasta Markuksen evankeliumista siten, että sen tekijä lienee käyttänyt mallina Markuksen evankeliumia mutta on täydentänyt sitä monessa suhteessa.”
Evankeliumissa on monta mielikuvituksellista lisäystä ja paljon muista lähteistä lainattua. Vaikuttaa kuin evankeliumi olisi kirjoitettu nimenomaan koko kirkkoa varten käyttäen sanaa ekklésia (lat.) = kirkko, vaikka raamatuntutkimuksen mukaan evankeliumin laatimisen aikaan (v. 80-90) kirkkoa ei ollut edes olemassa.
Luukkaan evankeliumin esipuheesta löytyy seuraavaa: ”Luukas kirjoittaa tietyssä mielessä enemmän historioitsijan tavoin kuin muut evankelistat. Hän pyrkii mm. ajoittamaan kuvaamansa tapaukset (2:2 ja 2:3) ja kuvaamaan kristillisen kirkon synnyn ajallisesti etenevänä tapausten sarjana, joka alkaa Johannes Kastajan ja Jeesuksen syntymästä… Luukas on esitellyt sen (evankeliuminsa) pakanakristilliselle, hellenistisesti sivistyneelle kuulijakunnalle”. Kristillisessä yhteydessä halutaan mielestäni harhaanjohtavasti esittää ”rakas lääkäri Luukas” nimeänsä kantavan evankeliumin kuin myös Apostolien tekojen kirjoittajaksi. Luukkaan evankeliumi on eri lähdeteosten mukaan kirjoitettu noin 80-90 j. Kr.
Johanneksen evankeliumi on monessa suhteessa muista evankeliumeista poikkeava. Sen vuoksi sitä ei myöskään lasketa n. s. synoptisiin evankeliumeihin. Johanneksen evankeliumi on ajallisesti nuorin ja se on eri lähteiden mukaan kirjoitettu v. 100 j. Kr. paikkeilla. Kristillisessä yhteydessä on yritetty liittää kirjoittajaa Johannes Sebedeuksen poikaan, opetuslapseen, jota Jeesus eniten rakasti, mutta evankeliumin syntyaikaa huomioiden tällainen on mahdottomuus. Tuskin Johannes noin 100-vuotiaana on enää kirjoittanut yhtään mitään.
Loppupäätelmä tästä kaikesta on, että tuskin kukaan varmuudella tietää tai tunnustaa tietävänsä, mitään Uuden Testamentin neljän evankeliumin kirjoittajista. Kirkon omat selitykset ovat virheellisiä ja sepitys määrättyä tarkoitusta varten. Tietämättömyys tai tekaistu tietämättömyys Raamatun ja erityisesti Uuden Testamentin evankeliumien alkuperästä todistaa, että uskonnoissa ihmisille syötetään totuudenvastaisia asioita. Koko tarina Jeesuksen elämästä, kuolemasta, ylösnousemuksesta ja jumalaksi tulosta viittaa, asiaa tarkemmin tutkittaessa, fiktiiviseen kertomukseen, joka on luotu tilauksesta jollekin tai johonkin määrättyyn tarkoitukseen. Tarkoitus lienee ollut orastavan vallan vahvistaminen ja instrumentin luominen alamaisten ja rahvaan hallitsemiseksi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.