Unohtuvatko pohjoisen ihmiset?

Hyvät siskot ja veljet ja lapsuuteni leikkitoverit siellä etelässä. Minä olen yksi tällainen tavallinen pohjoissuomalainen verovaraelätti. Valmistuttuani hoitajaksi palasin kotiseudulleni työhön. Kotikylään jäi perheemme kuudesta lapsesta vain minä ja kehitysvammainen veljeni. Naapuruston pojista muutama jäi metsureiksi, yksi pitämään sahaa, joku tytöistä tuli takaisin opettajaksi ja joku lääkäriksi, mutta valtaosa nuorista lähti jo vuosikymmeniä sitten pois. Nyt suunnittelen pois muuttoa minäkin. Odottelen vanhuuseläkepapereita. Tyttäreni perheeltä vapautui parahiksi kaupungissa kaksio, jonka ostimme aikanaan mieheni kanssa nuorukaisillemme opiskeluasunnoksi. Ajattelin, että voisin muuttaa siihen yhdessä veljeni kanssa ja elää vanhuuteni lähempänä lapsenlapsia.

Kun muutan kaupunkiin jätän taakseni kylämme vanhat ihmiset, teidän omat isät ja äidit. Jätän taakseni myös ne sisaruksistanne, joista ei ollut aikanaan lähtijöiksi. Osa heistä oli jo silloin sairaalloisia tai arkoja. Osa ei menestynyt koulussa kovin hyvin, oli vaikea oppia lukemaan ja laskemaan. Tänä päivänä heitä ehkä kutsuttaisiin ADHD -lapsiksi. Osa on vammaisia. Jääpä tänne vielä muutama reipasotteinen ja sinnikäs osaajakin kunnallisiin ammatteihin ja yrittäjiksi huolehtimaan rinnallaan elävästä isosta vähävaraisesta katraasta, jotka kaikki ovat teidän sukulaisianne.

Minun on ihan pakko sanoa, että minua on usein ihan valtavasti loukannut se, kun te siellä etelässä kutsutte meitä pohjoissuomalaisia aina vain eläteiksi. Me kuulemma emme ole yrittelijäitä, emmekä hanki omaa elantoamme. Elämme teidän siivellä ja saamme tilimme vain teidän maksamista verotulojen tasauksista. Ymmärrättekö, kuinka paljon olen tehnyt työtä teidän omaistenne parissa, ensin palkkatyön ja sitten illan työt. Täällä pohjoisessa ruukataan välittää naapurista, käydä kolaamassa pihaa ihan ilman edestä ja pienimässä puita pakkasilla pesään pantavaksi. On viety nisuja mukana, kun on käyty teidän äitiänne tervehtimässä ja katsottu samalla, että kaikki on kunnossa. Oletteko koskaan ajatelleet sitäkään, että minä olen aina maksanut isompia veroja pienestä palkastani kuin te siellä etelässä ihan vain siksi, että kuntani on kyennyt hoitamaan ja huolehtimaan teidän omaistenne palveluista. Verovarat ovat todellakin kuluneet jo pitkään vain sosiaali- ja terveyspalveluihin, juuri muuta piristystä niillä ei ole saatu.

Eikö kuitenkin ole niin, että vastuu vanhuksista pitäisi kuulua kuuluu lapsille ja lastenlapsille, terveille aikuisille? Jos valtaosa teistä pääkaupunkiseutulaisista on kotoisin jostakin ihan muualta Suomesta kuin pk-seudulta, niin eikö silloin ole niin, että teidän vanhat ja apua tarvitsevat omaisenne asuvat yleensä muualla kuin pk-seudulla. Eikö teillä juuri siksi kuulukin olla kunnallisverotuksellista vastuuta heistä? Eivätkö verotulon tasaukset ole ihan oikein, sillä niillä huolehditaan pääasiassa teidän vanhoista isistänne ja äideistänne, teidän omista mummoista ja papoistanne täällä muualla Suomessa? Olemmeko me hoitajat täällä vain siivellä eläjiä, emmekö todellakaan ole tehneet yhtään mitään puolestanne, emmekö ansaitse edes pientä kiitosta teiltä hyvät etelän ihmiset? Miksi saamme aina vain vähättelyä ja mitätöintiä osaksemme?

Ehkä sittenkin on totta, että pohjoissuomalaist huolehtivat huonosti taloudesta, elinkeinoelämästä ja bisneksistä. Nämä vanhat naiset täällä tekivät kai teidän mielestänne tyhmiä valintoja, sillä he synnyttivät ja kasvattivat teidät. He tekivät pitkän päivätyön vain äiteinä ja ovat siksi kansaneläkeläisiä, eivätkä kykene rahoittamaan verovaroilla omia palvelujaan. Kaiken kukkuraksi nämä vanhukset elivät aikanaan nuukasti, jotta pystyivät auttamaan teitä elämänne alkuun. Moni pieni yksiö siellä etelässä on ostettu näiden vanhusten säästöillä, pääomia on siirtynyt teidän mukananne opiskelukaupunkeihinne. Pohjoiseen ovat jääneet vain kaikkensa antaneet tyhjin käsin. Eikö olisi jo aika antaa jotakin ihan pää pystyssä ja arvokkaasti kiitosten kera takaisin?