Tarina monien joukossa
Posket punoittaen nainen polki halki rintamamiestalojen rivistön. Kevään ensi pälvet paistoivat jo talojen pihoissa ja loska lensi pyöränrenkaiden osuttua kuoppiin. Sydän hakkasi naisen rinnassa, jännityksestä ja kaipuusta. Samalla kun hän toivoisi näkevänsä tuon ihanan ihmisen hän toivoi, ettei mies tulisi häntä vastaan.
Tienristeys -sydän oli jo pakahtua. Kuinka hän olisikaan halunnut jatkaa eteenpäin tietä risteyksen ylitse. Nainen oli etsivinään tieviittaa ja silmäili samalla tietä edessään. Lopulta oli pakko päättää. Rohkeus ei riittänyt ja nainen kääntyi oikealle.
Muistot vilisivät kuin helminauha hänen mielessään ja kyynel kirposi silmäkulmasta. Hetken ajettuaan hän päätti kääntyä takaisin. Hän tiesi lähettyvillä olevan huoltoaseman ja suunnisti pyöränsä sitä kohti.
Tuon vanhan naisen katse- aivan kuin hän olisi nähnyt pyöräilijän sisällään kantaman tuskan. Katse painui nopeasti alas, mutta vanhus jatkoi tuijottamistaan.
-Voisiko se olla hänen äitinsä? Ajatus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Ei mikään, mitä heidän välillään oli ollut, voinut olla sattumaa. Aivan kuin kaikki olisi ollut ennalta kirjoitettu, kaikki se tuska mitalla mitattu.
Läpi alikulun ja huoltoasema oli edessäpäin.
Kupillinen kahvia sai naisen virkistymään uudelleen. Ainakin hän oli nyt tehnyt sen mitä hänen pitikin tehdä. Samalla hän muisti miehen sanoneen, hänen voivan tulla tämän luokse ja ajatus tuntui nyt jotenkin hullunkuriselta.
Miksi tämän piti tapahtua, miettii nainen yhä, tällä kertaa kotonaan. -Siitä on jo joitakin vuosia aikaa ja silti näen hänestä unta toisinaan. Sitä ei tapahdu usein, mutta aina kun niin käy huolestun, että hänelle on tapahtunut jotain ikävää - huokaa hän ystävälleen.
-Oletko ajatellut sitä, että rakkautesi häneen oli paljon syvempää kuin osasit kuvitellakaan?
-En kykene rakastamaan enää ketään toista. En ymmärrä miksi minusta tuntuu siltä, että kuulun yhä hänelle, miksi!!?
-Ehkä sinun on vain hyväksyttävä se asia ja saithan sinä tuntea suurta rakkautta, jotain sellaista jota kaikki eivät ehkä koskaan saa tuntea ja kokea.
-Etkö ole ajatellut ottaa yhteyttä häneen, onko se täysin mahdoton ajatus?
-Ylpeyteni ei salli sitä, en voi tehdä sitä!!
-Tiedäthän kuitenkin, että sinulla on se mahdollisuus?
-Kyllä….ja lupasinhan minä tavallaan, mutta kuten sanoin…..
-Rakastatko häntä yhä?
Sanat takertuvat naisen kurkkuun ja hän saa hädin tuskin ääntään kuuluviin.
-Rakastan, rakastan, rakastan……..mutten saa häntä koskaan omakseni, en koskaan.
Aurinko heitti viimeisen säteensä keskustelijoiden ylle ja nainen veti villatakkiaan tiukemmin ympärilleen.
–Et tullut koskaan tietämään kuinka paljon sinusta välitin, en osannut sitä sinulle sanoin kertoa - huokaa nainen hiljaa ja painaa päänsä tyynyyn.
Armahtava uni suo vihdoin hetken levon murtuneelle sydämelle. Ilta painuu kohti yötä ja taivaalla loistaa rakastavaisten kuu…………………
Posket punoittaen nainen polki halki rintamamiestalojen rivistön. Kevään ensi pälvet paistoivat jo talojen pihoissa ja loska lensi pyöränrenkaiden osuttua kuoppiin. Sydän hakkasi naisen rinnassa, jännityksestä ja kaipuusta. Samalla kun hän toivoisi näkevänsä tuon ihanan ihmisen hän toivoi, ettei mies tulisi häntä vastaan.
Tienristeys -sydän oli jo pakahtua. Kuinka hän olisikaan halunnut jatkaa eteenpäin tietä risteyksen ylitse. Nainen oli etsivinään tieviittaa ja silmäili samalla tietä edessään. Lopulta oli pakko päättää. Rohkeus ei riittänyt ja nainen kääntyi oikealle.
Muistot vilisivät kuin helminauha hänen mielessään ja kyynel kirposi silmäkulmasta. Hetken ajettuaan hän päätti kääntyä takaisin. Hän tiesi lähettyvillä olevan huoltoaseman ja suunnisti pyöränsä sitä kohti.
Tuon vanhan naisen katse- aivan kuin hän olisi nähnyt pyöräilijän sisällään kantaman tuskan. Katse painui nopeasti alas, mutta vanhus jatkoi tuijottamistaan.
-Voisiko se olla hänen äitinsä? Ajatus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Ei mikään, mitä heidän välillään oli ollut, voinut olla sattumaa. Aivan kuin kaikki olisi ollut ennalta kirjoitettu, kaikki se tuska mitalla mitattu.
Läpi alikulun ja huoltoasema oli edessäpäin.
Kupillinen kahvia sai naisen virkistymään uudelleen. Ainakin hän oli nyt tehnyt sen mitä hänen pitikin tehdä. Samalla hän muisti miehen sanoneen, hänen voivan tulla tämän luokse ja ajatus tuntui nyt jotenkin hullunkuriselta.
Miksi tämän piti tapahtua, miettii nainen yhä, tällä kertaa kotonaan. -Siitä on jo joitakin vuosia aikaa ja silti näen hänestä unta toisinaan. Sitä ei tapahdu usein, mutta aina kun niin käy huolestun, että hänelle on tapahtunut jotain ikävää - huokaa hän ystävälleen.
-Oletko ajatellut sitä, että rakkautesi häneen oli paljon syvempää kuin osasit kuvitellakaan?
-En kykene rakastamaan enää ketään toista. En ymmärrä miksi minusta tuntuu siltä, että kuulun yhä hänelle, miksi!!?
-Ehkä sinun on vain hyväksyttävä se asia ja saithan sinä tuntea suurta rakkautta, jotain sellaista jota kaikki eivät ehkä koskaan saa tuntea ja kokea.
-Etkö ole ajatellut ottaa yhteyttä häneen, onko se täysin mahdoton ajatus?
-Ylpeyteni ei salli sitä, en voi tehdä sitä!!
-Tiedäthän kuitenkin, että sinulla on se mahdollisuus?
-Kyllä….ja lupasinhan minä tavallaan, mutta kuten sanoin…..
-Rakastatko häntä yhä?
Sanat takertuvat naisen kurkkuun ja hän saa hädin tuskin ääntään kuuluviin.
-Rakastan, rakastan, rakastan……..mutten saa häntä koskaan omakseni, en koskaan.
Aurinko heitti viimeisen säteensä keskustelijoiden ylle ja nainen veti villatakkiaan tiukemmin ympärilleen.
–Et tullut koskaan tietämään kuinka paljon sinusta välitin, en osannut sitä sinulle sanoin kertoa - huokaa nainen hiljaa ja painaa päänsä tyynyyn.
Armahtava uni suo vihdoin hetken levon murtuneelle sydämelle. Ilta painuu kohti yötä ja taivaalla loistaa rakastavaisten kuu…………………
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.