Hei,
Luin aiemman keskustelun monofysitismistä (etiopialaiset), jossa mietittiin, ettei monofysiittien ja ortodoksien ero ole kovin suuri.
Eikö monofysiitti-kiistassa ole juuri kysymys pelastusopista, jota ei voi noin vain sivuuttaa? Jotta Kristus olisi uusi Adam, täytyihän hänen olla myös ihminen ja ihmisenä ristiinnaulittu ja kuollut ja ylösnoussut. Olenkohan käsittänyt väärin, mutta emmehän me ymmärrä, että Jumala tai edes osa Pyhää Kolminaisuutta kuoli, kun Kristus kuoli (onhan Jumala ihmistermein "kuolematon") - eikö Kristuksella silloin ollutkin kaksi luontoa? Täytyyhän myös ylösnousemuksessa olla kyseessä ihmisen luonto, jotta se aloittaisi myös muun ihmissuvun ylösnousemuksen?
Luin aiemman keskustelun monofysitismistä (etiopialaiset), jossa mietittiin, ettei monofysiittien ja ortodoksien ero ole kovin suuri.
Eikö monofysiitti-kiistassa ole juuri kysymys pelastusopista, jota ei voi noin vain sivuuttaa? Jotta Kristus olisi uusi Adam, täytyihän hänen olla myös ihminen ja ihmisenä ristiinnaulittu ja kuollut ja ylösnoussut. Olenkohan käsittänyt väärin, mutta emmehän me ymmärrä, että Jumala tai edes osa Pyhää Kolminaisuutta kuoli, kun Kristus kuoli (onhan Jumala ihmistermein "kuolematon") - eikö Kristuksella silloin ollutkin kaksi luontoa? Täytyyhän myös ylösnousemuksessa olla kyseessä ihmisen luonto, jotta se aloittaisi myös muun ihmissuvun ylösnousemuksen?
Vastaukset 9
Vanhimmat
näin jos ja kun jotain on syytä heittää tähän nyd -ja lainaan Munkki Serafimia, jolla on vakaa ja laaja näkemys asiaan:
´Kristuksen luonnoista keskusteleminen edellyttää tietoa siitä mikä on "luonto". Siis: mikä on luonto? Aleksandrialaiset mielsivät "luonnon" (fysis)ontologiseksi määreeksi, suunnilleen käsitteen hypostaasis tavoin. Antiokialaisille fysis liittyi enemmän toimintaan, energiaan. Samasta asiasta puhuttiin siis ikään kuin staattisena (Aleksandria) ja dynaamisena (Antiokia). Aleksandrialaiset pelkäsivät antiokilaisen muotoilun jakavan Kristuksen olemuksen, antiokialaiset pelkäsivät aleksandrialaisen opin sekoittavan hänen jumalallisen ja inhmillisen toimintansa.
Aleksandrialaisille lähtökohta on Kristuksen olemuksellinen ykseys: Hänen luontonsa (fysis) on yksi(monos), inhimillinen ja jumalallinen. Heidän keskeinen määritelmänsä kuuluu ´Yksi inkarnoitunut luonto jumalallisessa Logoksessa´. Luontojen ykseyttä on tietysti vaikea ilmaista synnyttämättä vaikutelmaa ihmisyyden alisteisuudesta jumaluudelle, joka on olemuksellisesti vanhvempaa "ainesta".
Antiokialaisille taas lähtökohta on pelastushistoriallinen eli toiminnallinen. Toisen Aadamin on todellisena ihmisenä onnistuttava siinä missä ensimmäinen epäonnistui. Siksi Kristuksen jumaluus on hänessä "piilotettuna", nykytermein ajateltuna ehkä "sammutettuna, pois päältä", mutta kuitenkin täytenä läsnä.
Antiokialaiset painottivat jumaluuden tuonpuoleisuutta ja Logos-antropos -yhdistelmän aktuaalista ihmisyyttä, Sanan ihmiseksi tulemista. Aleksandriassa taas suosittiin käsiteparia Logos-sarx, Sana tuli lihaksi. Inkarnaatiossa Logos tulee lihaksi, yhdeksi inkarnoituneeksi luonnoksi. Logos säilyy haavoittumattomana jumalallisena luontona, vaikka (Jeesuksen) liha kärsiikin. Theodoros Mopsuestialaisen lähtökohtana oli, että kaksi täysin erityyppistä substanssia eivät voi olla yhtä. Koska ihmisluonto ilmenee hypostaattisesti (persoonallisuutena), luontojen yhdistyminen tuhoaisi ihmsiluonnon todellisuuden. Siksi hän puhui Kristuksen kahden luonnon suhteesta tahdonalaisena liittona ja moraalisena yhteytenä.
Ero näyttäisi olevan siinä, että antiokialainen koulukunta (dyofysiitit) näki Jumalan (Sanan) tulleen ihmiseksi, aleksandrialaiset (monofysiitit) taas näkivät Jumalan (Sanan) tulleen lihaksi. Aleksandriassa painotettiin sitä mitä Kristus on, Antiokiassa sitä mitä hän teki (ja tekee). Konstantinopoli ja Rooma yrittivät tasapainoilla näiden kahden välillä.
Aleksandrialaisiin liitetty "monofysiitti" käsite on harhaanjohtava leima, jota on käytetty varsin huolimattomasti. Alunperin puhuttiin "epäröivistä" (diakrinomenoi), mikä kuvasti hyvin käytännön tilannetta, jossa vedenjakajaksi muodostui suhtautuminen Kalkedonin tunnustukseen. Sen sijaan täysin puhdasta "(pelkkä) Jumala ruumiissa" -monofysitismiä edustava Eutykheen oppi tuomittiin harhaopiksi myös "monofysiittikirkoissa", jotka pitäytyivät Kyrillos Aleksandrialaisen muotoiluun jumalallisen Logoksen yhdestä inkarnoituneesta luonnosta. Koko monofysitismin käsite on siis harhaanjohtava yksinkertaistus.
Orientaaliset ortodoksit eivät tunnusta Eutykheen oppia yhdestä jumalallisesta luonnosta inkarnoituneessa Kristuksessa, jossa inhimillinen sekoittuu ja häviää jumalalliseen. Parempi termi orientaalisille kirkoille olisi ehkä henofysiittinen. Kristuksen yksi luonto koostuu jumalallisen ja inhmillisen yhdistymisestä.
Itse asiassa Kalkedonin kristologia on niin lähellä itäsyyrialaisen kirkon opinmuotoilua, että "monofysiitit" pitivätkin kalkedonilaisia nestoriolaisina. Itäsyyrialainen kirkko herätti vastareaktiota hylkimällä eräitä varhaisimmassa kerygmassa tuntemattomia käsitteitä (theotokos). Oleellista on kuitenkin muistaa, että kaikki ryhmät perustuvat Nikean tunnustukseen ja ensimmäisiin ekumeenisiin kirkolliskokouksiin. Ongelmaksi muodostui vain suhtautuminen opin muuttumiseen: milloin muutos on taantumaa ja miiloin kehityust?[Lainaus:Paratiisi on idässä, Sivut:110-111]
eli Pyhä Johannes Krysostomos pitäisi muutenkai tuomita itä-syyrialaisuutta suosivaksi ja pseudo-nestoriolaiseksi, kun hän ei käytä missään Theotokos -ilmaisua...
Munkkidiakoni Serafim samainen kirja, "Paratiisi on idässä" (kirjoittaja löytyy nimellä: Veli-Petri Seppälä)kertoo s.109 seuraavaa.
"On korostettava, että erilaisista perspektiiveistä huolimatta Antiokian ja Aleksandrian kristologioilla on kolminkertaisesti yhteinen pohja. -- Yhteisistä perusperiaatteista huolimatta yksimielisyyttä ei kuitenkaan saavutettu. Taustalla olevat erottavat tekijät kuuluvat enemmän filosofian kuin teologian piiriin..." Samaan aihepiiriin kuuluva kirjassa esitetty "lopputulos" s.120 on myös mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa.
Kun joskus tentin Serafimin kirjan, niin hänen tulkintansa äärellä joutui kysymään:
onko niin (retorinen kysymys) että monta kertaa (=lue: en sano että aina!) tiukkapipoinen "oikeaoppinen ote" teologisessa keskustelussa sulkee jo valmiiksi korvat, ja tekee kyvyttömäksi kuunnella - mitä toinen "oikeasti sanoo"?? Entäpä jos hän sanookin sen "ihan saman kuin minäkin" mutta toisin sanoen ja katsoen asiaa eri näkökulmasta? Lyönkö minä hereesian leiman heti silloin kun toisen kielipeli ei ole sama kuin minulla? Naivisti sanottuna: puutarha on sama vaikka sitä katseleekin eri nurkilta. Eri suunnilta katsottuna huomaa yksinkertaisesti toiset kukkaset paremmin kuin toiset. Näin lienee Jumalan valtakunnan yrttitarhassakin...?
Serafim toteaa kristologisesta kädenväännöstä: "Taustalla olevat erottavat tekijät kuuluvat enemmän filosofian kuin teologian piiriin..."
Jukka Mäntymäki
ort.teol.yo
Joensuun yliopisto
oppimaan ja tutustumaan suomalaiseen oikeauskoisen opetukseen. Olen sitä mieltä. Järkytyin kun eräs tuttavani kertoi keskustelleensa etiopialaisen maahanmuuttajan kanssa, joka oli sanonut että Kristus on vain Jumala. Tämä etiopialainen kielsi siis Kristuksen kaksiluonto-opin. Hän silti osallistuu ehtoolliseen meidän ortodoksisessa Kirkossa! Meidän paikalliskirkossahan orientaaliset ortodoksit saavat osallistua Kristuksen pyhiin salaisuuksiin.
Maahanmuuttajille Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittyville monofysiiteille, nestorialaisille ja mitä kaikkea niitä on, tulisi kertoa, miten me uskomme ja kysyä miten he uskovat ja keskustelujen perusteella hyväksyä heidät sitten Kirkon yhteyteen tai sitten rakkaudella torjua heidät. Tosin monien suomalaistenkin ortodoksisen opin tietoisuus voi olla heikko, mutta ehtolliseen osallistuvilla tulee olla yhteinen usko ja tätä tulee edellyttää myös Kirkkoon liittyviltä orientaalisilta ortodokseilta.
ja ortodoksisilla sellaisilla on myös syytä skarppaukseen, niin hassuja ja nestoriolais-tyylisiä kristologioita olen kuullut.
Und muistutan että meillä kalkedonilaisilla on vahva kaksiluonto -esiymmärrys ja sen valossa kenen tahansa ei-kalkedonilaisen kristologia vaikuttaa aina omituiselta ja "monofysiittiseltä". Tätä ei meidän kripareilla/katekumeeni -piireissä juurikaan voida huomioida, mutta yliopisto-tasolla toivon asian nyttemin jo olevan toisin.
In nuce, opetusta/ohjausta tarvitsemme kaikki ja erityisesti maahanmuuttajat, ovatpa sitten etiopialaisia tai venäläisiä.
MarSarug tarkoittaa että "yliopisto-tasolla toivon asian nyttemmin jo olevan toisin". Voiko nykyinen "tieteellinen" tutkimus ymmärtää paremmin ortodoksien ja orientaalisten kiistat 400-luvulla ja myöhemmin? Missä yliopistosssa tähän on jo päästy? Joensuussako?
Minä uskon että ortodoksisten kirkolliskokousten isät kyllä tiesivät käsitellessään monofysitismmia, nestorialaisuutta jne.Eikö se ole ortodoksiselle ajattelulle vierasta että nykyään protestanttisen järkeilyn avulla yritetään olla viisaampia kuin pyhät Isät aikoinaan?
hellästi ja oikein, alkaa sydän jälleen lyömään -ja kenties vapaudut myös protestanttien ja turhan anti-intellektualismin aiheuttamasta ateroskleroosista.
Kysymys on MEIDÄN Kirkon teologien tutkimuksista ja 1960-luvulla alkaneesta MEIDÄN ja orientaalien-ortodoksien dialogin tulosten opettamisesta MEIDÄN opinahjoissa -olkoonkin se vaikka Joensuun yliopisto, Pietarin/Ateenan hengellinen akatemia tai Möhnävän ortodoksinen Kätilö-opisto. In nuce, oppikirjamme eivät ole pysyneet oikein perässä tässä asiassa, mutta vielä vähemmän tätä disputaatiota koskeva opettaminen.
Muuta kysymys sinulle merkillinen nimimerkki:
1) Mitä mielestäsi on "ortodoksinen ajattelu" ja missä sitä opetetaan?
2) Voiko sitä opettaa tai sitä heijastella vihaamassasi yliopistomaailmassa?
3) Kuka tai miten isiä tai siis patristiikka voi oppia mielestäsi?
Yhdestä syvimmästä aiheesta. Tämä kuiva pohdinta on aika kaukana uskosta.
viritä paremmax ; )