Minulla on joskus ollut näillä saiteilla kirjoitukseni ”Talvisodasta”. Laitan tämän kirjoitukseni loppuun vielä linkin siihen.
Talvisotakirjoitukselleni jatkona julkaistiin myöhemmin saitilla myös kirjoitukseni ”Jatkosodasta” (tämä). Laitan tämän nyt uudestaan siksi, että tuolla keskustan saitilla on virinnyt asiasta keskustelua.Laitan kirjoitukseni tänne, minne se kuuluu, ja linkin tästä tuonne mainitulle saitille:
JATKOSODASTA
Neuvostoliitolle kävi talvisodassa sen suunnitelmat huomioon ottaen siis ”köpelösti”. Mutta eihän yrittänyttä laiteta; niinpä lokakuussa 1940 Molotov matkusti Berliiniin tapaamaan silloista liittolaistaan Hitleriä vaatiakseen Neuvostoliitolle vapaita käsiä Suomen likvidoimiseksi. Tähän Hitler ei suostunut, sillä hän ei halunnut nikkelitoimitusten Petsamosta Saksaan häiriintyvän. Hänellä oli jo hahmottumassa Barbarossa-suunnitelma, eli hyökkäys Neuvostoliittoon, johon suunnitelmaan Suomen joutuminen Neuvostoliitolle olisi sopinut huonosti - Suomen varalle oli jo muita suunnitelmia.
Vaikka emme kai tuosta Molotovin ”Berliininvisiitistä” tienneetkään, tiesimme hyvin, että Neuvostoliitto ei ollut luopunut talvisodassa epäonnistuneesta yrityksestään, ja haimme turvaa läntisillä yhteyksillämme ja pyrkimällä itsenäisyydestämme tinkien unioniin Ruotsin kanssa. Ruotsi ei siihen uskaltanut suostua ja konkreettista apua emme saaneet muualtakaan emmekä edes henkistä tukea siten kuin talvisodan aikana.
Kyllä valtiojohdollamme oli yhteyksiä Saksaankin ja se tiesi aika paljon myös saksalaisten suunnitelmista, eivätkä ne olleet heille epämieluisia, mutta silti me jouduimme saksalaisten rinnalle vasta sitten, kun muut hankkeemme olivat kariutuneet. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilmapommituksin 25.6.1941, jolloin totesimme olevamme taas sodassa. Totta kai meillä oli myös revanssihalua kokemamme vääryyden korjaamiseksi, ja kun Saksan alkumenestys Neuvostoliittoa vastaan oli häikäisevä, lähdimme innolla mukaan hakemaan anastettua Karjalaamme, mutta sotaa emme nytkään aloittaneet, se on tosiasia.
Koko välirauhan ajan, maaliskuusta 1940 kesäkuuhun 1941, koimme olevamme kuolemanvaarassa eläessämme Neuvostoliiton erittäin röyhkeän painostuksen alaisena. Tuosta ajasta ja myös jatkosotaan joutumisemme syistä kertovat valaisevasti mm. tunnettu historioitsijamme professori Arvi Korhonen ja hänen englantilainen kollegansa A.F.Upton 1). Korhonen toteaa teoksensa lopputiivistelmässä, että ”Suomi oli vain cobelligerent, kanssasotija, Saksan rinnalla ilman mitään sopimusten määrittelemiä siteitä ja velvoituksia”. Edelleen hän toteaa, että ”Taistelu, johon pelosta Neuvostoliiton aikomuksia kohtaan jouduttiin Saksan rinnalle, oli niin hyvin kansanomaisen kuin valtion ylimmän johdon käsityksien mukaan jatkoa talvisodalle”.
Teoksensa viimeiseksi kappaleeksi Korhonen lainaa lauseen Suomessa vuosina 1935-44 Saksan lähettiläänä toimineen ammattidiplomaatin (ei natsipuolueen jäsen) Wipert von Blücherin muistelmista: ”Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat. Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas Suomen joki tempaa mukaansa ajopuun”. Upton ei ole ”ajopuu-teorian” kannattaja, vaan hän pitää jatkosotaan liittymistämme harkittuna, mutta hyvin ymmärrettävänä. Hän tiivistää monisatasivuisen analyysinsa toteamuksiin, että Suomen johtohenkilöiden päätöksiin vaikuttivat ”heidän tuoreet kokemuksensa Neuvostoliiton ulkopolitiikan karkeasta häikäilemättömyydestä” ja että ”Suomen johtomiehillä oli hyviä syitä uskoonsa, että kesäkuussa 1941 heidän edessään oli suuri historiallinen tilaisuus luoda maalleen parempi tulevaisuus”.
Sitä, että Suomi marraskuussa 1941 liittyi Saksan ja Japanin 1936 tekemään anti-komintern-sopimukseen, ei voida pitää Saksan liittolaisuutena. Sopimukseen kuului tuolloin jo 13 maata, joukossa mm. sotaan osallistumaton Espanja, jotka kyllä kaikki halusivat estää kommunismin leviämisen ja useimmat pitivät myös Neuvostoliittoa vihollisenaan, mutta monikaan ei ollut liittosopimussuhteessa Saksaan. Tuohon joukkoon, siis Neuvostoliittoa vihollisenaan pitäviin, meillä oli hyvä syy kuulua jouduttuamme kaksi kertaa tuon maan hyökkäyksen kohteeksi!
Neuvostoliittoa muita paremmin ymmärtänyt, aina luotettava pessimisti Paasikivikin sotaan liittymistämme oikeutettuna ja uskoi Saksan voittoon 2). Jatkosotaan joutumisestamme kertoo edellä mainittujen lisäksi perusteellisesti myös Mauno Jokipii 3). Mitkään tutkijoiden esittämät näkemykset eivät mielestäni kumoa sitä, että meihin oikeudettomasti kohdistettu talvisota ja sen epäoikeudenmukainen rauha oli jatkosodan syy. Tämä tulisi muistaa ja ottaa huomioon jatkosodan meille yhtä epäoikeudenmukaista rauhansopimusta seuraamuksineen arvioitaessa ja kaipaamaamme oikeutta haettaessa.
Jatkosodan alku oli meille menestyksekäs. Joukkomme työnsivät vihollisen jo heinä-elokuussa kaikilla rintamilla vanhan rajan taakse. Vienan Karjalassakin etenimme kauemmaksi kuin meitä paljon vahvemmat saksalaisjoukot pohjoisempana. Tappiommekin olivat suuret, kuten hyökkääjällä yleensä. Myöhemmin syksyllä olimme saavuttaneet jo Äänisjärven ja Syvärin. Karjalan kannaksella ylitimme vanhan rajan vain oikaistaksemme sen mutkat ja saadaksemme paremmat puolustusasemat. Leningradin piiritykseen emme siis pyrkineet Saksan painostuksesta huolimatta osallistumaan.
Sitä, että joukkomme ylittivät kesällä 1941 valtakunnan vanhan rajan, voidaan näin jälkikäteen pitää virheenä, mutta silloin sille oli hyvät perusteet. Tietysti me pyrimme työntämään vihollisen kauemmaksi rajoiltamme päästäksemme paremmille puolustuslinjoille, ja syksyllä pääsimmekin asemiin, joissa kestimme 2,5 vuotta jatkuneen uuvuttavan asemasotavaiheen.
Olimme siis asemissa melko syvällä Aunuksessa ja Vienan Karjalassa, joista siviiliväestöä ei ollut evakuoitu pois siten kuin me teimme omassa Karjalassamme ennen sen joutumista vihollisen haltuun. Tuota tilannetta muistellen vieläkin joskus syytetään suomalaisia miehittäjiksi. Kesällä 1999 olin taas sotahistoriallisella matkalla tutustumassa viime sotiemme taistelupaikkoihin rajantakaisessa Karjalassa ja Aunuksessa. Poikkesimme mm. Petroskoin lähellä olevaan suureen Prääsän kylään. Juttusillemme tuli joukko vanhoja paikallisia ihmisiä, joiden hyvä suomenkieli meitä ihmetytti. He kertoivat oppineensa sen suomalaisten sodan aikana pitämässä kansakoulussa. He muistelivat tuota aikaa ja suomalaisia lähes kaihoisasti vakuutellen, että se oli heille hyvää aikaa!
Helmikuussa 1944 Neuvostoliitto yritti murtaa meidät kaupunkiemme suurpommituksilla, mutta kestimme kotirintamillakin. Kesän suurhyökkäyksellään vihollinen yritti sitten todella ”listiä” sotavoimamme ja ottaa maamme lopullisesti, mutta ei nytkään onnistunut. Pysäytimme tuonkin yrityksen historiaan jääneissä sankarillisissa torjuntataisteluissa ja pääsimme rauhantekoon tilanteessa, jossa vihollinen ei ollut missään päässyt tunkeutumaan vuoden 1940 pakkorauhan rajojen sisäpuolelle. Aselepo tehtiin 4.9.1944.
Torjuntavoitostamme saamme kiittää myös Saksaa. Saksan avun saamisesta vielä tässä vaiheessa kuuluu kiitos presidentti Rydille, joka uhrautui hänet sotasyyllistuomioon johtaneeseen Ribbentrop-sopimukseen. Tähän mennessä kaikki historioitsijat ovat pitäneet Ribbentrop-sopimusta erittäin merkityksellisenä. On nähty, että sen kautta saamamme apu oli ratkaiseva vihollisen suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi, jonka jälkeen pääsimme verrattain hyvistä asemista rauhantekoon. Sopimuksella saimme Saksalta sotilasapuna, mm. uhrautuvasti taistelleen lento-osasto Kuhlmeyn ja vähän muitakin apujoukkoja, aseita ja ammuksia (ensimmäiset panssarinyrkkimme ja –kauhumme olimme tainneet saada jo hieman aikaisemmin). Saimme myös merkittävää elintarvikeapua, mm. viljalähetyksiä.
On nähty, että sopimuksen allekirjoittaminen yksin oli Rydiltä sankariteko. Hän uhrasi itsensä, jotta isänmaa pelastuisi. Ja kun sopimus oli täyttänyt tarkoituksensa, se mitätöityi Rydin jätettyä paikkansa ja Mannerheimin nimitettyä Hackzellin hallituksen Rydin nimittämän Linkomiehen hallituksen tilalle.
Nyt nuori tutkija Markku Jokisipilä pyrkii väitöskirjallaan 4) todistamaan, että Ribbentropin ja Rydin sopimukselle ei ollut pakkoa. Hänen tutkimuksensa on vakuuttavan tuntuinen ja kirjoitusasultaan erinomainen, ja se on saanut arvostavia lausuntoja. Minun mielestäni Jokisipilän tutkimuksessa on jälkiviisautta. Hänen mielestään Suomi oli jo saanut kaiken vihollisen vastahyökkäyksen torjumiseksi tarvitsemansa jo ennen tuon sopimuksen solmimista. Sitä Ryti ei voinut tietää sopimuksen tekohetkellä, kun Viipuri oli juuri menetetty ja Tali-Ihantalan taistelua ei ollut vielä käyty. Tukeutuessaan saksalaiseen aíneistoon Jokisipilä ei ota huomioon, että Ribbentrop halusi esitellä sopimuksen esimiehelleen Hitlerille omana voittonaan, eli että hän oli onnistunut taivuttamaan tuohon asti itsepäisesti omaa sotaansa käyneen Suomen Saksan sopimuskumppaniksi. Sen Jokisipiläkin toteaa, että Suomi menetteli ovelan taitavasti Saksan suhteen niin, että avun saanti sieltä oli turvattu kesän 1944 loppuun saakka.
Vihollisen suurhyökkäyksestä Kannaksella, läpimurrosta Valkeasaaressa, sitkeistä taisteluista Siiranmäessä ja hyökkäyksen lopullisesta torjunnasta Tali-Ihantalassa, Vuosalmella ja Viipurinlahdella on kirjoitettu paljon vaikuttavia kuvauksia. Niitä lukevan mieleen nousee monenlaisia tunnekuohuja, joista päällimmäisiksi jäävät kiitollisuus sankarillisia sotilaitamme kohtaan! 5).
Välirauhaa tehdessämme olimme vielä yksinäisempiä kuin talvisodan päättyessä, sillä silloin meitä niin ihailleet ja sankarillisuuttamme ylistäneet länsiliittoutuneetkin olivat julistaneet sodan Suomelle. Rauha jouduttiin tekemään hyvin raskain ehdoin. Suomi menetti alueestaan noin 50 000 km2 , yli 12 % pinta-alastaan kutistuen vielä talvisodankin rajoja pienemmäksi, sillä nyt menetimme myös Petsamon. 420 000 ihmistä jouduttiin evakuoimaan kotiseudultaan muualle Suomeen. Myös muut menetyksemme olivat raskaat: 60 600 kaatunutta, 4500 kadonnutta ja 158 000 haavoittunutta ja lisäksi maksettavaksemme määrättiin 300 miljoonan kultadollarin arvoiset sotakorvaukset ja jouduimme vuokraamaan Porkkalan alueen Neuvostoliitolle 50-vuoden ajaksi. Meidät velvoitettiin häätämään liittolaisemme saksalaiset pois Suomesta, josta seurasi tuhoisa Lapin sota 6).
Tärkeintä kuitenkin oli, että Suomi säilytti itsenäisyytensä. Tässä sopii siteerata Mannerheimin muistelmien viimeistä kappaletta: ”Sulkemalla rivinsä vaaran hetkenä Suomen kansa lunasti itselleen oikeuden vastedeskin elää omaa, itsenäistä elämäänsä vapaiden kansakuntain piirissä. Se ei horjunut voimanponnistuksessaan: se on tervettä ja lujaa ainesta. Jos pysymme uskollisina itsellemme ja kaikissa kohtalon vaiheissa yksimielisesti ja järkkymättä pidämme kiinni niistä arvoista, jotka tähän päivään asti ovat olleet Suomen vapauden perustuksena, - isiltä peritystä uskosta, isänmaanrakkaudesta, päättäväisestä ja uhrivalmiista puolustustahdosta -, niin Suomen kansa voi lujasti luottavaisena katsoa tulevaisuuteen.”
Sodissamme kärsimme menetyksiä, mitkä eivät ole rahalla mitattavissa eivätkä koskaan korvattavissa. Molemmissa sodissa yhteensä menetimme noin 90 000 ihmishenkeä ja kolminkertaisesti tuo määrä invalidisoitui, edellä mainitsemieni aluemenetystemme lisäksi menetimme valtavan määrän kansallisomaisuuttamme, suuria kaupunkeja, teollisuuslaitoksia, hyviä viljelys- ja metsämaita, Laatokan rannat, yhteyden Jäämereen ja paljon muuta. Jouduimme asuttamaan luovutetuilta alueelta siirretyt yli 400 000 kansalaistamme, yli 10 % silloisesta väestöstämme.
Jouduimme jälleenrakentamaan sodan runteleman maamme ja maksamaan suuret, 300 miljoonan kultadollarin suuruiset sotakorvaukset. Jouduimme tuomitsemaan ankarissa oloissa uhrautuvasti toimineet johtajamme sotasyyllisinä. Jouduimme voittajia edustaneen valvontakomission tiukan valvonnan alle ja luovuttamaan Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi suuren alueen aivan pääkaupungin kyljestä. Koimme kauan monin tavoin todella kovia aikoja, jotka minun ikäluokkani ne omakohtaisesti kokeneena vielä hyvin muistaa.
Minulla oli sitten tammikuussa 1956 onni olla Jääkäripataljoona 2:n (Uudenmaan Jääkäripataljoonan edeltäjä) mukana, alikersanttina ja partion johtajana vastaanottamassa Suomelle palautunutta Porkkalan aluetta. Se oli minun talvisotani; iäksi mieleeni jäänyt kaksiviikkoinen ajanjakso paukkupakkasissa!
Suomi ei sodasta irrottautuessaan saanut edes noilta talvisodassamme meitä sanallisesti niin voimakkaasti tukeneilta länsiliittoutuneilta enää lainkaan tukea, vaan Neuvostoliitto sai vapaasti sanella meille raskaat rauhanehtonsa. Olimmehan olleet länsiliittoutuneidenkin silmissä ”väärällä puolella”. Saksa ei vielä tuolloin ollut luhistunut ja länsiliittoutuneet halusivat olla mielin kielin Neuvostoliitolle, jonka panos oli hyvinkin tarpeen Saksan kukistamisessa. Piippua leppoisasti tuprutteleva Stalin oli jo marraskuussa 1943 Teheranin konferenssissa lumonnut talvisodan päättyessä meistä niin kauniisti puhuneen Rooseveltin, ja Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 hän jo hyvin sairaana ollessaan puhui ”Joe-sedästä” kuin parhaasta kaveristaan.
Churchill ilmeisesti näki paremmin tuon joviaalin hahmon läpi ja oli varautuneempi. Teheranin konferenssissa länsivallat vielä yrittivät puhua Suomen puolesta toivoen sille kohtuullisia ehtoja, mutta eivät asettuneet vastustamaan, kun Stalin vastasi, että Suomelle pannaan riittävät sotakorvaukset, ja ellei Suomi maksa, se tullaan valloittamaan 7). Suomelta aluksi vaadittuja 600 miljoonan dollarin sotakorvauksia - jotka sitten myöhemmin puolittuivat - emme olisi pystyneet maksamaan, joten Neuvostoliitto olisi saanut syyn maan valloittamiseksi. Emmekä saaneet esim. Saksan tavoin amerikkalaisten Marshall-apua, kun Neuvostoliitto ei olisi meidän sallinut sitä vastaanottaa. Olisipa asiamme ollut esillä muutama vuosi myöhemmin kylmän sodan alettua! Silloin nuo länsiliittoutuneet alkoivat vaatia meitä irrottautumaan ”pedon syleilystä”, kun olivat ensin jättäneet meidät tuon pedon armoille.
On huolestuttavaa, että niin monen suomalaisen, koulutetunkin, historian tuntemus osoittautuu usein kovin vähäiseksi. ”Kansa, joka ei tunne historiaansa, on kelvoton”, sanoi Paasikivi. Ilokseni nuorempi polvi on viime aikoina kiinnostunut enemmän myös maamme kohtalon ratkaisuvaiheista ja on ruvennut osoittamaan kiitollisuuttaan ja kunnioitustaan sotaveteraaneillemme. Tämä on tapahtunut valitettavan myöhään, mutta hyvä, että edes viimeiset veteraanimme saavat tämän nähdä ja kokea. Hehän ansaitsevat suurimman kunnian myös sodanjälkeisestä selviytymistaistelustamme; he maksoivat sotakorvaukset ja rakensivat sodan runteleman maamme. Nykysuomalaista elämänmenoa seuratessaan ei voi välttyä käsitykseltä, että meistä ei olisi samaan. Mielelläni olisin tässä väärässä.
Jatkosodan ratkaisuvaiheista on siis kirjoitettu paljon, josta jotain jo edellä mainitsin. Tapio Tiihosen väitöskirjan pohjalta kirjoitettu teos ”Ratkaisu Kannaksella 1944” osoittaa vastaansanomattomasti, että kesän suurtaisteluissa pelastettiin Suomen itsenäisyys. En voi olla tässä suosittelematta Tykistömuseossa Hämeenlinnassa esitettävää multivideoesitystä ”Ihantalan ihme”. Sen katsominen saa palan nousemaan karskeimmankin miehen kurkkuun ja ihmettelemään, kuinka tuolta sittenkin moni selviytyi hengissä. Kun Paavo Lipponen käytti kollegansa Ruotsin pääministerin sitä katsomassa, tämä sanoi sen jälkeen: ”Olen minä paljon lukenut Suomen sodista ja luullut niistä paljon tienneenikin, mutta vasta nyt minä ymmärrän, millaista se oli”.
Rauhanpyrkimyksemme poliittisine taustoineen vuodesta 1942 alkaen olivat todellinen jännitysnäytelmä.
Hyvät mukana olleiden kuvaukset niistä antavat pääministeri Edvin Linkomies kirjassaan ”Vaikea aika” ja ministeri Väinö Tanner kirjassaan ”Suomen tie rauhaan 1943-44”. Noita lukevan ihailu ja kunnioitus silloisia johtajiamme kohtaan kasvaa suuresti ja helposti liukuu vertailemaan heitä nykyjohtajiimme, ja valitettavan harvoin jos koskaan viimemainittujen eduksi. Paineet varsinaisissa rauhanneuvotteluissa Moskovassa kävivät kestämättömiksi pääministeri Hackzellille, joka sairastui matkalla kuolettavasti.
Mielessäni on joskus herännyt kysymys, olisiko ollut meille onneksi, jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan. Olisimme kai saaneet pitää Karjalamme ja saaneet lisäaluetta Vienanmereen asti, jolloin siitä ja muustakin voittoon kuuluvasta olisi koitunut meille suuria hyötyjä. Mutta millaiseksi olisi maailma ja myös meidän asemamme muodostunut natsien ja fascistien johtaessa maailmaa? Pelottava ajatus! Ja miten kauan olisimme saaneet pitää tuon Saksan voiton myötä saavuttamamme? Varmaan muu maailma olisi jo aikoja sitten toipunut ja noussut vastaiskuun ja se olisi kenties kohdistunut myös meihin.
Vai olisiko meidän pitänyt talvisodassa taistella katkeraan loppuun asti ja joutua Neuvostoliiton miehittämäksi, jolloin ehkä länsimaat - Ruotsi mukaan lukien - olisivat joutuneet sotaan Neuvostoliittoa vastaan ja toinen maailmansota olisi saanut aivan toisenlaisen asetelman, ja mikäli länsimaat olisivat pystyneet lyömään Neuvostoliiton - kuten uskon - olisimme lopuksi olleet voittajan puolella. Mutta mitkä olisivat olleet kärsimyksemme ja menetyksemme ennen sitä? Varmaankin oli hyvä, että kävi niin kuin kävi, surullista vain, että me niin traagisesti ja yksinäisenä jouduimme suurvaltapolitiikan uhriksi.
Viitteet:
1) Arvi Korhonen: ”Barbarossa-suunnitelma ja Suomi” ja
Anthony F Upton: ”Välirauha”
2) J K Paasikivi: ”Jatkosodan päiväkirjat”
3) Mauno Jokipii: ”Jatkosodan synty”
4) Markku Joki-Sipilä; ” Aseveljiä vai liittolaisia?
Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin-sopimus”
5) mm. Aake Jermon, Lauri Jäntin, Joppe Karhusen, Matti Koskimaan ja Niilo Lappalaisen lukuisat kirjat.
6) Sampo Ahto: ”Aseveljet vastakkain”.
7) Winston Churchill: ”Muistelmat”
Linkki kirjoitukseeni ”TALVISODASTA”:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000005591675
Talvisotakirjoitukselleni jatkona julkaistiin myöhemmin saitilla myös kirjoitukseni ”Jatkosodasta” (tämä). Laitan tämän nyt uudestaan siksi, että tuolla keskustan saitilla on virinnyt asiasta keskustelua.Laitan kirjoitukseni tänne, minne se kuuluu, ja linkin tästä tuonne mainitulle saitille:
JATKOSODASTA
Neuvostoliitolle kävi talvisodassa sen suunnitelmat huomioon ottaen siis ”köpelösti”. Mutta eihän yrittänyttä laiteta; niinpä lokakuussa 1940 Molotov matkusti Berliiniin tapaamaan silloista liittolaistaan Hitleriä vaatiakseen Neuvostoliitolle vapaita käsiä Suomen likvidoimiseksi. Tähän Hitler ei suostunut, sillä hän ei halunnut nikkelitoimitusten Petsamosta Saksaan häiriintyvän. Hänellä oli jo hahmottumassa Barbarossa-suunnitelma, eli hyökkäys Neuvostoliittoon, johon suunnitelmaan Suomen joutuminen Neuvostoliitolle olisi sopinut huonosti - Suomen varalle oli jo muita suunnitelmia.
Vaikka emme kai tuosta Molotovin ”Berliininvisiitistä” tienneetkään, tiesimme hyvin, että Neuvostoliitto ei ollut luopunut talvisodassa epäonnistuneesta yrityksestään, ja haimme turvaa läntisillä yhteyksillämme ja pyrkimällä itsenäisyydestämme tinkien unioniin Ruotsin kanssa. Ruotsi ei siihen uskaltanut suostua ja konkreettista apua emme saaneet muualtakaan emmekä edes henkistä tukea siten kuin talvisodan aikana.
Kyllä valtiojohdollamme oli yhteyksiä Saksaankin ja se tiesi aika paljon myös saksalaisten suunnitelmista, eivätkä ne olleet heille epämieluisia, mutta silti me jouduimme saksalaisten rinnalle vasta sitten, kun muut hankkeemme olivat kariutuneet. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilmapommituksin 25.6.1941, jolloin totesimme olevamme taas sodassa. Totta kai meillä oli myös revanssihalua kokemamme vääryyden korjaamiseksi, ja kun Saksan alkumenestys Neuvostoliittoa vastaan oli häikäisevä, lähdimme innolla mukaan hakemaan anastettua Karjalaamme, mutta sotaa emme nytkään aloittaneet, se on tosiasia.
Koko välirauhan ajan, maaliskuusta 1940 kesäkuuhun 1941, koimme olevamme kuolemanvaarassa eläessämme Neuvostoliiton erittäin röyhkeän painostuksen alaisena. Tuosta ajasta ja myös jatkosotaan joutumisemme syistä kertovat valaisevasti mm. tunnettu historioitsijamme professori Arvi Korhonen ja hänen englantilainen kollegansa A.F.Upton 1). Korhonen toteaa teoksensa lopputiivistelmässä, että ”Suomi oli vain cobelligerent, kanssasotija, Saksan rinnalla ilman mitään sopimusten määrittelemiä siteitä ja velvoituksia”. Edelleen hän toteaa, että ”Taistelu, johon pelosta Neuvostoliiton aikomuksia kohtaan jouduttiin Saksan rinnalle, oli niin hyvin kansanomaisen kuin valtion ylimmän johdon käsityksien mukaan jatkoa talvisodalle”.
Teoksensa viimeiseksi kappaleeksi Korhonen lainaa lauseen Suomessa vuosina 1935-44 Saksan lähettiläänä toimineen ammattidiplomaatin (ei natsipuolueen jäsen) Wipert von Blücherin muistelmista: ”Suurvaltojen valtataistelussa pikkuvaltioiden vapaalla omalla päätösvallalla on kovin suppeat rajat. Suomi tempautui suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas Suomen joki tempaa mukaansa ajopuun”. Upton ei ole ”ajopuu-teorian” kannattaja, vaan hän pitää jatkosotaan liittymistämme harkittuna, mutta hyvin ymmärrettävänä. Hän tiivistää monisatasivuisen analyysinsa toteamuksiin, että Suomen johtohenkilöiden päätöksiin vaikuttivat ”heidän tuoreet kokemuksensa Neuvostoliiton ulkopolitiikan karkeasta häikäilemättömyydestä” ja että ”Suomen johtomiehillä oli hyviä syitä uskoonsa, että kesäkuussa 1941 heidän edessään oli suuri historiallinen tilaisuus luoda maalleen parempi tulevaisuus”.
Sitä, että Suomi marraskuussa 1941 liittyi Saksan ja Japanin 1936 tekemään anti-komintern-sopimukseen, ei voida pitää Saksan liittolaisuutena. Sopimukseen kuului tuolloin jo 13 maata, joukossa mm. sotaan osallistumaton Espanja, jotka kyllä kaikki halusivat estää kommunismin leviämisen ja useimmat pitivät myös Neuvostoliittoa vihollisenaan, mutta monikaan ei ollut liittosopimussuhteessa Saksaan. Tuohon joukkoon, siis Neuvostoliittoa vihollisenaan pitäviin, meillä oli hyvä syy kuulua jouduttuamme kaksi kertaa tuon maan hyökkäyksen kohteeksi!
Neuvostoliittoa muita paremmin ymmärtänyt, aina luotettava pessimisti Paasikivikin sotaan liittymistämme oikeutettuna ja uskoi Saksan voittoon 2). Jatkosotaan joutumisestamme kertoo edellä mainittujen lisäksi perusteellisesti myös Mauno Jokipii 3). Mitkään tutkijoiden esittämät näkemykset eivät mielestäni kumoa sitä, että meihin oikeudettomasti kohdistettu talvisota ja sen epäoikeudenmukainen rauha oli jatkosodan syy. Tämä tulisi muistaa ja ottaa huomioon jatkosodan meille yhtä epäoikeudenmukaista rauhansopimusta seuraamuksineen arvioitaessa ja kaipaamaamme oikeutta haettaessa.
Jatkosodan alku oli meille menestyksekäs. Joukkomme työnsivät vihollisen jo heinä-elokuussa kaikilla rintamilla vanhan rajan taakse. Vienan Karjalassakin etenimme kauemmaksi kuin meitä paljon vahvemmat saksalaisjoukot pohjoisempana. Tappiommekin olivat suuret, kuten hyökkääjällä yleensä. Myöhemmin syksyllä olimme saavuttaneet jo Äänisjärven ja Syvärin. Karjalan kannaksella ylitimme vanhan rajan vain oikaistaksemme sen mutkat ja saadaksemme paremmat puolustusasemat. Leningradin piiritykseen emme siis pyrkineet Saksan painostuksesta huolimatta osallistumaan.
Sitä, että joukkomme ylittivät kesällä 1941 valtakunnan vanhan rajan, voidaan näin jälkikäteen pitää virheenä, mutta silloin sille oli hyvät perusteet. Tietysti me pyrimme työntämään vihollisen kauemmaksi rajoiltamme päästäksemme paremmille puolustuslinjoille, ja syksyllä pääsimmekin asemiin, joissa kestimme 2,5 vuotta jatkuneen uuvuttavan asemasotavaiheen.
Olimme siis asemissa melko syvällä Aunuksessa ja Vienan Karjalassa, joista siviiliväestöä ei ollut evakuoitu pois siten kuin me teimme omassa Karjalassamme ennen sen joutumista vihollisen haltuun. Tuota tilannetta muistellen vieläkin joskus syytetään suomalaisia miehittäjiksi. Kesällä 1999 olin taas sotahistoriallisella matkalla tutustumassa viime sotiemme taistelupaikkoihin rajantakaisessa Karjalassa ja Aunuksessa. Poikkesimme mm. Petroskoin lähellä olevaan suureen Prääsän kylään. Juttusillemme tuli joukko vanhoja paikallisia ihmisiä, joiden hyvä suomenkieli meitä ihmetytti. He kertoivat oppineensa sen suomalaisten sodan aikana pitämässä kansakoulussa. He muistelivat tuota aikaa ja suomalaisia lähes kaihoisasti vakuutellen, että se oli heille hyvää aikaa!
Helmikuussa 1944 Neuvostoliitto yritti murtaa meidät kaupunkiemme suurpommituksilla, mutta kestimme kotirintamillakin. Kesän suurhyökkäyksellään vihollinen yritti sitten todella ”listiä” sotavoimamme ja ottaa maamme lopullisesti, mutta ei nytkään onnistunut. Pysäytimme tuonkin yrityksen historiaan jääneissä sankarillisissa torjuntataisteluissa ja pääsimme rauhantekoon tilanteessa, jossa vihollinen ei ollut missään päässyt tunkeutumaan vuoden 1940 pakkorauhan rajojen sisäpuolelle. Aselepo tehtiin 4.9.1944.
Torjuntavoitostamme saamme kiittää myös Saksaa. Saksan avun saamisesta vielä tässä vaiheessa kuuluu kiitos presidentti Rydille, joka uhrautui hänet sotasyyllistuomioon johtaneeseen Ribbentrop-sopimukseen. Tähän mennessä kaikki historioitsijat ovat pitäneet Ribbentrop-sopimusta erittäin merkityksellisenä. On nähty, että sen kautta saamamme apu oli ratkaiseva vihollisen suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi, jonka jälkeen pääsimme verrattain hyvistä asemista rauhantekoon. Sopimuksella saimme Saksalta sotilasapuna, mm. uhrautuvasti taistelleen lento-osasto Kuhlmeyn ja vähän muitakin apujoukkoja, aseita ja ammuksia (ensimmäiset panssarinyrkkimme ja –kauhumme olimme tainneet saada jo hieman aikaisemmin). Saimme myös merkittävää elintarvikeapua, mm. viljalähetyksiä.
On nähty, että sopimuksen allekirjoittaminen yksin oli Rydiltä sankariteko. Hän uhrasi itsensä, jotta isänmaa pelastuisi. Ja kun sopimus oli täyttänyt tarkoituksensa, se mitätöityi Rydin jätettyä paikkansa ja Mannerheimin nimitettyä Hackzellin hallituksen Rydin nimittämän Linkomiehen hallituksen tilalle.
Nyt nuori tutkija Markku Jokisipilä pyrkii väitöskirjallaan 4) todistamaan, että Ribbentropin ja Rydin sopimukselle ei ollut pakkoa. Hänen tutkimuksensa on vakuuttavan tuntuinen ja kirjoitusasultaan erinomainen, ja se on saanut arvostavia lausuntoja. Minun mielestäni Jokisipilän tutkimuksessa on jälkiviisautta. Hänen mielestään Suomi oli jo saanut kaiken vihollisen vastahyökkäyksen torjumiseksi tarvitsemansa jo ennen tuon sopimuksen solmimista. Sitä Ryti ei voinut tietää sopimuksen tekohetkellä, kun Viipuri oli juuri menetetty ja Tali-Ihantalan taistelua ei ollut vielä käyty. Tukeutuessaan saksalaiseen aíneistoon Jokisipilä ei ota huomioon, että Ribbentrop halusi esitellä sopimuksen esimiehelleen Hitlerille omana voittonaan, eli että hän oli onnistunut taivuttamaan tuohon asti itsepäisesti omaa sotaansa käyneen Suomen Saksan sopimuskumppaniksi. Sen Jokisipiläkin toteaa, että Suomi menetteli ovelan taitavasti Saksan suhteen niin, että avun saanti sieltä oli turvattu kesän 1944 loppuun saakka.
Vihollisen suurhyökkäyksestä Kannaksella, läpimurrosta Valkeasaaressa, sitkeistä taisteluista Siiranmäessä ja hyökkäyksen lopullisesta torjunnasta Tali-Ihantalassa, Vuosalmella ja Viipurinlahdella on kirjoitettu paljon vaikuttavia kuvauksia. Niitä lukevan mieleen nousee monenlaisia tunnekuohuja, joista päällimmäisiksi jäävät kiitollisuus sankarillisia sotilaitamme kohtaan! 5).
Välirauhaa tehdessämme olimme vielä yksinäisempiä kuin talvisodan päättyessä, sillä silloin meitä niin ihailleet ja sankarillisuuttamme ylistäneet länsiliittoutuneetkin olivat julistaneet sodan Suomelle. Rauha jouduttiin tekemään hyvin raskain ehdoin. Suomi menetti alueestaan noin 50 000 km2 , yli 12 % pinta-alastaan kutistuen vielä talvisodankin rajoja pienemmäksi, sillä nyt menetimme myös Petsamon. 420 000 ihmistä jouduttiin evakuoimaan kotiseudultaan muualle Suomeen. Myös muut menetyksemme olivat raskaat: 60 600 kaatunutta, 4500 kadonnutta ja 158 000 haavoittunutta ja lisäksi maksettavaksemme määrättiin 300 miljoonan kultadollarin arvoiset sotakorvaukset ja jouduimme vuokraamaan Porkkalan alueen Neuvostoliitolle 50-vuoden ajaksi. Meidät velvoitettiin häätämään liittolaisemme saksalaiset pois Suomesta, josta seurasi tuhoisa Lapin sota 6).
Tärkeintä kuitenkin oli, että Suomi säilytti itsenäisyytensä. Tässä sopii siteerata Mannerheimin muistelmien viimeistä kappaletta: ”Sulkemalla rivinsä vaaran hetkenä Suomen kansa lunasti itselleen oikeuden vastedeskin elää omaa, itsenäistä elämäänsä vapaiden kansakuntain piirissä. Se ei horjunut voimanponnistuksessaan: se on tervettä ja lujaa ainesta. Jos pysymme uskollisina itsellemme ja kaikissa kohtalon vaiheissa yksimielisesti ja järkkymättä pidämme kiinni niistä arvoista, jotka tähän päivään asti ovat olleet Suomen vapauden perustuksena, - isiltä peritystä uskosta, isänmaanrakkaudesta, päättäväisestä ja uhrivalmiista puolustustahdosta -, niin Suomen kansa voi lujasti luottavaisena katsoa tulevaisuuteen.”
Sodissamme kärsimme menetyksiä, mitkä eivät ole rahalla mitattavissa eivätkä koskaan korvattavissa. Molemmissa sodissa yhteensä menetimme noin 90 000 ihmishenkeä ja kolminkertaisesti tuo määrä invalidisoitui, edellä mainitsemieni aluemenetystemme lisäksi menetimme valtavan määrän kansallisomaisuuttamme, suuria kaupunkeja, teollisuuslaitoksia, hyviä viljelys- ja metsämaita, Laatokan rannat, yhteyden Jäämereen ja paljon muuta. Jouduimme asuttamaan luovutetuilta alueelta siirretyt yli 400 000 kansalaistamme, yli 10 % silloisesta väestöstämme.
Jouduimme jälleenrakentamaan sodan runteleman maamme ja maksamaan suuret, 300 miljoonan kultadollarin suuruiset sotakorvaukset. Jouduimme tuomitsemaan ankarissa oloissa uhrautuvasti toimineet johtajamme sotasyyllisinä. Jouduimme voittajia edustaneen valvontakomission tiukan valvonnan alle ja luovuttamaan Neuvostoliitolle sotilastukikohdaksi suuren alueen aivan pääkaupungin kyljestä. Koimme kauan monin tavoin todella kovia aikoja, jotka minun ikäluokkani ne omakohtaisesti kokeneena vielä hyvin muistaa.
Minulla oli sitten tammikuussa 1956 onni olla Jääkäripataljoona 2:n (Uudenmaan Jääkäripataljoonan edeltäjä) mukana, alikersanttina ja partion johtajana vastaanottamassa Suomelle palautunutta Porkkalan aluetta. Se oli minun talvisotani; iäksi mieleeni jäänyt kaksiviikkoinen ajanjakso paukkupakkasissa!
Suomi ei sodasta irrottautuessaan saanut edes noilta talvisodassamme meitä sanallisesti niin voimakkaasti tukeneilta länsiliittoutuneilta enää lainkaan tukea, vaan Neuvostoliitto sai vapaasti sanella meille raskaat rauhanehtonsa. Olimmehan olleet länsiliittoutuneidenkin silmissä ”väärällä puolella”. Saksa ei vielä tuolloin ollut luhistunut ja länsiliittoutuneet halusivat olla mielin kielin Neuvostoliitolle, jonka panos oli hyvinkin tarpeen Saksan kukistamisessa. Piippua leppoisasti tuprutteleva Stalin oli jo marraskuussa 1943 Teheranin konferenssissa lumonnut talvisodan päättyessä meistä niin kauniisti puhuneen Rooseveltin, ja Jaltan konferenssissa helmikuussa 1945 hän jo hyvin sairaana ollessaan puhui ”Joe-sedästä” kuin parhaasta kaveristaan.
Churchill ilmeisesti näki paremmin tuon joviaalin hahmon läpi ja oli varautuneempi. Teheranin konferenssissa länsivallat vielä yrittivät puhua Suomen puolesta toivoen sille kohtuullisia ehtoja, mutta eivät asettuneet vastustamaan, kun Stalin vastasi, että Suomelle pannaan riittävät sotakorvaukset, ja ellei Suomi maksa, se tullaan valloittamaan 7). Suomelta aluksi vaadittuja 600 miljoonan dollarin sotakorvauksia - jotka sitten myöhemmin puolittuivat - emme olisi pystyneet maksamaan, joten Neuvostoliitto olisi saanut syyn maan valloittamiseksi. Emmekä saaneet esim. Saksan tavoin amerikkalaisten Marshall-apua, kun Neuvostoliitto ei olisi meidän sallinut sitä vastaanottaa. Olisipa asiamme ollut esillä muutama vuosi myöhemmin kylmän sodan alettua! Silloin nuo länsiliittoutuneet alkoivat vaatia meitä irrottautumaan ”pedon syleilystä”, kun olivat ensin jättäneet meidät tuon pedon armoille.
On huolestuttavaa, että niin monen suomalaisen, koulutetunkin, historian tuntemus osoittautuu usein kovin vähäiseksi. ”Kansa, joka ei tunne historiaansa, on kelvoton”, sanoi Paasikivi. Ilokseni nuorempi polvi on viime aikoina kiinnostunut enemmän myös maamme kohtalon ratkaisuvaiheista ja on ruvennut osoittamaan kiitollisuuttaan ja kunnioitustaan sotaveteraaneillemme. Tämä on tapahtunut valitettavan myöhään, mutta hyvä, että edes viimeiset veteraanimme saavat tämän nähdä ja kokea. Hehän ansaitsevat suurimman kunnian myös sodanjälkeisestä selviytymistaistelustamme; he maksoivat sotakorvaukset ja rakensivat sodan runteleman maamme. Nykysuomalaista elämänmenoa seuratessaan ei voi välttyä käsitykseltä, että meistä ei olisi samaan. Mielelläni olisin tässä väärässä.
Jatkosodan ratkaisuvaiheista on siis kirjoitettu paljon, josta jotain jo edellä mainitsin. Tapio Tiihosen väitöskirjan pohjalta kirjoitettu teos ”Ratkaisu Kannaksella 1944” osoittaa vastaansanomattomasti, että kesän suurtaisteluissa pelastettiin Suomen itsenäisyys. En voi olla tässä suosittelematta Tykistömuseossa Hämeenlinnassa esitettävää multivideoesitystä ”Ihantalan ihme”. Sen katsominen saa palan nousemaan karskeimmankin miehen kurkkuun ja ihmettelemään, kuinka tuolta sittenkin moni selviytyi hengissä. Kun Paavo Lipponen käytti kollegansa Ruotsin pääministerin sitä katsomassa, tämä sanoi sen jälkeen: ”Olen minä paljon lukenut Suomen sodista ja luullut niistä paljon tienneenikin, mutta vasta nyt minä ymmärrän, millaista se oli”.
Rauhanpyrkimyksemme poliittisine taustoineen vuodesta 1942 alkaen olivat todellinen jännitysnäytelmä.
Hyvät mukana olleiden kuvaukset niistä antavat pääministeri Edvin Linkomies kirjassaan ”Vaikea aika” ja ministeri Väinö Tanner kirjassaan ”Suomen tie rauhaan 1943-44”. Noita lukevan ihailu ja kunnioitus silloisia johtajiamme kohtaan kasvaa suuresti ja helposti liukuu vertailemaan heitä nykyjohtajiimme, ja valitettavan harvoin jos koskaan viimemainittujen eduksi. Paineet varsinaisissa rauhanneuvotteluissa Moskovassa kävivät kestämättömiksi pääministeri Hackzellille, joka sairastui matkalla kuolettavasti.
Mielessäni on joskus herännyt kysymys, olisiko ollut meille onneksi, jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan. Olisimme kai saaneet pitää Karjalamme ja saaneet lisäaluetta Vienanmereen asti, jolloin siitä ja muustakin voittoon kuuluvasta olisi koitunut meille suuria hyötyjä. Mutta millaiseksi olisi maailma ja myös meidän asemamme muodostunut natsien ja fascistien johtaessa maailmaa? Pelottava ajatus! Ja miten kauan olisimme saaneet pitää tuon Saksan voiton myötä saavuttamamme? Varmaan muu maailma olisi jo aikoja sitten toipunut ja noussut vastaiskuun ja se olisi kenties kohdistunut myös meihin.
Vai olisiko meidän pitänyt talvisodassa taistella katkeraan loppuun asti ja joutua Neuvostoliiton miehittämäksi, jolloin ehkä länsimaat - Ruotsi mukaan lukien - olisivat joutuneet sotaan Neuvostoliittoa vastaan ja toinen maailmansota olisi saanut aivan toisenlaisen asetelman, ja mikäli länsimaat olisivat pystyneet lyömään Neuvostoliiton - kuten uskon - olisimme lopuksi olleet voittajan puolella. Mutta mitkä olisivat olleet kärsimyksemme ja menetyksemme ennen sitä? Varmaankin oli hyvä, että kävi niin kuin kävi, surullista vain, että me niin traagisesti ja yksinäisenä jouduimme suurvaltapolitiikan uhriksi.
Viitteet:
1) Arvi Korhonen: ”Barbarossa-suunnitelma ja Suomi” ja
Anthony F Upton: ”Välirauha”
2) J K Paasikivi: ”Jatkosodan päiväkirjat”
3) Mauno Jokipii: ”Jatkosodan synty”
4) Markku Joki-Sipilä; ” Aseveljiä vai liittolaisia?
Suomi, Saksan liittosopimusvaatimukset ja Rytin-Ribbentropin-sopimus”
5) mm. Aake Jermon, Lauri Jäntin, Joppe Karhusen, Matti Koskimaan ja Niilo Lappalaisen lukuisat kirjat.
6) Sampo Ahto: ”Aseveljet vastakkain”.
7) Winston Churchill: ”Muistelmat”
Linkki kirjoitukseeni ”TALVISODASTA”:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000005591675
Vastaukset 31
Vanhimmat
Myös Suomelle kävi jatkosodassa sen odotukset huomioon ottaen siis ”köpelösti”: natsit eivät voittaneetkaan.
Arvi Korhonen: ”Barbarossa-suunnitelma ja Suomi”:
" Tuomitessan Lundinin (amerikkalainen professori C.Leonard Lundin arvosteli tutkimuksessaan 1957 Korhosta heikosta lähdepohjasta) Korhonen toimi kuten suomalaiskansallisen historian vartijan kuuluukin. Vetoamalla siihen, että Lundinin lähdepohja oli hatara - ei ensimmäistäkään arkistolähdettä - Korhonen tuomitsi koko työ huonoksi. Suomessa se ei olisi kelvannut edes pro gradu-työksi - ainakaan Korhosen seminaarissa. Ongelma oli vain siinä, että Lundin oli kiusallisen oikeassa. Suomen johtomiehet olivat suunnitelmallisesti vieneet Suomen sotaan. Vielä hankalammaksi asian teki se, että Korhonen tiesi asian olevan näin.
Tämä tosiseikka piti retusoida Suomi-neidon menneisyyskuvasta, jotta kansan kestokyky tulevissa koettelemuksissa olisi riittävä. Hieman aiemmin oli valittu presidentiksi varatuomari, lakitieteen tohtori Urho Kekkonen, jonka pelättiin suistavan Suomen Tsekkoslovakian tielle. Vaikka oli jo vanha mies, Korhonen ryhtyi laatimaan tiestä sotaan tyhjentävää tutkimusta, jossa kaikin tieteen keinoin ja arvovallalla osoitettaisiin Suomi osattomaksi Saksan hyökkäykseen. Tutkimuksen oli määrä valmistua ennen seuraavia presidentinvaaleja, koska suuren julkisuusarvon omanneella ajopuuteorialla saattoi horjuttaa Kekkosen omaksuman ulkopolitiikan perusteita.
Vain siinä Korhonen poikkesi rehellisyyden kaidalta tieltä, että hän ei noteerannut omaksumansa kannan vastaisia tosiasioita ja käsitteli sellaiseen viittaavatkin näkökohdat puolueellisesti. Näin syntyi teos 'Barbarossa-suunnitelma ja Suomi (1961).
Ajopuu omasta tahdostaan
Tutkimus on esimerkki tilanteesta, jossa suljetun tiedeyhteisön edustaja käyttää tieteen menetelmiä ja arvovaltaa vääristelläkseen tosiasioista syntyvää kuvaa."
(Ilkka Herlin; Suomi 85 - Itsenäisyyden puolustajat, Rintamalla, s. 287-288)
On aina ilo lukea kirjoituksensa kommentointia, josta näkyy kommentoijan itsensäkin tuntevan asian. Sellaisesta aina oppii. Otan nuokin kommentit huomioon ajattelussani ja mahdollisessa vastaisessa kirjoittelussani.
Kiitos kaikille yhteisesti.
Hänelle, joka tuossa haluaa mollata Paavo Lipposta sanoisin, että rohkenen epäillä Paavon sanoneen noin, että vihollinen pysäytettiin NYKYISILLE rajoillemme.
Tiedän historiaa harrastavan Paavon hyvin tuntevan asian oikean laidan. Sitäpaitsi viime sotiemme sankariteot ovat olleet hyvin esillä hänen suvussaan, sillä onhan Paavon enoista kaksi Mannerheimristin ritaria (Pentti ja Tauno Iisalo), ja kolmannellekin ristiä ehdotettiin.
Jos Paavo ei asiata totuutta tuntisi, miksi hän olisi vienyt Ruotsin pääministeri Pärssonin katsomaan Hämeenlinnan tykistömuseossa esitettävää multivideoesitystä "Ihantalan ihme"? Tuosta asiasta näkyy joku toinenkin jo puhuneen.
>>Hänelle, joka tuossa haluaa mollata Paavo Lipposta sanoisin, että rohkenen epäillä Paavon sanoneen noin, että vihollinen pysäytettiin NYKYISILLE rajoillemme.>>
Väitätkö Jorma K. Korhonen Helge Seppälää valehtelijaksi? Hae kirja ja tarkista. Kyseessä on sanatarkka lainaus ja tarina on TOSI!
Tämä on siis sanatarkka lainaus Seppälän kirjasta:
Sivulla 178 kerrotaan pääministeri Paavo Lipposesta seuraavasti:
>>Pääministeri Paavo Lipponen kertasi 12. päivänä syyskuuta 1996 jatkosodan päätöshetkeä sanoen: "Kesällä 1944, suurimmassa taistelussa mitä Pohjoismaiden maaperällä on koskaan käyty, *Suomi pysäytti puna-armeijan hyökkäyksen nykyiselle suomen ja Venäjän rajalle*. Minun isäni osallistui noihin taisteluihin, meidän isämme taistelivat noina vuosina ja pelastivat Suomen itsenäisyyden."
Pääministeri Lipponen ei yksilöinyt muita kuin oman isänsä, eikä näyttänyt muutenkaan perehtyneen tosiasioihin, sillä puna-armeija pysäytettiin paljon ennen nykyistä rajaa. Lipponen ei muistanut, että esimerkiksi Sortavala ja Käkisalmi olivat lujasti suomalaisten käsissä kun aselepo solmittiin.>>
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000014448486
Arvi Korhosen, Urkin vanha opiskelutoveri ja myöhemmin Tamminiemen löylynheittäjä, kelpaa siis sinulle referoinnin ja lainailun kohteeksi. Hyvä!
"lähdimme innolla mukaan hakemaan anastettua Karjalaamme, mutta sotaa emme nytkään aloittaneet, se on tosiasia. "
"Neuvostoliittoa vihollisenaan pitäviin, meillä oli hyvä syy kuulua jouduttuamme kaksi kertaa tuon maan hyökkäyksen kohteeksi! "
”Suomen johtomiehillä oli hyviä syitä uskoonsa, että kesäkuussa 1941 heidän edessään oli suuri historiallinen tilaisuus luoda maalleen parempi tulevaisuus”.
Kovasti tuntuvat olevan teesit hakusessa sinulla. Ei oikein tiedä, mitä pitäisi kommentoida. Kuka nyt lopulta hyökkäsi ja kenen kimppuun? Minkä johtopäätöksen sinä näistä lainauksista oikein teet?
"Traagisesti ja yksinäisinä jouduimme suurvaltapolitiikan uhriksi"
Onko tämä johtopäätöksesi? Jos on, niin mihin se perustuu? Traaginen Jatkosotakin toki oli, mutta missä vaiheessa se oli yksinäinen?
Jatkosodassa NL ampui ensin, mutta Suomi suoritti sitä ennen Suomenlahdella sotatoimia miinoittamalla NL:n miehittämän Viron aluevesiä.
Kuitenkaan kaikella tällä "kuka ensin" ei ole paljonkaan merkitystä. Suomi ei olisi voinut MILLÄÄN välttää konfliktia alueellaan kahden suurvallan välillä. Jos syypäitä haetaan. Niitä on tässä tapauksessa vain kaksi: N:liitto ja Saksa.
Käsittääkseni juuri näillä tulkinnoilla on merkitystä, eihän muuten kannattaisi tänne kirjoitella.
Tulkintasi mukaan siis Jatkosota ei ollut seurausta Talvisodasta?
"Tulkintasi mukaan siis Jatkosota ei ollut seurausta Talvisodasta?"
Sitä en väittänyt. NL oli suunnitellut Suomen valtausta jo 1938, eikä "epäonnistunut rajaselkkaus" lopettanut valloitussuunnitelmia. Samoin Saksa olisi melko varmasti toiminut Suomen lähialueilla tai Suomesta käsin NL:oa vastaan. Talvisota sekoitti jo Suomen kahden suurvallan väliseen kamppailuun mukaan.
Sanoit juuri sen: "Suomi olisi kuitenkin tullut vedetyksi mukaan sotaan". Eri asia sitten on, mitä tarkoitit kirjoittaa, mutta sitähän minä en voi tietää, hyvä, jos itse tiedät.
"Tiedoillesi" olisi myöskin hyvä saada lähteet, muuten ne ovat vain sinun perustelemattomia mielipiteitäsi.
Kommentti ei muuten ollut sinulle, vaan Korhoselle.
Turha on vetää aina putkisjuttua joka kohtaan. Se alkuperäinen toteamus, että "NL ampui ensin, mutta Suomi miinoitti ennen sitä, ja se, että Suomen oli mahdoton pysyä erossa sodasta, oli Jukka Tarkan kirjoittamasta Jatkosota-kirjasta otettu ote.
Oikeaoppinen lainaus tehdään näin:
(Jukka Tarkka: Jatkosota. kustantaja? julkaisuvuosi? ja sivunumero?)
Sitä paitsi, en pyytänyt tuohon lähdettä, vaan seuraavaan viestiisi.
"Käsittääkseni juuri näillä tulkinnoilla on merkitystä, eihän muuten kannattaisi tänne kirjoitella."
Onko sinulla lähdettä antaa tälle näkemykselle?
Lähde on Näkökulma.
Eli kyseessä on vain sinun perustelematon mielipiteesi ja se voidaan jättää huomiotta?
tarkoitat?
Voit jättää mielipiteeni huomioimatta, jos niin haluat.
Etkö sitten ole samaa mieltä kanssani?
Olen sitä mieltä, että kaikkea ei tarvitse viitoittaa. Eikö tuo väite, johon lähdettä kaipasit, ollut aivan samalla tavalla mielipide kuin tuo itsesikin esittämä? Ja eikö siis silloin joko a) sinun olisi pitänyt esittää lähdettä omalle mielipiteellesi tai b) todeta, että se on sinun perustelematon mielipiteesi, jolloin se tulisi jättää omaan arvoonsa?
Itse asiasta olen sitä mieltä, että NL käyttäytyi Suomea kohtaan uhkaavasti ja se olisi ilman Saksan puuttumista asioihin "selvittänyt välinsä" Suomen kanssa. Tähän se ainakin pyysi Hitleriltä lupaa Berliinissä ja sen harjoittama painostus puhuu myös omaa kieltänsä. Lähteitä minulla ei ole esittää, mutta uskoisin näiden mielipiteideni taustalla olevien seikkojen olevan varsin yleistä tietoutta. Johtopäätöksiäni voi toki aina asettaa kyseenalaiseksi.
No, on se minusta vähän kumma, jos sanotaan että Nl oli suunnitellut Suomen valtausta jo kesästä 1938, ja sitten, kun kysytään, että mistä "tieto" on peräisin, se onkin vain oma mielipide.
Saahan ihmisellä mielipiteitä olla, mutta yleensä voi toinen (toverihengessäkin) kysyä niile perusteita, eikö niin.
Minun mielipde on se, että tällä palstalla esitetään tulkintoja historiallisesta materiaalista, kuten Korhonen on tehnyt. Minusta vain hänen teesinsä ovat hyvin sekavat, kuten johtopäätöksensäkin, kuten olen vastauksessani todennut lainauksin. Olen siis esittänyt lähteeni, joka on tuo Korhosen kirjoitus, johon hän pyysi kommenttia. Mikä mättää?
" Löytyneiden asiakirjojen perusteella Puna-armeijan yleisesikunta antoi Leningradin sotilaspiirille jo 30.12.1938 käskyn operatiivisesta sotapelistä, jonka teemana oli hyökkäys Suomeen. Sotapelin lähtökohtatilanteessa mainitaan jopa rajatapahtumat Mainilan kylän alueella. Sotapeli toteutettiin maaliskuussa 1939. Talvisodan alku noudatteli sotapeliä melko tarkasti. Lähdeaineisto todistaa, että hyökkäystä Suomeen suunniteltiin pitkällä tähtäyksellä. "
http://www.ilmatorjuntaupseeriyhdistys.fi/4_2004/tekstit/stars.htm
Se viesti, joka kirvoitti minut kirjoittamaan, oli se, jossa vaadit lähdettä väittämälle "Suomi olisi kuitenkin tullut vedetyksi mukaan sotaan". Tuohan on selvästi johtopäätös. Tätä johtopäätöstä oli jonkin verran perusteltu ja sen taustalla on huomattava määrä yleisessä tiedossa olevaa historiaa. Samankaltaisia tapahtumia, joita itsekin edellisessä viestissäni referoin. Täytyisikö kirjoittajan pystyä aina löytämään lähde, jossa joku on samaa mieltä hänen tekemiensä johtopäätösten kanssa? Et varmasti tarkoittanut tätä, sehän estäisi uusien johtopäätösten tekemisen ja sulkisi historiakeskustelun.
Jos sanotaan, että NL suunnitteli Suomen valtausta jo kesällä 1938, on kyseessä faktaväittämä. Tälle pitäisi löytää perusteita lähteistä.
Suomi oli päätetty
Kirjoittanut: valloittaa jo 1938 27.2.2006 klo 11.36
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000014387356
""Neuvostoliittolaiset asiakirjat todistavat Leningradin sotilaspiirin aloittaneen sodan valmistelut Suomea vastaan paljon ennen aikaisemmin tiedettyä: puna-armeijan joukot olivat mobilisoituina keskitettyinä hyökkäykseen jo ennen Moskovassa alkaneita neuvotteluja ja Karjalan autonomisessa neuvostotasavallassa Suomen-vastaisen sotaretken valmisteluihin oli ryhdytty jo vuoden 1938 lopulta lähtien. Punaisen armeijan yleisesikunnan päälikkö B.M: Saposnikov määräsi 30.joulukuuta 1936 Leningradin sotilaspiirin vastaista sotaa varten; sitä varten myönnettiin 260 miljoonan ruplan määräraha, jota seurasi maaliskuussa 1939 käynnistetty yksityiskohtainen sotapeli Suomea vastaan.
Tämä "Kahden osapuolen sotilaspelin toteuttamissuunnitelma" alkoi enteilevästi sanoilla "Karjalan kannaksella 22.-23.07.1039 Mainilan kylän liepeillä sattui useita merkittäviä rajaselkkauksia sinisten joukkojen kanssa..."
Hannu Rautkallio "Kansakunnan syyllisyys talvisotaan 1939-1940" s. 60"
Kiitos lähteestä. Todettakoon vielä, että en minä tätä ole varsinaisesti epäillyt...
No nyt asia selvisi.
En ole vaatinut tietolähdettä tuohon johtopäätökseen: "Suomi olisi kuitenkin tullut vedetyksi mukaan sotaan", vaan nimenomaan tiedoille, joista k.o henkilö oli tuon johtopäätöksen tehnyt. Siis tälle valtauksen suunnittelulle.
Tämän aiheen käsittely on ollut sarja väärinkäsityksiä, mutta nyt asia on kai lähteitten käytön osalta selvä.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000014349123
Joskus vähän ihmetyttää se varmuus, millä mielipiteitä muodostetaan ja missä kerrottuihin tietoihin ne mielipiteet sitten perustuu.
Tuossa on hyvä ketju esimerkkinä. Lopussa onkin sitten jo asiapitoisia lähteitä, joilla enimmät hörhöt voidaan hiljentää puolin ja toisin.
Noista kirjoista voi varmasti muodostaa jo jonkinlaisen mielöipiteen asiasta, vaikka mikään noista ei lioenben ehdoton totuus asiasta!
Charles Leonard Lundin 1957 kirjoittama kirja *Suomi Toisessa Maailmansodassa*.
Alkuperäisteos ilmestyi 1957 nimellä *Finland in Second World War*.
Kirja on Gummeruksen kustantama ja 1960 *ruotsinkielisestä*, tekijän tarkistamasta 1958 ilmestyneestä tarkennetusta teoksesta suomennettu Jorma Aaltosen toimesta.
Erittäin mielenkiintoinen kirja, jossa on monipuoliset lähdeteokset ja tarkat lähdeviitteet, 457 sivua asiaa.
Mahtava lukupaketti Suomen sisä- ja ulkopolitiikasta ja ajasta ennen 1939 kriisiä, Talvisota ja Jatkosota.
Hans Peter Krosby, Suomen valinta 1941. Helsinki 1967
Arvi Korhonen Barbarossa-suunnitelma ja Suomi
WSOY 1961
Tämä mainio kirja unohtui tuosta kolmikosta pois, eli tehdäänpäs siitä nelikko!
Earl F. Ziemke
Saksalaisten sotatoimet Pohjolassa 1940-1945 WSOY
Amerikkalaisen tutkijan 1960 ilmestyneestä alkuperäisteoksesta, The German Northern Theater of Operation 1940-1945
Martti Santavuoren 1963 suomentama 438 sivuinen paketti asiaa.
Tältä varmasti näytti talvisodan alettua.
Koska nyt on kyse Jatkosodasta, olisihan Nliitto sodan Saksaa vastaan loputtua ottaa vielä oman jatkosotansa, erän Suomea vastaan ja viedä pahat,pahat suunnitelmat loppuun asti?
Tarkoitin nyt lähinnä tuota yhtä lähdettä, mutta ei kai niitä koskaan liikaa ole, aika lukemiseen on vain rajallinen.
Sen takia en viitsisi ruveta tonkimaan Putkisen (Ahton) venäläisiä lähteitä, mutta kai ne on ne muutama venäl. historioitsija, jotka puoltaa Suvorovin teoriaa.
Talvisodasta mielenkiintoisin kirja, mitä olen lukenut on tämä Vehviläinen & Rzesevski(toim.) "Yksin suurvaltaa vastassa" Gummerus 1997.
Ei Saksaakaan miehitetty, vaikka se hävisi.
Kannattaa myös lukea noita kirjoitusjärjestyksessä, sillä jälkimmäinen saattaa olla tehty kumoamaan edellisessä esitettyjä teorioita.
Arvo Korhonen kirjoitti pamfletin ’Finland and world war II’ (nimellä John H. Wuorinen) Yhdysvalloissa osana sotasyyllisten puolustuskampanjaa, siinä esitettiin väite että "sotasyylliset eivät olleet syyllistyneet muuhun kuin parhaan kykynsä mukaan vajavaisin tiedoin valitsemaan mahdollisimman järkevästi ilman pahoja tai rikollisia aikomuksia".
C.Leonard Lundin arvosteli vuonna 1957edellä mainittua Korhosen kirjoittamaa kirjaa ja moitti Suomen sodanaikaista johtoa heikosta realiteettien tajusta ja huonosta rvostelukyvystä.
Seuraavaksi oli Korhosen vuoro, 1961 ilmestyi "Barbarossa-suunnitelma ja Suomi", jossa "jossa kaikin tieteen keinoin ja arvovallalla" pyrittiin osoitettamaan Suomi osattomaksi Saksan hyökkäykseen. Ajopuuteoriaa siis.
Korhosen teesit upotti sitten Anthony J. Upton ja Hans Peter Krosby. Erityisesti Krosbyn Suomen valinta 1941 (1967) on tutustumisen arvoinen teos. Krosby ei harrasta juurikaan syyttelyä saati moralisointia, mutta sitäkin enemmän asiatietoa.
Tuoreemmista kannattaa myös lukea tämä:
Chris Mann, Christer Jörgensen
Hitlerin sota pohjoisessa. Saksan sotatoimet Norjassa, Suomessa ja Neuvostoliitossa
Jyväskylä: Gummerus, 2003
Erikoinen tieto, mitäs kirjaa sinä taas luetkaan?