SUOLAKURKKUJA
– Tuo puolitoista kiloa suolakurkkuja, huusi Sirpa olohuoneesta.
– Puolitoista kiloa! Sehän on jumalauta muovikassillinen kurkkuja, sanoin.
Sirpa tuli makuuhuoneen ovelle ja taputti kasvanutta mahaansa.
– Hei isi, tuo meille puolitoista kiloa suolakurkkuja, sanoi Sirpa ja virnisti iloisesti.
Vedin takin päälle ja lähdin jättimäisen ostoslistani kanssa kauppaan. Sen jälkeen kun Sirpa Kovala, mun esimies taksifirmasta oli kertonut odottavansa mulle lasta, oli elämäni heittänyt täydellisen kuperkeikan. Taksifirman omistava Sirpan äiti tietää asiasta, mutta mä olen pitänyt oman lähipiirini suloisen tietämättömänä koko showsta. Mä vielä vähän epäröin sitä Sirpan sutkausta isäkandidaateista, ”kaksi vaihtoehtoa, sinä tai Pyhä Henki...”
Etsin vauhkona suolakurkkuja kaupasta. Lopulta nappasin yhden myyjän hihasta ja kysyin, missä ne piilottelivat herkkukurkkujaan.
– Venäläisiä vai tavallisia? kysyi myyjä.
– Mitä vitun venäläisiä? Mä pyysin herkkukurkkuja enkä venäläisiä.
– Ne on tuossa tynnyrissä, sanoi myyjä ja osoitti isoa tammitynnyriä.
– Mitä helvettiä? Eikö viski kuulu tynnyriin? kysyin.
Myyjä häipyi paikalta leveä perse keinuen. Se kuuli mun kysymyksen, mutta mä en sen vastausta. Ladoin suolakurkkuja jättipussiin, kun kännykkä soi. Se oli Sirpa.
– Tuo apteekista kalkkia, komensi Sirpa.
– Kalkkia? Sitähän myydään puutarhaliikkeissä, sanoin.
– Tuo apteekin kalkkia tai syön tästä kylppäristä kaakelit, komensi Sirpa vihaisesti.
Sirpa ärähti sen verran vakuuttavasti, että pudotin sen vitun pussin kurkkutynnyriin.
– No voi vittu..., sanoin.
– Mitä? huusi Sirpa.
– Eiku toi pussi putosi tonne kurkkutynnyriin.
– Onhan ne varmasti venäläisiä kurkkuja? kysyi Sirpa.
Kurkistin tynnyrin kylkeä.
– Jep, sanoin.
Ei auttanut muu kuin kääriä hiha ylös ja alkaa onkia pussia katkotulta mulkuilta muistuttavien vihreiden pötkäleiden joukosta. Yksi keski-ikäinen läpeensä utelias akka tuli ihmeissään viereeni ja kysyi:
– Onko pohjalla parempia?
– Joo, ne on naulanneet kaikki parhaat kurkut tonne pohjalautaan. Se on vanha venäläinen tapa.
Muija kurkisti epäuskoisena kurkkutynnyriin. Lopulta sain pussista kiinni ja lähdin kasaamaan muita ostoksia.
Jonossa jengi nuuhki ihmeissään mun valkosipulille ja venäläiselle kurkulle haisevaa handua. Mä kuuntelin aikani sitä supattelua ja nuuskimista. Lopulta malttini loppui.
– Ihmettelette varmaan mun käden hajua, sanoin.
Ihmiset käänsivät katseensa pois. Korotin ääntäni.
– Niin, siis te varmaan ihmettelette miten mun käsi voi haista kainaloon asti niin oudolle?
Ihmiset alkoivat loittoontua musta.
– Älkää antako sen häiritä. Mä olen keinosiementäjä ja yhdellä lehmällä oli sen verran räyhäkkä kiima päällä, ettei tää haju lähtenyt edes pesemällä.
Saman tien huomasin olevani ainoa kassajonossa. Muut siirtyivät hakemaan lisää ostoksia. Kassaneiti, pyylevä nelikymppinen nainen, katseli ihmeissään mun kurkkupussia.
– Tässä on puolitoista kiloa. Pitikö ollakin? kysyi kassa.
– Jep, mun daami on kyltymätön.
Kassaneiti tuntui riuskalta emännältä. Se katseli hetken arvioivasti kurkkujani ja sanoi:
– Olisit nyt ottanut vähän isompia.
– Ai, onko kokemusta? kysyin.
Kassa nappasi mua hihasta ja veti lähemmäs.
– Mulle ei riitä edes kesäkurpitsa, kuiskasi kassa ja iski silmää.
Mä aloin pitää kaupassa käymisestä.
– Tuo puolitoista kiloa suolakurkkuja, huusi Sirpa olohuoneesta.
– Puolitoista kiloa! Sehän on jumalauta muovikassillinen kurkkuja, sanoin.
Sirpa tuli makuuhuoneen ovelle ja taputti kasvanutta mahaansa.
– Hei isi, tuo meille puolitoista kiloa suolakurkkuja, sanoi Sirpa ja virnisti iloisesti.
Vedin takin päälle ja lähdin jättimäisen ostoslistani kanssa kauppaan. Sen jälkeen kun Sirpa Kovala, mun esimies taksifirmasta oli kertonut odottavansa mulle lasta, oli elämäni heittänyt täydellisen kuperkeikan. Taksifirman omistava Sirpan äiti tietää asiasta, mutta mä olen pitänyt oman lähipiirini suloisen tietämättömänä koko showsta. Mä vielä vähän epäröin sitä Sirpan sutkausta isäkandidaateista, ”kaksi vaihtoehtoa, sinä tai Pyhä Henki...”
Etsin vauhkona suolakurkkuja kaupasta. Lopulta nappasin yhden myyjän hihasta ja kysyin, missä ne piilottelivat herkkukurkkujaan.
– Venäläisiä vai tavallisia? kysyi myyjä.
– Mitä vitun venäläisiä? Mä pyysin herkkukurkkuja enkä venäläisiä.
– Ne on tuossa tynnyrissä, sanoi myyjä ja osoitti isoa tammitynnyriä.
– Mitä helvettiä? Eikö viski kuulu tynnyriin? kysyin.
Myyjä häipyi paikalta leveä perse keinuen. Se kuuli mun kysymyksen, mutta mä en sen vastausta. Ladoin suolakurkkuja jättipussiin, kun kännykkä soi. Se oli Sirpa.
– Tuo apteekista kalkkia, komensi Sirpa.
– Kalkkia? Sitähän myydään puutarhaliikkeissä, sanoin.
– Tuo apteekin kalkkia tai syön tästä kylppäristä kaakelit, komensi Sirpa vihaisesti.
Sirpa ärähti sen verran vakuuttavasti, että pudotin sen vitun pussin kurkkutynnyriin.
– No voi vittu..., sanoin.
– Mitä? huusi Sirpa.
– Eiku toi pussi putosi tonne kurkkutynnyriin.
– Onhan ne varmasti venäläisiä kurkkuja? kysyi Sirpa.
Kurkistin tynnyrin kylkeä.
– Jep, sanoin.
Ei auttanut muu kuin kääriä hiha ylös ja alkaa onkia pussia katkotulta mulkuilta muistuttavien vihreiden pötkäleiden joukosta. Yksi keski-ikäinen läpeensä utelias akka tuli ihmeissään viereeni ja kysyi:
– Onko pohjalla parempia?
– Joo, ne on naulanneet kaikki parhaat kurkut tonne pohjalautaan. Se on vanha venäläinen tapa.
Muija kurkisti epäuskoisena kurkkutynnyriin. Lopulta sain pussista kiinni ja lähdin kasaamaan muita ostoksia.
Jonossa jengi nuuhki ihmeissään mun valkosipulille ja venäläiselle kurkulle haisevaa handua. Mä kuuntelin aikani sitä supattelua ja nuuskimista. Lopulta malttini loppui.
– Ihmettelette varmaan mun käden hajua, sanoin.
Ihmiset käänsivät katseensa pois. Korotin ääntäni.
– Niin, siis te varmaan ihmettelette miten mun käsi voi haista kainaloon asti niin oudolle?
Ihmiset alkoivat loittoontua musta.
– Älkää antako sen häiritä. Mä olen keinosiementäjä ja yhdellä lehmällä oli sen verran räyhäkkä kiima päällä, ettei tää haju lähtenyt edes pesemällä.
Saman tien huomasin olevani ainoa kassajonossa. Muut siirtyivät hakemaan lisää ostoksia. Kassaneiti, pyylevä nelikymppinen nainen, katseli ihmeissään mun kurkkupussia.
– Tässä on puolitoista kiloa. Pitikö ollakin? kysyi kassa.
– Jep, mun daami on kyltymätön.
Kassaneiti tuntui riuskalta emännältä. Se katseli hetken arvioivasti kurkkujani ja sanoi:
– Olisit nyt ottanut vähän isompia.
– Ai, onko kokemusta? kysyin.
Kassa nappasi mua hihasta ja veti lähemmäs.
– Mulle ei riitä edes kesäkurpitsa, kuiskasi kassa ja iski silmää.
Mä aloin pitää kaupassa käymisestä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
on meinaan helevetin hyvää luettavaa....!
Voisitko vähän tiivistää, lähinnä ydinkohdat kiinnostavat, jätä kaikenlainen maalailu ja tunnelmointi pois.
Jonossa jengi nuuhki ihmeissään mun valkosipulille ja venäläiselle kurkulle haisevaa handua. Mä kuuntelin aikani sitä supattelua ja nuuskimista. Lopulta malttini loppui.
– Ihmettelette varmaan mun käden hajua, sanoin.
Ihmiset käänsivät katseensa pois. Korotin ääntäni.
– Niin, siis te varmaan ihmettelette miten mun käsi voi haista kainaloon asti niin oudolle?
Ihmiset alkoivat loittoontua musta.
– Älkää antako sen häiritä. Mä olen keinosiementäjä ja yhdellä lehmällä oli sen verran räyhäkkä kiima päällä, ettei tää haju lähtenyt edes pesemällä.
mutta voisin kirjoitta tollasii vaikka joka päivä:))
se eka juoppis on sairas!