Marsalkka Mannerheimin hautajaistilaisuus Helsingin Tuomiokirkossa, sunnuntaina 4. helmikuuta 1951.
Pelätessään surujuhlan kasvavan niin suuriin mittoihin, että se voitaisiin käsittää mielenosoitukseksi ja vaarantavan idän suhteita, hallitus päätti äänestyksen jälkeen jäädä pois hautajaisista.
Kaksi ministeriä rohkeni kuitenkin vastoin hallituksensa päätöstä tulla Tuomiokirkkoon jättämään jäähyväisensä Mannerheimille.
Ketkä olivat nämä kaksi rohkeaa miestä?
Pelätessään surujuhlan kasvavan niin suuriin mittoihin, että se voitaisiin käsittää mielenosoitukseksi ja vaarantavan idän suhteita, hallitus päätti äänestyksen jälkeen jäädä pois hautajaisista.
Kaksi ministeriä rohkeni kuitenkin vastoin hallituksensa päätöstä tulla Tuomiokirkkoon jättämään jäähyväisensä Mannerheimille.
Ketkä olivat nämä kaksi rohkeaa miestä?
Vastaukset 28
Vanhimmat
Ne olivat Åke Gartz ja Urho Kekkonen.
Taisin mainita tästä kekkostutkielmassanikin, vai mainitsinkohan? Olisi pitänyt mainita, sillä se on yksi niistä tapahtumista, joiden vuoksi uskon, että Kekkonen oli pohjimmiltaan ihan isänmaallinen mies, kunnon suomalainen. Mutta hhänen suuri kunnianhimonsa ja vallanhalunsa tuon hyvän ominaisuuden hänessä vain usein surullisella tavalla syrjäyttivät niissä olosuhteissa, joissa hän joutui toimimaan.
Onneksi en vielä ehtinyt mennä nukkumaan, kun rupesin lueskelemaan mielenkiintoista kirjaa, joten voin vastata tuohon kysymykseesi.
Kenen suomalaisen poliitikon kanssa Åke Gartzin tytär oli naimisissa? Tuo poliitikko oli aika lailla Kekkosen kaltainen ja tapainen, takinkäännöksineen kaikkineen, vaikka Kekkonen häntä jossain vaiheissa luonnehtikin stadilaiseksi sälliksi.
Väinö Leskisen. Leskisen ja Kekkosen välilä ei kuitenkaan ole mitään yhteisyyttä. Kekkosesta sinä muuten et tiedä mitään. Etkä tule koskaan tietämäänkään, koska ymmärryksesi ei riitä näkemään asioita niissä kantimissa joissa ne pitäisi nähdä.
Väinö Leskisen ennenaikainen kuolema johtui siitä, että hän alentui perässähiihtäjäksi Kremlin Kersanttikuvernöörille.
Jos Väinö Leskinen olisi ollut uskollinen aidoimmille arvoilleen, hän kenties nykypäivänä olisi Tanneriin verrattava suurmies?
Leskis-Väiski, tuo tunnettu asevelisosialisti, yksi Suomen pelastajista oli kyseessä. Häneltä jäi nuori leski ruotsinkielisen tv:n toimittaja Astrid Gartz Väiskin matkan päättyessä hiihtoretkellä jäälle Lauttasaaren edustalla.
Loppu vastauksestasi on silkkaa kepulaisen kaunaa. Indivi on kertonut sen osan oikein.
Minä tiedän Kekkosesta varmasti enemmän kuin yksikään kepulainen täällä. Olen elänyt parasta miehuuttani koko hänen presidenttiaikansa, seurannut silloin tarkkaan hänen toilailujaan ja lukenut hänestä myöhemmin kymmnintuhansin sivuin.
Siksi yritän valistaa asiasta myös kepulaisia. Ja siitä kepulaiset eivät pidä, sillä heidän mielestään Jumalasta ei saa tietää, siihen pitää vain uskoa.
...olen kanssasi. Kaikkea se Kekkonen sai aikaan. Olihan hänellä mahtava taustavoima.
Asettuminen samaan leiriin nikkivarkaiden kanssa kertoo paljon omasta moraalistasi. Piilottaisin kyllä arvotavarat, jos tietäisin sellaisia henkilöitä liikkuvan lähiympäristössä.
Jos rekisteröimätön nikkisi on kalleinta elämässäsi, niin otan osaa. Kyllä varmaan nyt niistä "nikkivarkaistakin" tuntuu siltä, kuin olisivat lapselta lelun varastaneet.
Mutta miksi et pidä lelustasi parempaa huolta, eli miksi et rekisteröi nikkiäsi? Silloin sitä kukaan ei pysty varastamaan. Tuskin kukaan haluaisikaan niin tehdä - kirjoitustesi tasosta päätellen.
Eiköhän Leskinen ollut aika juoppo. Ja kapin mielestä Kekkosen vika.
kuten tavallista, miljoona kilometriä ohi maalin.
Sama(t) nikkivaras on ollut asialla pelkän kiusanteon vuoksi rekisteröimässä kymmeniä jo rekisteröityjä nimimerkkejä matkivia nikkejä.
Olet suosinut tätä moraalittomuutta. Tämä kertoo oman moraalisi olevan yhtä huono.
Erehdyttämis- tai kiusaamistarkoituksessa toisen nikillä esiintyminen on moraalitonta, vai väitätkö toisin?
Turvaudut myös epäasialliseen arvosteluun. Sinulla ei tapoja.
Kyllä minä tässäkin tiesin Kekkosesta enemmän kuin kepulaiset:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000014590290
Katso myös eräitä lisäkommenttejani!
Väinö Leskisellä ja Urho Kekkosella oli kovin paljon yhteistä. Molemmat olivat urheilumiehiä, entisiä kilpaurheilijoita, Urkki korkeushyppääjänä, Väiski uimarina.
Molemmat olivat ns. naistenmiehiä, laulumiehiä - Väiski selvästi parempi - ja molemmille maistuivat juomat. Molemmat olivat hyvin kunnianhimoisia, kumpikin alkujaan hyvin jyrkästi kommunisminvastainen, mutta vallanhalunsa vuoksi käänsivät myöhemmin takkinsa.
Erojakin on. Väiski oli sotasankari, suuresti ansioitunut ja korkeilla kunniamerkeillä palkittu reservin kapteeni, komppanian päällikkö helsinkiläisessä Ässärykmentissä, ja siis myöhempi asevelisosialisti, yksi Suomen pelastajista. Urkki oli vain kansalaissodan vapaaehtoinen, Haminan teloittaja, ja myöhemmin Autopataljoonassa kirjurialiupseerina palvellut myöhempi res. kersantti. Suomen pelastajanahan monet täällä Urkkiakin pitävät - minä sen seikan kyllä kyseenalaistan.
Urkin isä Juho Kekkonen vastoin legendaa oli jo Urkin lapsuuden aikoina "herra", Kajaani-yhtiön tukkiasioitsija, ja Urkki kasvoi valkosuomalaisessa kodissa, jossa ihanteena oli "Suomi suureksi, Viena vapaaksi", ja niinpä Urho jo varhaisnuoruudessaan liittyi suojeluskuntaan Kajaanin sisseihin.
Todettakoon sivumennen, että Urkin nuorempi veli Uuno Johannes (Jussi) pääsi käymään reserviupseerikoulun ja valitsi aktiiviupseerin uran. Hän oli sodassa hyvä ja pidetty upseeri, mutta valitettavasti menetti näkönsä haavoituttuaan pahasti. Sodan jälkeen hän sokeudestaan huolimatta toimi monissa aseveljien luottotehtävissä ja oli pitkään sotasokeat ry:n puheenjohtaja. Tunsin aikoinaan erään upseerin, joka oli ollut sodassa Jussin alaisena, ja hän ihaili tätä yhtä suuresti kuin inhosi hänen Urho-veljeään!
Väiskin isä oli helsinkiläinen kirvesmies Otto Leskinen, joka joutui kansalaissodassa punakaartiin, jonka vallassa Helsinki oli. Sodan jälkeen hänen perheensä joutui täällä vainon kohteeksi ja joutui muuttamaan Siuntioon (vai Kirkkonummelle?), jossa ihmiset olivat suvaitsevampia, kuten suomenruotsalaiset yleensä ovat.
Siellä Väiski aloitti koulunsa ja perheen Helsinkiin palattua jatkoi ruotsinkielisessä koulussa ylioppilaaksi asti, ja sen seurauksena Väiskin ruotsi oli täydellinen niin, että hän kirjoitti mieluummin ruotsiksi kuin äidinkielellään suomeksi. Varmaan hänen toisessa ja lyhyeksi jääneessä avioliitossaan itseään huomattavasti nuoremman Astridin kanssa heidän kotikielensäkin oli ruotsi.
Tämä vain yleiseksi valistukseksi sitä ilmeisesti tarvitsevalle!
...jossakin esityksessäni, että Urkilla ja Väiskillä oli sekin yhteinen ominaisuus, että heille maistuivat juomat.
Urkilla ei ollut mahdollisuutta joutua tuomituksi rattijuoppoudesta, kun hänellä ei ollut edes ajokorttia, vaikka oli palvellut varusmiesaikansa Autopataljoonan kirjurialiupseerina (siitäkin kerron tuossa toisaalla). Ja Urkilla oli aina kuljettaja, jo ennen presidenttiaikaansa. Ja kukapa Urkin olisi linnaan pannut? No, neukut varmaan, jos olisi pettänyt heidän luottamuksensa.
En minä sanonut, että Väiskin kohtalo oli Kekkosen vika; indivi taisi niin sanoa. Mutta voin kyllä yhtyä näkemykseen. Urkki koitui monelle kunnianhimoiselle poliitikolle kohtaloksi. Pahimmin omassa puolueessaan, josta Ahti Karjalainen on surullisin esimerkki.
>> Sinulla ei tapoja.
jos ymmärryksesi ei riitä sen asian käsittämiseen, että nikkivarkaus on nettiterrorismia, ja sen suosiminen moraalitonta.
Kepulaiset täällä uskovat tietävänsä totuuden Urho Kekkosesta, mutta tällaisen kekkoskaunaajan - eräiden kepulaisten mielestä - täytyi tuollainenkin hyvä asia hänestä kertoa.
Se vain todistaa väittämääni, että kepulaiset eivät tiedä juuri mitään Kekkosesta, sillä heidän mielipiteensä mukaan Jumalasta ei sovi tietää, siihen pitää vain uskoa.
Löytääkö kapi mitään hyvää Kekkosesta. Kuitenkin lähes kaikki Suomalaiset ovat Kekkosta pitäneet ja pitävät suurena valtiomiehenä, jonka rinnalle ei ole vielä ketään ilmaantunut, ei edes lähelle.
Kysymys oli asetettu syötiksi sinulle, joka olet nimittänyt itsesi palstan kekkostietäjäksi no.1.
Jouduit vasten tahtoasi (jälleen kerran) tunnustamaan Kekkosen rohkeaksi ja isänmaalliseksi mieheksi.
...ja siis tiesin Kekkosesta tuonkin hyvän asian, jota monikaan kepulainen ei ilmeisesti tiedä.
Kerroin siinä 50-sivuisessa kekkostutkielmassani Kekkosesta paljonkin hyvää. Tässä eräitä poimintoja sieltä. Kannattaa katsoa myös tämän koonnoksen loppukaneetti:
- - -
Mutta miten hyvin tuo ihailtu mies itse asiassa tunnetaan? Tunnetaanko hänen koko uransa, hänen nuoruuden ajatuksensa ja tekonsa, ja tunnetaanko myös ne teot, joiden ansiosta hän pääsi tuohon arvostelun yläpuolella olevaan asemaansa? Ymmärretäänkö, että Urho Kekkonen oli vain raadollinen ihminen, joka älykkyydestään, lahjakkuudestaan ja monista muista avuistaan huolimatta oli myös heikkoa lihaa, ehkä jopa enemmän kuin vahvaa henkeä?
Millainen oli Urho Kekkonen? Sitä koetan selvittää tässä tutkielmassani. Tarkastelen Kekkosen koko elämän merkittävimpiä vaiheita ja hänen uransa keskeisimpiä tapahtumia. En ole historiantutkija, vaan harrastaja. En siis pysty esittämään Kekkosta mitään uutta, vaan tukeudun muiden kirjoituksiin. Niistä tekemilläni poiminnoilla ja niihin perustuvilla näkemyksilläni yritän tehdä vain kuvaa siitä, millainen Kekkonen oli elämänsä eri vaiheissa. Pääpaino tietenkin on hänen poliitikkoelämässään ja sen tärkeimmissä vaiheissa, joilla oli ja on edelleen merkitystä meille kaikille. Myös sen merkityksen laatua yritän lopuksi pohdiskella.
- - -
Nuorukainen Urho Kekkonen toivoi jokaisen kunnon suomalaisen nuorukaisen tavoin Suomen itsenäisyyttä. Monien muiden lailla hän uskoi sen parhaiten toteutuvan Saksan avulla. Hänen tarkoituksensa oli lähteä monien itseään hieman vanhempien koulutoveriensa tavoin Saksaan Jääkäripataljoona 27:ään koulutettavaksi jääkäriksi. Harmikseen hän ei ehtinyt siihen sotajunaan, johon hänen tarkoituksensa oli mennä, ja uusia tarjokkaita ei enää otettu. Hän liittyi suojeluskuntaan, ”Kajaanin sisseihin”, jonka riveissä hän pääsi harjoittelemaan tulevaa vapaussotaa, jota hän odotti kiihkeästi.
Vapaussotaan hän lähti 17-vuotiaana vapaaehtoisena. Ensiksi hän oli pohjoisempana Mouhun rintamaosalla, mutta sitten hänen ”taistelujen tiensä” johti Varkauteen, Mikkeliin ja Viipurin valloitukseen. Sieltä sotaretki suuntautui länteen ja hän osallistui myös Haminan valloitukseen ja oli mukana sodan päätösparaatissa Helsingissä. Vielä sodan päätyttyä hän palasi Haminaan, missä toimi punaisten vankileirillä vartioryhmän johtajana. Siinä ominaisuudessa hän joutui myös johtamaan vankien teloitusta.
Tuota teloitusryhmän johtajana toimimistaan hän muistelee Paavo Haavikon toimittamassa kirjassa ”Tämä minun ankara vuosisatani” seuraavasti: ”Äkkiä seison teloitusryhmän päällikkönä antamassa ampumiskäskyä. Vangit ovat jo kohtaloonsa alistuneita. Miksi juuri minä? Olen vain raaka sotilas vailla aliupseerin arvoa ja arvomerkkejä. Oliko tämän tehtävän saanut menettänyt hermonsa niin, että kun toimenpidettä ei enää voitu siirtää, oli miestä vaihdettava”. Kertomus jatkuu, mutta tässä oleellinen.
Suomalaisuusaate oli se, mihin nuori Kekkonen eniten kiinnittyi. Suur-suomalaisuus oikeammin, sillä hän puhui ylioppilaspiireissä kiihkeästi suomensukuisten kansojen yhdistämisen tarpeesta. Hän kannatti sydämestään tähän tähtäävää, hieman nolosti päättynyttä Aunuksen retkeä, vaikka ei itse ollutkaan sillä mukana. Vuonna 1918 Suomeen liittyneiden Repolan ja Porajärven kuntien palauttamista Neuvostoliitolle vuoden 1920 Tarton rauhassa hän piti maanpetoksena ja ylisti tästä protestiksi itsensä ampuneen Repolan nimismies Bobi Sivénin teon esimerkillistä sankaruutta.
Kekkonen oli ahkera kynämies, ja hän kirjoitteli useissa lehdissä. Hänen kirjoituksensa ”Mies Suomalaisena”, Ranstakkana”(jonka hän suomalaisuusaatteen vuoksi muutti ”Kohennuskepiksi”), ”Urho Sorsimona”, ”Känänä”, ”Lautamiehenä” ja monilla muilla nimillä henkivät hänen aatettaan. Kuuluisa oli hänen kirjoituksensa Ylioppilaslehdessä ”Olin päivän diktaattorina”, jossa hän kuvaa, miten hän olisi järjestänyt maa asiat, jos hänellä olisi ollut valta. Siinä maassa ei olisi ollut sijaa ruotsin kielellä eikä sosialismilla.
- - -
Koko talvisodan ajan Kekkonen lietsoi eduskunnassa ja muualla voimakkaasti taistelutahtoa ja vaati sodan jatkamista voittoon saakka. Alkaneita rauhanneuvotteluja hän vastusti äärimmäisen jyrkästi. Kun rauhanneuvottelujen vastustus kasvoi eduskunnassa, Kekkonen kirjoitti vaimolleenkin: ”Se hullutus (rauhanneuvottelut), josta edellisessä kirjeessäni kerroin, lienee jo haudattu”. Mutta jo saman päivänä (6.3.40) hallitus teki päätöksen valtuuskunnan lähettämisestä Moskovaan neuvottelemaan rauhan ehdoista. Kun Tanner tuli eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaan selostamaan hallituksen perusteluja, Kekkonen ei hyväksynyt niitä ollenkaan. Hän sanoi, että ainoa keino maan itsenäisyyden säilyttämiseksi on jatkaa taistelua länsivaltain tuella, minkä saamiseksi ei tule viivytellä.
Kun Paasikivi valtuuskuntineen oli jo lähtenyt Moskovaan, Kekkonen ryhtyi eduskuntaryhmässään kiihottamaan mieliä rauhaa vastaan ja oman kertomuksensa mukaan siinä jossain määrin onnistuikin. Kekkonen pyysi tapaamista tasavallan presidentti Kallion kanssa, jolle hän todisteli, että ”Paasikiven linjalle” lähteminen tulisi osoittamaan edellisen syksyn politiikan kevytmieliseksi seikkailuksi. Hän tukeutui tiedustelutehtäviin sijoitetulta professori Arvi Korhoselta saamaansa muistioon, jossa tämä sanoi mm: ”Venäjällä on halu saada tämä arvioitua pitemmäksi venynyt sota nopeasti päättymään. Mitkään seikat eivät pakota Suomea esiintymään maahan lyötynä avun pyytäjänä”.
Kun sitten talvisodan rauhanteosta päättäminen oli esillä eduskunnassa, edelleen rauhanteon kiivaimpia vastustajia oli sisäministeri Urho Kekkonen. Hän oli siis eduskunnassa, vaikka hänen olisi pitänyt virkatehtäviensä vuoksi olla Karjalassa johtamassa evakuointia. Edwin Linkomies kertoo, että ulkoasianvaliokunnassa rauhantekoa vastustivat vain Maalaisliiton Kekkonen ja Kalle Kämäräinen sekä IKL:n Kares ja kokoomuksen Ikola. Kekkonen oli äärettömän tyytymätön siihen, että talvisota päätettiin niin. Hän mm. totesi, että ”jos tämä sukupolvi ei jaksanut kestää loppuun, on nousevan polven kaikki korvattava”. (Kaikessa edellä sanotussa olen tukeutunut lähinnä Juhani Suomen Kekkos-elämäkerran ensimmäiseen osaan ”Myrrysmies”).
- - -
Luopuiko Kekkonen kaikesta entisestään tehdessään tuon käännöksensä ja ryhdyttyään Neuvostoliiton kuuliaiseksi palvelijaksi? Olisiko sellainen muodonmuutos mahdollinen kenellekään, edes Urho Kekkoselle? Jospa hän sittenkin pysyi sydämessään nuoruuden aikojensa isänmaallisena patrioottina, joka alentui noin vain siksi, että hän näki Suomen edun ja turvallisuuden sitä vaativan. Onhan sekin mahdollista. Mutta olisiko Kekkonen ollut sellainen höppänä, joka ei olisi nähnyt Suomen edun olevan paljon laajemman ja kokolailla toisenlaisen kuin mistä me saimme Neuvostoliiton helmassa nauttia? En oikein jaksa uskoa. Kekkonen liikkui myös länsimaissa ja näki, että siellä olivat asiat monessa suhteessa paremmin kuin meillä.
- - -
Max Jakobson, joka vuosikymmeniä seurasi Kekkosta läheltä ja oli pitkään yksi hänen luottomiehiään diplomatiassa – mm. Risto Hyvärisen ja Keijo Korhosen ohella – antaa kirjoissaan Kekkosesta hieman ristiriitaisia lausuntoja. Toisaalta hän uskoo Kekkosen aina ajatelleen ennen muuta Suomen asiaa, mutta ei hyväksy hänen menettelyjään siinä. Hän pitää häpeällisenä sitä, miten Kekkonen alisti lähimpänsä omassa puolueessaan ja teki puolueesta vain valtansa välikappaleen. Jakobson toteaa: ”Kekkonen oli periaatteiltaan demokraatti, mutta luonteeltaan autokraatti. Hän lamaannutti parlamentarismin voidakseen pitää vallan omissa käsissään. Suhteita Neuvostoliittoon hän hoiti käyttäen KGB:n kanavaa. Kukaan ei uskaltanut muistuttaa häntä perustuslain pykälästä, jonka mukaan kaikki tiedonannot ulkovalloille on toimitettava sen ministerin kautta, jonka toimialaan ulkoasiat kuuluvat”.
Jakobson toisaalta myös suorastaan ylistää Kekkosta. Hän kertoo, miten Kekkonen seurasi valppaasti maailman tapahtumia ja luki valtavasti, sekä kirjallisuutta että monien maiden valtalehtiä. Jakobson ihailee Kekkosen älyä ja hänen henkistä kapasiteettiaan, mikä ilmeni mm. hämmästyttävänä kykynä tajuta nopeasti asioista oleellinen. Myös Kekkosen muistia ja monien asioiden samanaikaista hallintaa Jakobson ylistää, mutta kertoo hänkin huomanneen tuon kyvyn rapistumisen Kekkosen viimeisinä presidenttivuosina.
- - -
Paavonsalo jatkaa: ”Läheisten ystäviensä kesken Kekkosen sanotaan olleen avoin, huumorintajuinen ja seurallinen. Ihmiskunnan ylimpiin arvoihin ja uskontoon hän suhtautui riittävän kunnioittavasti, kuten sivistyneen ihmisen tapoihin kuuluu. Kekkosen persoonan sisintä oli hänen alati yltynyt halunsa käyttää valtaa. Vähemmän jaloa oli se, että Kekkosella oli vuosikymmenten ajan henkilökohtaisen vihanpidon kohteita. Valta turmeli aikaa myöten Kekkosta. Hän huumaantui omasta menestyksestään, oli turhamainen, oikutteleva ja epäluuloinen. Arvostelun heikko kestäminen aiheutti puheet kekkosdiktatuurista ja ruoskaparlamentarismista. Synkät puolet korostuivat loppuaikoina enemmän, ja siksi Kekkosesta jäi monille tarkkailijoille epäedullinen kuva.”
Minä yhdyn sekä Häikiön että Paavonsalon näkemyksiin. Minun Kekkos-kuvaani vaikuttaa myös se Kekkonen, joka ei vielä ollut presidentti. Se vaikuttaa poliitikon uransa ensimmäiseltä vuosikymmeneltä osin myönteisesti (isänmaallisuus ja pyrkimys ”kansanrintamayhteistyöhön”), mutta vuosikymmenen loppupuolelta myös kielteisesti (takin kääntäminen ja varsinkin sen epäilyttävät perusteet). Kekkosen toimet toisella poliitikon vuosikymmenellään (toiminta asekätkentä- ja sotasyyllisyysasioissa, poliitikkotovereittensa pettäminen ja härski vallankaappaus omassa puolueessaan) vaikuttavat minun Kekkos-kuvaani vain kielteisesti. Silti minunkin silmissäni Urho Kekkonen oli monilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan suuri mies ja kiistatta aikansa merkittävin suomalainen poliitikko, mutta hänen merkityksensä laatu Suomelle ei ole minun mielestäni yksiselitteisesti, tuskin edes voittopuolisesti hyvä.
- - -
Olen tällä lyhyellä esitykselläni Kekkosesta presidenttinä pyrkinyt kertomaan, miten hän sai vallan haltuunsa ja miten hän käytti sitä. Se mielestäni parhaiten kuvaa Kekkosen poliitikon olemusta. Kotimaan politiikassa hän oli vallanhaluinen ja täysin häikäilemätön, mutta ihmeen nöyrä ja säyseä Neuvostoliitolle. Olen pyrkinyt myös osoittamaan, että hänen asemansa perustui ennen muuta Neuvostoliiton tahtoon ja tukeen. Oliko tuo NL:n tuki välttämättä tarpeen Suomen presidentille? Uskoakseni ja monen muun mielestä sitä ei olisi tarvittu eikä sitä olisi saanut edes vastaanottaa niin selvästi. Mutta NL:lta saamiensa valtuuksien puitteissa Kekkonen kyllä usein toimi taitavasti Suomen etua ajatellen.
Myös monilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan – ennen muuta älyltään – hän oli suurmiesluokkaa. Mutta paljon hänessä oli muutakin, häntä pienentävää. Tämän olen koettanut tuoda esille inhimillisenä näkökulmana. Ei kai hän ollut ihmisenä vain hyvä tai paha. Kukaan meistä ei ole sellainen. Kekkosessa tämä dualistisuus näkyi korostuneesti, sillä hän oli harvinaisen ristiriitainen henkilö.
Otsikoissa kehotus ja kysymys.
Max Jacobsonin ylistys Kekkosen suhteen on paikallaan, kuten myös arvio, että ainoa suuri miinus Kekkosen elämänkaaressa on hänen valtakautensa jatkuminen 3-4 vuotta vuotta liian pitkään. Tuskinpa niin olisi käynyt, jos Sylvi Kekkonen ei olisi kuollut niin aikaisin. Kekkosen ympärille jäi vain liehittelijöiden joukko jotka onnistuivat harhauttamaan jo iän lyömää miestä.
Myös demarit tekivät parhaansa pitääkseen Kekkosen vallassa raivaten samalla tilaa itselleen. Mauno Koivisto väijyi taustalla kuin korppikotka odottaen uhrin heikentymistä jolloin uskaltaisi hypätä saaliinsa niskaan lyömään kuoliniskun luisella nokallaan...
Mutta Keskustalainen Urho Kekkonen oli aikanaan niin hyvä ettei demareista tule koskaan olemaan vertaista.
Keskusta on paras.
...Max Jakobson puhuu totta:
>> Max Jakobson sanoo kolumnissaan Helsingin Sanomissa 26.5.2004: ”Suurmieskultin aika päättyi Kekkosen eroon presidentinvirasta. Hänen seuraajansa Mauno Koivisto piti esikuvanaan Paasikiveä. Hän palautti parlamentarismin. Eduskunta päätti lisäksi rajoittaa presidentin toimikaudet kahteen. Uusi perustuslaki, joka astui voimaan vuonna 2000, ei enää anna presidentille mahdollisuutta ulkopolitiikan yksinvaltaiseen johtamiseen”.
...kuin vain kopioida. Pitää ensin lukea paljon, ja myös ymmärtää lukemansa. Siten saa paljon tietoja; omassa päässä voi syntyä vain usko.
Sinun uskoasi tieto ei ole päässyt koskaan häiritsemään. Minua se patisti kirjoittamaan mm. tuon kekkostutkielmani.
Tässä sen lähdekirjallisuus, josta esitin paljon sitaattejakin, mutta pyrin myös antamaan niistä omia tulkintojani. Sellainen on ajattelevien ihmisten tapa.
Taustakirjallisuutta (niitä kirjoja, jotka ovat vaikuttaneet kirjoitukseeni):
Juhani Suomi: Urho Kekkosen elämäkerta, 8 osaa
Paavo Haavikko: ”Tämä minun ankara vuosisatani” (Kekkosen elämäkerta)
Edwin Linkomies: ”Vaikea aika” (muistelmat)
Väinö Tanner: ”Suomen tie rauhaan 1943-44”
K-A.Fagerholm: ”Puhemiehen ääni” (muistelmat)
Matti Kalliokoski: ”Pitkä sarka” (Viljami Kalliokosken elämäkerta)
Jukka Nevakivi: ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui?”
Matti Paavonsalo: ”Kekkosen valta”
Mauno Koivisto: ”Historian tekijät” ja ”Kaksi kautta” (muistelmia)
Kalevi Sorsa: Kansankoti ja punamulta” (muistelmat)
Lasse Lehtinen: ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” (väitöskirja)
Jukka Tarkka: ”Presidentin ministeri” (Ahti Karjalaisen ura)
Johannes Virolainen: ”Yöpakkasista juhannuspommiin”
Arvi Korhonen: ”Barbarossasuunnitelma ja Suomi”
Heikki Ylikangas: ”Tulkintani talvisodasta”
Mauno Jokipii: ”Jatkosodan synty”
Timo Vihavainen: ”Kansakunta rähmällään – suomettumisen lyhyt historia”
Martti Häikiö: ”Historia ja väärät profeetat”
Hannu Rautkallio: ”Paasikivi vai Kekkonen – Suomi lännestä nähtynä 1945-56”, ”Agenda Suomi: Kekkonen, SDP ja NKP 1956-66”, ”Laboratorio Suomi: Kekkonen ja KGP”, ”Neuvostovallan asialla: NKP:n vaikutus Suomeen 1960-luvulla” ja ”Novosibirskin lavastus: Noottikriisi 1961”
Max Jakobson: ”Väkivallan vuodet” ja ”Pelon ja toivon aika”
Risto Hyvärinen: ”Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua”
Keijo Korhonen: ”Sattumakorpraali”
Björn Alholm: ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”
Matti Lukkari: ”Lauri Sutela – puolustusvoimain komentaja”
Viktor Vladimirov: ”Näin se oli” (muistelmat 1954-88)
Juri Derjabin: ”Omalla nimellä”
Oleg Gordievsky ja Inna Rogatschi: ”Sokea peili”
Jelisei T. Sinitsyn: ”Vaiettu totuus”
Rony Smolar: ”Setä Stiller”
Max Jakobson on oppimaton ja ajattelykyvytön diletantti, jolla ei ole alkeellisintakaan hajua yhteiskuntatieteistä. Hän on kunnostautunut vain politiikan ja diplomatian käytönnöissä, joilla hänen menestyksensä voidaan arvuioida vain muista poliittisista lähtökohtakriteereistä käsin. Arvostelukyvyttömyytensä Jakobson on osoittanut kirjoittelemalla erkkolaiseen mesenaattiinsa juttuja myös aiheista, joissa hänen täydellinen tietämättömyytensä näyttäytyy ihan päällimmäisenä.
Suomi Kekkosen jälkeen oli aivan eri yhteiskunta kuin koskaan aiemmassa kansallisessa historiassa. Lause "Koivisto palautti parlamentarismin" ei tarkoita yhtään mitään, koska mikään, toistan tämän: ei mikään enää Koiviston aikana ollut verrattavissa suomalaiseen yhteiskuntaan Kekkosta edeltävinä vuosikymmeninä. Suomi oli -- ja paljolti Kekosen aivan määrätietoisen työn tuloksena -- muuttunut maaseutuvaltaisesta yhtenäiskulttuurista kaupungistuneeksi ja teollistuneeksi moniarvoiseksi pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, ja kun nämä yhteiskunnalliset perustekijät muuttuivat, se merkitsee, että myös politiikan käytännöt ovat todellisilta sisällöiltään erilaiset kuin aikaisemmin. Sanonko tämän varmuuden vuoksi vielä toistamiseen: lauseessa "Koivisto palautti parlamentarismin" ei ole mitään tosiasiallista sisältöä. Sen on vai verbaalimelua, tyhjää polotusta, jota Jakobsonin tapaiset tyhjänrähisijät mieluusti suissaan makustelevat.
Historiaa ei pidä harrastaa laillasi yhteiskunnallisista kehitysprosesseista täysin tietämättömänä, koska silloin päädytään juuri tuollaiseen sinulle ominaiseen näennäistietoon. Sillä ei ole mitään virkaa, eikä sen varassa ymmärretä mitään yhteiskunnallisia tai historiallisia ilmiöitä. Ja inhottavaa tuollainen näennäistieto on silloin, jos asianomainen harrastelija vielä käyttää sitä koulukiusaajan moraalilla mitätöidäkseen siihen viittaamalla ihan tavallisten tiedoillaan ylpeilemättömien mutta asenteiltaan paljon terveempien ihmisten arvoa.
>> asianomainen harrastelija vielä käyttää sitä koulukiusaajan moraalilla mitätöidäkseen siihen viittaamalla ihan tavallisten tiedoillaan ylpeilemättömien mutta asenteiltaan paljon terveempien ihmisten arvoa.
Rekisteröinti ei oikeuta solvaamaan kanssakirjoittajia.
Ei niin. Ei kai täällä kukaan ole solvannut sillä lailla kanssakeskustelijoitaan kuin eräs rekisteröitynyt, joka jo nikissään kuuluttaa keskustalaisuuttaan.
Hänen minuun kohdistamistaan herjoista parikin lakimiestä on todennut niiden täyttävän törkeän kunnianloukkauksen tuntomerkistön, mutta samalla todenneet, että tuskin kannattaa häntä viedä käräjille, jossa hänet todennäköisesti todettaisiin syyntakeettomaksi.
Siis hänelle voisit kertoa tuon toteamasi. Vaikka tuskin se mitään auttaisi.
Minä sen sijaan mainitsemasi seikan hyvin sisäistäneenä en ole ketään samalla tavalla solvannut, enkä ole tuntenut siihen koskaan tarvettakaan enkä olisi voinut tehdä siksikään, että minulla sentään on hieman sivistystä ja käytöstapoja. Terävästi olen kyllä sanonut usein, ja harrastanut myös ironiaa, jonka jotkut ovat väärin mieltäneet pilkaksi.
Rekisteröityneenä tietää hyvin, että voi joutua sanoistaan vastuuseen, jos ei pidä itseään syyntakeettomana. Rekisteröimättömyys panee epäilemään, että asianomainen haluaakin vain törkeillä tunnistamattomuutensa suojasta. Tai sitten hän kokee olevansa muuten niin heikoilla, että ei uskalla tulla pois puskastaan.
kirjoitusten sävy on kiinni ihmisestä itsestään. Härski luonne ei sivisty rekisteröitymällä.