Löysin tämän palstan googlen kautta, ja pitemmittä puheitta tarvitsisin apuanne! Eli, missä vaiheessa laihdutus alkoi mennä sairaalloiseksi? Tai miten voi määrittää normaalilahidutuksen ja anoreksian.
Itseäni on alkanut nyt huolestuttamaan ihan tosissaan, kun laihduttaminen täyttää ihan kaikki ajatukseni, tuntuu, ettei päähäni enää mahdu muuta kuin ruoka!
Luen jatkuvasti ruokaohjeita, teen ruokaa ja leivon miltei kokoajan, mutta itse en syö muruakaan.
Tämä alkoi toisen lapsen syntymän jälkeen, eli noin 7kk sitten. Sain odotusaikana kiloja reilusti, ja painoin synnäriltä lähtiessä 75, olen 170 pitkä. Nyt paina 54 kiloa, ja nimenomaan syömättömyydellä, ja kausiluonteisella rääkkiliikunnalla laihduttamisen jälkeen, ja tavoitteet on kokoajan vielä kymmenen kiloa pois. Tajuan itsekin, ettei se olisi enää normaalia, ja ympäristö mut on saanutkin avaan silmät, mutta kun miksi kuitenkin olen lihava silmissäni.
Kun katson kuviani, saatan säikähtää, että olempa laiha, mutta ajattelen, että olen lihomnut kuvan ottamisen jälkeen, ja nyt olen taas lihava jne...
Vaatteista mulle sopii 34-32 farkut ja mittailen jatkuvasti ympärysmittojani. Lasten vuoksi en pääse harrastamaan liikuntaa, mutta hyötyliikun senkin edestä.
En saa öisin unta ajatuksiltani, asetan kauheita syömättömyys vaatimuksia, ja tuntuu, ettei tämä ole enää hallinnassani.
Usein pakotan itseni syömään jotain, koska aikaisemmin ruokahalusi oli kuitenkin laihduttamiseta huolimatta hyvä,mutta nyt tämä on mennyt siihen pisteeseen, että jos jotakin syön, tulee niin tajuttoman huono omatunto, ja nykyään sitä ruokahaluakaan ei oikeestaan ole.
Eli, onko tää nyt teidän mielestänne jo sairasta, vaan onko vaan sitä, että olen innostunut laihdutuksesta odotusajan jälkeen? Olisin oikein kiitollinen mielipiteistä, koska en oikeen voi puhuakkaan tästä kenellekkään...
Itseäni on alkanut nyt huolestuttamaan ihan tosissaan, kun laihduttaminen täyttää ihan kaikki ajatukseni, tuntuu, ettei päähäni enää mahdu muuta kuin ruoka!
Luen jatkuvasti ruokaohjeita, teen ruokaa ja leivon miltei kokoajan, mutta itse en syö muruakaan.
Tämä alkoi toisen lapsen syntymän jälkeen, eli noin 7kk sitten. Sain odotusaikana kiloja reilusti, ja painoin synnäriltä lähtiessä 75, olen 170 pitkä. Nyt paina 54 kiloa, ja nimenomaan syömättömyydellä, ja kausiluonteisella rääkkiliikunnalla laihduttamisen jälkeen, ja tavoitteet on kokoajan vielä kymmenen kiloa pois. Tajuan itsekin, ettei se olisi enää normaalia, ja ympäristö mut on saanutkin avaan silmät, mutta kun miksi kuitenkin olen lihava silmissäni.
Kun katson kuviani, saatan säikähtää, että olempa laiha, mutta ajattelen, että olen lihomnut kuvan ottamisen jälkeen, ja nyt olen taas lihava jne...
Vaatteista mulle sopii 34-32 farkut ja mittailen jatkuvasti ympärysmittojani. Lasten vuoksi en pääse harrastamaan liikuntaa, mutta hyötyliikun senkin edestä.
En saa öisin unta ajatuksiltani, asetan kauheita syömättömyys vaatimuksia, ja tuntuu, ettei tämä ole enää hallinnassani.
Usein pakotan itseni syömään jotain, koska aikaisemmin ruokahalusi oli kuitenkin laihduttamiseta huolimatta hyvä,mutta nyt tämä on mennyt siihen pisteeseen, että jos jotakin syön, tulee niin tajuttoman huono omatunto, ja nykyään sitä ruokahaluakaan ei oikeestaan ole.
Eli, onko tää nyt teidän mielestänne jo sairasta, vaan onko vaan sitä, että olen innostunut laihdutuksesta odotusajan jälkeen? Olisin oikein kiitollinen mielipiteistä, koska en oikeen voi puhuakkaan tästä kenellekkään...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Pidä vaikka siinä 20:ssä, niin on turvallinen ja olet silti hyvin hoikka. Iho ja hiukset pysyy hehkeinä. älä tee painosta ja syömisestä elämän pääsisältöä, vaan osa sitä.
Sairastat ainakin lievää syömishäiriötä, siitä ei ole epäilystäkään. Et näe itseäsi oikein, kuten en itsekään nähnyt. Jos kuvat auttavat asiaa, ota paljon kuvia itsestäsi ja tarkastele asiaa. Pyydä myös kommentteja läheisiltäsi, rehellisiä, niin huomaat pikkuhiljaa vääristyneen omakuvasi. Mittasi ovat todella hoikat ja jos painaisit haluamasi 10kg vähemmän, olisit sairaalakunnossa!! Oikeasti, jos tässä vaiheessa on mahdollista vielä itse vaikuttaa omaan terveyteensä, tee se!! Tuo tie on tuhoon tuomittu, been there, done that.
Hae apua, jos tuntuu ettet selviä yksin. Yritä saada aika vaikka ravitsemusterapeutille alkuun, itseäni se auttoi alussa suuresti.
Mieti, sulla on lapsikin! Haluat varmasti olla terve ja jaksava äiti, eikö?
Vaikka painaisit 60kg, olisit hoikka, usko tai älä.
Tsemiä kovasti!!
Lapsiparka kellä on tommonen sekopäinen äiti...
Auschwitz:ssä ei ollu anorexiaa, olivat laihoja muuten vaan...Olis muuten hyvä hoitokeino nykyäänkin tommosille luksus"sairaille".
sairaus oo sairastajan vika.maailma on helpompi hoikalle.siittä siinä on perinpohjin kysymys.pelätään lihavuutta enempi kun kuolemaa.anorektikot haluavat vaan miellyttää.myös sinua
Pitääkö teidän aina olla noin hemmetin... (kauniisti ilmaistuna ---->) älykääpiöitä että vetoatte noihin
"voi voi lapsi parkaa, jolla on tollainen hullu äiti"
"Taidat olla ihan kakara, ei kukaan aikuinen ole noin tyhmä"
"Maailmassa ei voi olla noin idiotteeja"
"Voi, voi. Sä kuolet kohta, eikä kukaan välitä"
Tekstisi osoitti itseasiassa vain sinun kypsymättömyyden, koska kommenttisi oli ala-arvoinen, varsin typerä, äkkiseltään hutaistu, ajattelematon, lapsellinen ja tyhjää täynnä. Mietipä seuraavalla kerralla hieman pidempään ennen kuin edes aloitat vastaamaan. Jos vaikka saisit oikeasti kirjoitettua jotain, jolla olisi merkitystä?
kyllä toi mulle ainakin kuullostaa jo ihan anoreksialta, valitettavasti! ihan samanlaista oli silloin mulla, mitään en syönyt ja mitään muuta en ajatellut kuin sitä syömättömyyttäni ja laihtumista...
mun mielestä sun kannattais mennä jutteleen vaikka terveyskeskukseen jollekin tai soittaa auttavaan puhelimeen... Suosittelen syvällä rinta äänellä hakemaan apua vielä kun olet kuitenkin (miten ymmärsin) niin aika alku vaiheilla tossa syömishäiriössä, sitten kun vajoat sinne ihan pohjalle niin nousu ylös on paljon tuskallisempi kuin se olis nyt..
nyt saatat muutamalla askeleella päästä ylös mutta vuodenkin kuluttua matka voi olla jo monta monta sataa/tuhatta askelta... jos voit kuvitella!!
ihan ensinnäkin omaksi parhaaksi ja toiseksi sinun lastesi lapsuuden ja elämän laadun parhaaksi älä murehdi asiasta yksin ja "suullisesti" tai siis äänellisesti puhu jollekkin..
tsemppiä!!