Ihmisen "itseys" on siinä määrin riippuvainen aivojen ja muun ruumiinosien toiminnasta että ei liene mitään syytä olettaa että tästä jäisi mitään jäljelle ihmisen kuoltua.
Jääkö sitten ihmisestä mitää jäljelle kuoleman jälkeen?
Kaikki tekomme ja sanamme vaikuttavat muihin ihmisiin. Pieni pahaa tarkoittamaton koulutoverin huomautus voi syöstä teinitytön anoreksian synkkiin syövereihin. Vastaavasti hymy tai mukava rupattelu voi pelastaa synkänkin päivän.
Tällä tavalla tekomme ja sanamme jäävät elämään eräänlaisena yhteisöllisenä voimana vielä kuolemamme jälkeen. Myöskin jossain paikoissa voimme tuntea esimerkiksi kuolleiden sukulaistemme "hengen", osittain koska heidän konkreettiset työn jälkensä näkyvät tutuissa paikoissa, osittain koska yhdistämme muistomme ja kokemuksemme näihin paikkoihin.
Eikö olisikin mielekkäämpää yrittää elää elämänsä siten että meistä jäisi positiivinen yhteisöllinen vaikutus vielä senkin jälkeen kun me "itse" olemme hajonneet orgaanisiksi molekyyleiksi mahdollisesti toisten elävien olentojen käyttöön? Nimemme unohtuu ajan myötä ja "henki" haalistuu lähes olemattomaksi, mutta ei kokonaan häviä niin kauan kuin yhteisöllinen ihmislaji on olemassa.
Minusta tämä olisi huomattavasti realistisempaa ja moraalisempaa kuin uskovaisten "MINÄ MINÄ MINÄ" "MINÄ tahdon naminami-palkinnon kuoleman jälkeen!"
Mitäpä jos erään kauan sitten eläneen opettajan opetukset ja teot ovat olleet poikkeuksellisen innoittavia? Opettajan vaikutuksesta yhteisöön syntynyt "henki" on ollut niin vaikuttavaa että oppilaat vielä mestarinsa kuoleman jälkeen lähtivät kertomaan kokemuksistaan koko maailmalle. Myöhemmin erään yhteisön innostuksen tilasta on tullut sitten erään tietyn uskonnon piirissä "Pyhä Henki", isolla peellä. :)
Jääkö sitten ihmisestä mitää jäljelle kuoleman jälkeen?
Kaikki tekomme ja sanamme vaikuttavat muihin ihmisiin. Pieni pahaa tarkoittamaton koulutoverin huomautus voi syöstä teinitytön anoreksian synkkiin syövereihin. Vastaavasti hymy tai mukava rupattelu voi pelastaa synkänkin päivän.
Tällä tavalla tekomme ja sanamme jäävät elämään eräänlaisena yhteisöllisenä voimana vielä kuolemamme jälkeen. Myöskin jossain paikoissa voimme tuntea esimerkiksi kuolleiden sukulaistemme "hengen", osittain koska heidän konkreettiset työn jälkensä näkyvät tutuissa paikoissa, osittain koska yhdistämme muistomme ja kokemuksemme näihin paikkoihin.
Eikö olisikin mielekkäämpää yrittää elää elämänsä siten että meistä jäisi positiivinen yhteisöllinen vaikutus vielä senkin jälkeen kun me "itse" olemme hajonneet orgaanisiksi molekyyleiksi mahdollisesti toisten elävien olentojen käyttöön? Nimemme unohtuu ajan myötä ja "henki" haalistuu lähes olemattomaksi, mutta ei kokonaan häviä niin kauan kuin yhteisöllinen ihmislaji on olemassa.
Minusta tämä olisi huomattavasti realistisempaa ja moraalisempaa kuin uskovaisten "MINÄ MINÄ MINÄ" "MINÄ tahdon naminami-palkinnon kuoleman jälkeen!"
Mitäpä jos erään kauan sitten eläneen opettajan opetukset ja teot ovat olleet poikkeuksellisen innoittavia? Opettajan vaikutuksesta yhteisöön syntynyt "henki" on ollut niin vaikuttavaa että oppilaat vielä mestarinsa kuoleman jälkeen lähtivät kertomaan kokemuksistaan koko maailmalle. Myöhemmin erään yhteisön innostuksen tilasta on tullut sitten erään tietyn uskonnon piirissä "Pyhä Henki", isolla peellä. :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Näyttää siltä että kovin paljon pohtimista uhrataan kuoleman jälkeiseen elämään mutta aika vähän ajatellaan mitä eläminen (ennen kuolemaa) merkitsee.
Tiedämmekö ja tiedostammeko mikä on elämä juuri nyt? Mikä siitä jatkuu fyysisen kuoleman jälkeen? Huomisesta en tiedä voin vain olettaa. Kuoleman jälkeisestä ajasta tiedän vileä vähemmän, en voi edes olettaa se on täysin tuntematon. Sen minä voin päätellä on että kaikki minkä tiesin, tunsin ja ajattelin kuoleman hetkellä päättyy. Sitähän kuolema tarkoittaa - päättymistä.
Elämä jatkuu. Me olemme osa sitä.
Elämän tunnemme, kuolemassa emme tunne mitään.
Elämä ja tämä hetki on totuus johon yksilön ajatukset ovat vain hetkittäinen lisämauste. Vaikka tärkeä mauste ovatkin yksilölle itselleen.
Minä olen elämää, minä jatkun. Nimet ja sukupolvet vain vaihtuvat. (Jos en aiheuta esim. totaalista ydintuhoa.)
"Eikö olisikin mielekkäämpää yrittää elää elämänsä siten että meistä jäisi positiivinen yhteisöllinen vaikutus vielä senkin jälkeen kun me "itse" olemme hajonneet orgaanisiksi molekyyleiksi mahdollisesti toisten elävien olentojen käyttöön?"
Minusta tämä olisi huomattavasti realistisempaa ja moraalisempaa kuin uskovaisten "MINÄ MINÄ MINÄ" "MINÄ tahdon naminami-palkinnon kuoleman jälkeen!"
Annat sen kuvan, että jos ihminen elää uskossa, hän ei yrittäisi jättää itsestään positiivista yhteisöllistä vaikutusta. Ihminen on ihminen, elää sitä sitten uskossa tai ei. Mutta jos mielestäsi ateistiset ihmiset jättävät paremman yhteisöllisen kuvan jälkeensä niin omapahan on mielipiteesi.
Ja tämä MINÄ MINÄ juttukin on täyttä puppua. Minä haluan ihan yhtä paljon samaa palkintoa kaikille muillekin.
"Annat sen kuvan, että jos ihminen elää uskossa, hän ei yrittäisi jättää itsestään positiivista yhteisöllistä vaikutusta."
Uskovan pääasiallinen motiivi näyttäisi olevan kumminkin eläminen siten, että se mahdollistaisi ns. pelastuksen, eikö? Eli uskovan pääasiallinen elämän tarkoitus näyttäisi olevan henkilökohtaisen fantasian palkintoluontoinen toteutuminen joskus tulevaisuudessa. Tämä käyttäytyminen on jo nähtävissä Jeesuksen opetuslapsissa, jotka kyselevät ahkerasti Jeesukselta "taivasten valtakunnasta", yrittäen sovittaa sitä omiin fantasioihinsa. "Kuka meistä on korkein taivasten valtakunnassa?" jne. Tietänet mitä kohtia tarkoitan: :)
"Mutta jos mielestäsi ateistiset ihmiset jättävät paremman yhteisöllisen kuvan jälkeensä niin omapahan on mielipiteesi."
En väittänyt näin. Tälläista turhaa vastakkainasettelua pitäisi välttää. :)
"Minä haluan ihan yhtä paljon samaa palkintoa kaikille muillekin."
Ensinnäkin aloitit tuon lauseen minällä. Toiseksi, kun sanot että haluat muillekin samaa palkintoa, niin tarkoitat että haluat muille samaa palkintoa KUIN ITSELLESI. Eli toivot muille samaa hyvää kuin itsellesi, kunhan et joudu tinkimään yhtään henkilökohtaisesta fantasiastasi. Kyllä tuo "MINÄ MINÄ MINÄ" paistaa tuostakin läpi, valitettavasti.
elän ihan normaalia elämää, vaikka olen uskossa.
Okei, tuo minä minä juttu ei ollut ihan täyttä puppua jos ajattelee asiaa tuolta kannalta.
Nyt tulee kiire töihin, palaillaan.
Elämänasenne, jossa tavoitteena on positiivisen sosiaalisen vaikutuksen jättäminen yhteisöön korvaa kaikki uskontojen edutajien väittämät uskontojen edut.
-Korostaa yhteisöllisyyttä
-Sisältää moraalin
-Lohduttava asenne suhteessa kuolemaan
-Sisältää "hengellisyyttä"
Mikä parasta: täysin ristiriidaton sen kanssa, mitä tiedämme maailmankaikkeudestamme.