Ei koskaan enää pieni
Tony Halmeen äänivyöry houkutteli toimittaja Saska Snellmanin viikinkiretkelle miesten maailmoihin
Tony Halmeen käsi on suuri kuin patakinnas. Kädenpuristus on luja, muttei haastava - voimastaan tietoinen.
Amerikkalaisella runoilijalla Charles Bukowskilla oli tapana valitella pieniä käsiään, joiden vuoksi hän oli hävinnyt kaksi kolmesta käymästään baaritappelusta, vaikka oli ruumiltaan vahva ja luonteeltaan ilkeä. Samanlaiset runoilijankädet on minullakin.
En olekaan ikinä tapellut. Tony Halme on sen sijaan tapellut koko elämänsä, rahasta ja mieskunniasta ja ties mistä. Hän on varmaan voittanut suurimman osan tappeluistaan, tuollaisilla moukareilla.
Me kaksi olemme muka sivistyneitä ihmisiä, toimittaja ja kansanedustaja, istumme eduskunnan kahvilassa ja kallistelemme pieniä valkoisia kuppeja, enkä voi olla miettimättä edessäni istuvasta miehestä uhkuvaa fyysisen väkivallan tuntua.
Eduskunta on suomalaisen vallankäytön keskus, ja kaikki valta perustuu viime kädessä väkivaltaan. Mutta järjestäytyneessä yhteiskunnassa väkivalta on aina siellä jossain, ei lihaksina pikkutakin alla.
Kansanedustajat vilkuilevat Halmetta silmäkulmistaan epäuskoisina. Osmo Soininvaara pyörähtää käytävällä täyskäännöksen, ja Satu Hassi vilkaisee Halmetta kahvijonossa kuin jotain, joka on takertunut kengänpohjaan.
Ehkäpä täällä ei ole totuttu kansanedustajiin, jotka nimittelevät presidenttiä lesboksi?
Ainoa poikkeus on Ben Zyskowicz Hän tekee monta kertaa asiaa Halmeen luo ja tervehtii joka kerta iloisesti.
Television Vaarallinen risteys -ohjelmassa Halme ilmoitti nostavansa Benin korvasta ilmaan, ellei Ben hoida eduskunnassa hommiaan. Mietin, pelkääkö Ben korvansa puolesta vai onko hänellä Tonyn varalle kenties omia suunnitelmiaan?
Eduskuntavaaleissa 1906-1983 miehet äänestivät ahkerammin kuin naiset, mutta vuodesta 1987 alkaen naisten äänestysprosentti on joka kerta ollut korkeampi kuin miesten.
Se ei vielä juurikaan näy eduskunnan kokoonpanossa, sillä vanhemmat naiset pitävät yhä miehiä pystyssä. Sen sijaan alle 40-vuotiaista kansanedustajista naisia on 32, miehiä vain 14.
Ja millaisia naisia! Nuoret naiskansanedustajat ovat fiksuja ja kunnianhimoisia - sellaisia kuin vaikkapa tuoreet ministerit Paula Lehtomäki, Tanja Karpela, Tuula Haatainen ja Tarja Filatov.
Entäpä miehet? Eduskuntaan ei valittu saman kaliiberin miehiä kuten Otto Lehtipuu, Osku Pajamäki tai Jan Oker-Blom. Sen sijaan sinne valittiin lähes 17 000 äänen vyöryllä Tony Halme. Naisetko muka äänestävät tunteella?
Amerikkalaisissa painikehissä iskevät yhteen aina hyvä sankari ja paha konna. Halme tietää, kuinka tärkeä on hyvä story.
Halmeen kirja Jumala armahtaa - minä en oli mainosten mukaan "hylätyn pikkupojan raju tie Hollywoodiin ja raskaan sarjan mestariksi".
Hylättyjä pikkupoikia Suomi on täynnä. Ja he haluaisivat olla sankareita jokainen.
Samaan aikaan, kun Tarja Halonen ja Anneli Jäätteenmäki kävelevät presidentinlinnassa halki salamavalokujan, minä istun Tony Halmeen kanssa eduskunnassa ja yritän ymmärtää, mihin miehet oikein ovat matkalla ja miksi. Päätän kysyä Halmeelta tämän lapsuudesta.
"Isä lähti, kun mä olin kuusi kuukautta vanha. Mä syytin siitä itseäni, ajattelin, että mussa oli jotain vikaa. Lapsena mulla ei ollut ketään kavereita, eikä kukaan koskaan käynyt meillä. Jos mä tutustuin johonkin kaveriin, tungin heti niille yöksi, että saisin syödä niillä aamiaista."
Tämän kaiken Halme on kertonut jo kirjassaan, mutta tuntuu silti liikuttavalta kuulla se ison miehen suusta. Samoin ajattelevat varmaan myös naapuripöydissä istuvat, sillä Halme ei vähääkään hiljennä kumisevaa ääntään henkilökohtaisista asioista puhuessaan.
"Kun mä olin kymmenen, mutsi kertoi, että mä olin ei-toivottu lapsi. Mutsilla oli eri äijiä, ja mä tunsin olevani niille pelkkä taakka. Ei aikuiset ihmiset tajua, mitä lapsi seinän läpi kuulee."
"Viimeiset kuusi vuotta himassa mutsilla oli eri äijiä, jotka hakkasi sitä kuin lentopalloa. Mutta en mä itkenyt, ei siitä ollut mitään hyötyä."
Tämähän alkaa kuulostaa suomalaisen miehen tavalliselta tarinalta. Erona on vain se, että yleensä näihin ei törmää eduskunnassa vaan oikeudenkäyntipöytäkirjoissa tai räkäpubeissa sulkemisaikaan.
"Mä nieleskelin kuustoista vuotta joka päivä kyyneleitä. Sitten mä aloin tapella takaisin. Jos joku on mulle villevittumainen, mä olen villevittumainen takaisin."
"Maailmassa on heikkoja ja vahvoja ihmisiä. Jotkut pärjää, mutta toiset sortuu, vaikka niillä olisi kuinka rikas ja rakas tausta. Ei mieheksi kasveta, mieheksi synnytään. Se on brutaali totuus."
Tajuan, että olemme Halmeen kanssa täsmälleen samanikäiset. Isättömiä stadilaispoikia kumpikin. Olemme voineet joskus 1970-luvun loppuvuosina jopa törmätä toisiimme kaupungilla, vaikka silloin minä olen tietysti vaihtanut toiselle puolelle katua.
Halmetta on haukuttu sovinistiksi, rasistiksi ja aivottomaksi pugilistiksi. Minä olen kai lähinnä lempeä feministi, mutta voin silti löytää Halmeen tarinasta jotain tuttua. Se on tämä mieheksi kasvamisen hankaluus.
Miestutkijoiden mukaan mies on ei-vauva, ei-nainen ja ei-homo. Pienikin lipsahdus ja mies joutuu heti epäillyksi jostakin näistä kolmesta.
Jos isä on lämmin ja lähellä, pojan on helpompi kasvaa mieheksi, mutta meillä äidin kasvattamilla on vaikeampaa. Pitää urheilla ja leikkiä sotaa ja kasvattaa lihaksia ja jahdata naisia ja kauheasti menestyä. Jotkut pojat voivat laittaa miehuusjutun varmuuden vuoksi vähän överiksi: heistä tulee hypermaskuliinisia miehiä.
Panssarijätkiä.
"Ja Herra sanoi: kosto on oleva minun, kun he vapisevin polvin tuomiotansa odottavat."
Tony Halme siteeraa Johanneksen evankeliumia ja vääntää hauistaljaa Davidin kuntosalissa, Pikku Roobertinkadulla.
Aikaisemmin päivällä eduskunnassa Halme vaikutti kireältä, mutta nyt juttu lentää ja hymy kohoaa korviin. Tony on tullut kotiin.
Halmeen kaula on kultaa täynnä: nyrkkeilyhanskat, käsipunnus, viikinkimiekka, Torin vasara ja Suomen leijona.
Tuntuu kuin Halme haluaisi koko ajan muistuttaa itseään siitä, kuka on ja mistä on tullut. Identiteetti on kerätty maailmalta pieninä palasina.
Kaikkein tärkeimmät viestit on piirretty ihoon, kuten viikinki olkapäähän, hintakoodi rintaan, pääkalloketju ranteeseen, Via Dolorosa hauikseen ja Exit Only peräaukon yläpuolelle.
Halme alkoi tatuoida itseään silloin, kun se oli muotia vain vankiloissa. Nyt yhtä hurjiin tatskoihin voi törmätä aerobic-saleissa. Vankilatatuointeja on selitetty sillä, että ruumis on vangin ainoa vapaa alue. Ehkä pätkätyöläissukupolvella on samanlainen elämäntunne?
Davidin salilla on kaiken kokoisia nostajia. Henri Lehmusto, 16, katselee ihailevasti Halmeen riuhtomista. Henrillä on tangossa 30 kiloa.
"Haluaisin olla atleettisempi, koska se on keino osoittaa, että pystyy hallitsemaan ja kehittämään itseään. Lihakset auttavat kohottamaan itsetuntoa - ja kyllä se varmaan lisäisi tyttöjenkin kiinnostusta", Henri kertoo.
Pienet väistävät punteilla isoja, mutta muuten salilla vallitsee samanlainen rauhanomaisen rinnakkainelon henki kuin Kallion saunassa. Lauman lämpö on minusta mukavimpia asioita miehenä olemisessa.
Halme pakkaa tankoonsa lisää rautaa.
"Sanoo ihmiset mitä tahansa, kyllä koko vaikuttaa ihan helvetisti. Pienillä miehillä ja rumilla naisilla on komplekseja, mutta ei tällaisella 140-kiloisella äijällä mitään komplekseja ole. Ihmiset arvostaa isoja ja vahvoja, eikä pieniä ja heikkoja."
Eduskunnassa Halme on jo ehtinyt luokitella miehet. Bryggaren Arto on ainoa oikeasti hyväkuntoinen. Antti Kalliomäki on myös tiukka, mutta liian laiha.
Huomaan vilkuilevani itseäni tyytymättömänä peilistä.
"Sen näkee jo kävelytyylistä, onko kaveri kunnossa. Ja poskista. Moni voi olla laiha, mutta treenatulla laihalla on posket lommolla."
Mutta mitä hyötyä on miesvoimasta eduskunnassa tai sen puoleen missään muuallakaan? Koneet tekevät työt, ja nörtit vievät rahat. Siitähän perinteisen miehen kriisi juuri johtuu: ettei ole oikeita miesten töitä, eikä kohta ehkä töitä ollenkaan.
"Ei ihmiset niitä rytsölöitä, piippoja ja olliloita ihaile - ne haluaa vain niiden rahat", Halme julistaa.
"Mutta mua ne ihailee, koska mä olen tehnyt itsestäni ja elämästäni jotain. Se on brutaali totuus."
Halmeen mielestä useimmat asiat ovat joko brutaali totuus tai absoluuttinen totuus. Hän ei juuri perustele tai selittele puheitaan vaan sanoo asiat niin kuin ne ovat - siis niin kuin ne Halmeen mielestä ovat, mutta se taitaa olla hänelle sama asia. Omasta mielestään Halme puhuu totta, koska hän sanoo, mitä ajattelee.
Jos Halme sanoo presidenttiä "lesboksi", se on totuus, koska sellainen käsitys Halmeella on. Jos laulaja Maija Vilkkumaa taas sanoo Halmetta "natsiksi", se on valhe, koska Halme ei pidä itseään natsina.
Mieskirjoissa kerrotaan, että suomalaiselle miehelle on ollut erityisen vaikea sopeutua postmoderniin yhteiskuntaan, jossa totuudet ovat suhteellisia, roolit vaihtelevat eikä yhtä vakaata minuutta ole oikeastaan edes olemassa.
Luulen, että Halmeen äänestäjät ajattelevat, että 220 kiloa penkiltä nostanut jättiläinen voi viitata kintaalla moniarvoisen yhteiskunnan arvomaailmalle ja "olla vain oma itsensä" - siis "aito ja rehellinen suomalainen mies". Hänen toivotaan tarttuvan historiaa hännästä ja kääntävän aikaa 50 vuotta taaksepäin.
Jotenkin tuntuu vain oudolta, että aidon ja rehellisen miehen rooliin suomalaiset ovat valinneet henkilön, joka on luonut uransa Hollywoodin mainoselokuvissa sekä painikehissä Tony the Vikingin ja Ludvig Borgan rooleissa.
Kuntosalin seinillä on kuvia kiiltäväkroppaisista kehonrakentajista. Minusta ne näyttävät suoraan homon märästä unesta reväistyiltä. Halme on vertauksestani ällistynyt.
"Et kai sinä ole homo, jos tykkäät miestä esittävästä patsaasta? Kun katson tuollaista kuvaa, en ajattele, että haluan sen miehen, vaan ajattelen, mitä mä haluaisin itselleni sen miehen kropasta."
Kuin sanojaan vahvistaakseen Halme osoittaa tiukkalihaisen naisen kuvaa.
"Olen muuten pannut tuota naista."
Exit Only -tatuointi on saanut jotkut haukkumaan Halmetta homofoobikoksi. Halme väistää iskun.
"Jos mä en kerran pelkää Mike Tysonia, miksi mä pelkäisin homoja? Mä olen käynyt monta kertaa Don't Tell Mamassa ja Lost&Foundissa, ja homothan on mukavia, rentoja ja leppoisia kavereita."
Varmistan, ettei Halmeella ole kädessään mitään painavaa, ennen kuin teen seuraavan kysymyksen: Mutta jos se homofobia tarkoittaakin sitä, että pelkäät itse olevasi homo?
"Noin voi ajatella vain homo!" Halme iskee takaisin.
"Ja jos mä olisinkin homo, miksi mä sitä pelkäisin myöntää? Isätön poika, juoppo äiti ja kokaiiniakin olen vetänyt . . . jos mä nyt olisinkin työntänyt penikseni jonkun peräaukkoon, se olisi aika pieni nootti siinä laskussa."
Halme riuhtoo olkapäätaljaa alas ja mutisee samalla itsekseen.
"Mä olen käynyt lattiassa, mutta aina mä olen noussut. Aina olen noussut. Aina. Mä olenkin siitä vittumainen jätkä . . .
Kysyn Halmeelta perheestä. Lapsia hänellä ei ole, ei ainakaan vielä.
"Mä en ole halunnut lapsia, koska olen ollut aika kriittinen mun omasta lapsuudesta. Kai mä olen tahtonut elää sen aikuisena loppuun, leikkinyt isojen poikien leikkejä isojen poikien leluilla. Mutta kun mä nyt olen kansanedustajakin, olen vaimolle luvannut, että voidaan me hankkia lapsia."
Olen varannut Halmeelle yllätyksen. Hänen kirjassaan on kuva, jossa puolivuotias Tony istuu isän sylissä syömässä. Vauva katsoo kameraan hymyillen, silmät kirkkaina, täynnä iloista odotusta. Vähän kuvan ottamisen jälkeen Tonyn isä lähti nakkikioskille eikä palannut.
Sen kuvan muisto on seurannut minua viikkokausia. Liitän siihen mielessäni lauseen Halmeen kirjasta: Mä en enää koskaan halua olla pieni!
Olen laitattanut kuvan kehyksiin Halmetta varten.
Mihin joutuvat kaikki pienet onnelliset pojat? Mistä saapuvat suuret surulliset miehet?
SASKA SNELLMAN / Helsingin Sanomat
[email protected]
http://www.helsinginsanomat.fi/arkisto/juttu.asp?id=20030419ER3
Tony Halmeen äänivyöry houkutteli toimittaja Saska Snellmanin viikinkiretkelle miesten maailmoihin
Tony Halmeen käsi on suuri kuin patakinnas. Kädenpuristus on luja, muttei haastava - voimastaan tietoinen.
Amerikkalaisella runoilijalla Charles Bukowskilla oli tapana valitella pieniä käsiään, joiden vuoksi hän oli hävinnyt kaksi kolmesta käymästään baaritappelusta, vaikka oli ruumiltaan vahva ja luonteeltaan ilkeä. Samanlaiset runoilijankädet on minullakin.
En olekaan ikinä tapellut. Tony Halme on sen sijaan tapellut koko elämänsä, rahasta ja mieskunniasta ja ties mistä. Hän on varmaan voittanut suurimman osan tappeluistaan, tuollaisilla moukareilla.
Me kaksi olemme muka sivistyneitä ihmisiä, toimittaja ja kansanedustaja, istumme eduskunnan kahvilassa ja kallistelemme pieniä valkoisia kuppeja, enkä voi olla miettimättä edessäni istuvasta miehestä uhkuvaa fyysisen väkivallan tuntua.
Eduskunta on suomalaisen vallankäytön keskus, ja kaikki valta perustuu viime kädessä väkivaltaan. Mutta järjestäytyneessä yhteiskunnassa väkivalta on aina siellä jossain, ei lihaksina pikkutakin alla.
Kansanedustajat vilkuilevat Halmetta silmäkulmistaan epäuskoisina. Osmo Soininvaara pyörähtää käytävällä täyskäännöksen, ja Satu Hassi vilkaisee Halmetta kahvijonossa kuin jotain, joka on takertunut kengänpohjaan.
Ehkäpä täällä ei ole totuttu kansanedustajiin, jotka nimittelevät presidenttiä lesboksi?
Ainoa poikkeus on Ben Zyskowicz Hän tekee monta kertaa asiaa Halmeen luo ja tervehtii joka kerta iloisesti.
Television Vaarallinen risteys -ohjelmassa Halme ilmoitti nostavansa Benin korvasta ilmaan, ellei Ben hoida eduskunnassa hommiaan. Mietin, pelkääkö Ben korvansa puolesta vai onko hänellä Tonyn varalle kenties omia suunnitelmiaan?
Eduskuntavaaleissa 1906-1983 miehet äänestivät ahkerammin kuin naiset, mutta vuodesta 1987 alkaen naisten äänestysprosentti on joka kerta ollut korkeampi kuin miesten.
Se ei vielä juurikaan näy eduskunnan kokoonpanossa, sillä vanhemmat naiset pitävät yhä miehiä pystyssä. Sen sijaan alle 40-vuotiaista kansanedustajista naisia on 32, miehiä vain 14.
Ja millaisia naisia! Nuoret naiskansanedustajat ovat fiksuja ja kunnianhimoisia - sellaisia kuin vaikkapa tuoreet ministerit Paula Lehtomäki, Tanja Karpela, Tuula Haatainen ja Tarja Filatov.
Entäpä miehet? Eduskuntaan ei valittu saman kaliiberin miehiä kuten Otto Lehtipuu, Osku Pajamäki tai Jan Oker-Blom. Sen sijaan sinne valittiin lähes 17 000 äänen vyöryllä Tony Halme. Naisetko muka äänestävät tunteella?
Amerikkalaisissa painikehissä iskevät yhteen aina hyvä sankari ja paha konna. Halme tietää, kuinka tärkeä on hyvä story.
Halmeen kirja Jumala armahtaa - minä en oli mainosten mukaan "hylätyn pikkupojan raju tie Hollywoodiin ja raskaan sarjan mestariksi".
Hylättyjä pikkupoikia Suomi on täynnä. Ja he haluaisivat olla sankareita jokainen.
Samaan aikaan, kun Tarja Halonen ja Anneli Jäätteenmäki kävelevät presidentinlinnassa halki salamavalokujan, minä istun Tony Halmeen kanssa eduskunnassa ja yritän ymmärtää, mihin miehet oikein ovat matkalla ja miksi. Päätän kysyä Halmeelta tämän lapsuudesta.
"Isä lähti, kun mä olin kuusi kuukautta vanha. Mä syytin siitä itseäni, ajattelin, että mussa oli jotain vikaa. Lapsena mulla ei ollut ketään kavereita, eikä kukaan koskaan käynyt meillä. Jos mä tutustuin johonkin kaveriin, tungin heti niille yöksi, että saisin syödä niillä aamiaista."
Tämän kaiken Halme on kertonut jo kirjassaan, mutta tuntuu silti liikuttavalta kuulla se ison miehen suusta. Samoin ajattelevat varmaan myös naapuripöydissä istuvat, sillä Halme ei vähääkään hiljennä kumisevaa ääntään henkilökohtaisista asioista puhuessaan.
"Kun mä olin kymmenen, mutsi kertoi, että mä olin ei-toivottu lapsi. Mutsilla oli eri äijiä, ja mä tunsin olevani niille pelkkä taakka. Ei aikuiset ihmiset tajua, mitä lapsi seinän läpi kuulee."
"Viimeiset kuusi vuotta himassa mutsilla oli eri äijiä, jotka hakkasi sitä kuin lentopalloa. Mutta en mä itkenyt, ei siitä ollut mitään hyötyä."
Tämähän alkaa kuulostaa suomalaisen miehen tavalliselta tarinalta. Erona on vain se, että yleensä näihin ei törmää eduskunnassa vaan oikeudenkäyntipöytäkirjoissa tai räkäpubeissa sulkemisaikaan.
"Mä nieleskelin kuustoista vuotta joka päivä kyyneleitä. Sitten mä aloin tapella takaisin. Jos joku on mulle villevittumainen, mä olen villevittumainen takaisin."
"Maailmassa on heikkoja ja vahvoja ihmisiä. Jotkut pärjää, mutta toiset sortuu, vaikka niillä olisi kuinka rikas ja rakas tausta. Ei mieheksi kasveta, mieheksi synnytään. Se on brutaali totuus."
Tajuan, että olemme Halmeen kanssa täsmälleen samanikäiset. Isättömiä stadilaispoikia kumpikin. Olemme voineet joskus 1970-luvun loppuvuosina jopa törmätä toisiimme kaupungilla, vaikka silloin minä olen tietysti vaihtanut toiselle puolelle katua.
Halmetta on haukuttu sovinistiksi, rasistiksi ja aivottomaksi pugilistiksi. Minä olen kai lähinnä lempeä feministi, mutta voin silti löytää Halmeen tarinasta jotain tuttua. Se on tämä mieheksi kasvamisen hankaluus.
Miestutkijoiden mukaan mies on ei-vauva, ei-nainen ja ei-homo. Pienikin lipsahdus ja mies joutuu heti epäillyksi jostakin näistä kolmesta.
Jos isä on lämmin ja lähellä, pojan on helpompi kasvaa mieheksi, mutta meillä äidin kasvattamilla on vaikeampaa. Pitää urheilla ja leikkiä sotaa ja kasvattaa lihaksia ja jahdata naisia ja kauheasti menestyä. Jotkut pojat voivat laittaa miehuusjutun varmuuden vuoksi vähän överiksi: heistä tulee hypermaskuliinisia miehiä.
Panssarijätkiä.
"Ja Herra sanoi: kosto on oleva minun, kun he vapisevin polvin tuomiotansa odottavat."
Tony Halme siteeraa Johanneksen evankeliumia ja vääntää hauistaljaa Davidin kuntosalissa, Pikku Roobertinkadulla.
Aikaisemmin päivällä eduskunnassa Halme vaikutti kireältä, mutta nyt juttu lentää ja hymy kohoaa korviin. Tony on tullut kotiin.
Halmeen kaula on kultaa täynnä: nyrkkeilyhanskat, käsipunnus, viikinkimiekka, Torin vasara ja Suomen leijona.
Tuntuu kuin Halme haluaisi koko ajan muistuttaa itseään siitä, kuka on ja mistä on tullut. Identiteetti on kerätty maailmalta pieninä palasina.
Kaikkein tärkeimmät viestit on piirretty ihoon, kuten viikinki olkapäähän, hintakoodi rintaan, pääkalloketju ranteeseen, Via Dolorosa hauikseen ja Exit Only peräaukon yläpuolelle.
Halme alkoi tatuoida itseään silloin, kun se oli muotia vain vankiloissa. Nyt yhtä hurjiin tatskoihin voi törmätä aerobic-saleissa. Vankilatatuointeja on selitetty sillä, että ruumis on vangin ainoa vapaa alue. Ehkä pätkätyöläissukupolvella on samanlainen elämäntunne?
Davidin salilla on kaiken kokoisia nostajia. Henri Lehmusto, 16, katselee ihailevasti Halmeen riuhtomista. Henrillä on tangossa 30 kiloa.
"Haluaisin olla atleettisempi, koska se on keino osoittaa, että pystyy hallitsemaan ja kehittämään itseään. Lihakset auttavat kohottamaan itsetuntoa - ja kyllä se varmaan lisäisi tyttöjenkin kiinnostusta", Henri kertoo.
Pienet väistävät punteilla isoja, mutta muuten salilla vallitsee samanlainen rauhanomaisen rinnakkainelon henki kuin Kallion saunassa. Lauman lämpö on minusta mukavimpia asioita miehenä olemisessa.
Halme pakkaa tankoonsa lisää rautaa.
"Sanoo ihmiset mitä tahansa, kyllä koko vaikuttaa ihan helvetisti. Pienillä miehillä ja rumilla naisilla on komplekseja, mutta ei tällaisella 140-kiloisella äijällä mitään komplekseja ole. Ihmiset arvostaa isoja ja vahvoja, eikä pieniä ja heikkoja."
Eduskunnassa Halme on jo ehtinyt luokitella miehet. Bryggaren Arto on ainoa oikeasti hyväkuntoinen. Antti Kalliomäki on myös tiukka, mutta liian laiha.
Huomaan vilkuilevani itseäni tyytymättömänä peilistä.
"Sen näkee jo kävelytyylistä, onko kaveri kunnossa. Ja poskista. Moni voi olla laiha, mutta treenatulla laihalla on posket lommolla."
Mutta mitä hyötyä on miesvoimasta eduskunnassa tai sen puoleen missään muuallakaan? Koneet tekevät työt, ja nörtit vievät rahat. Siitähän perinteisen miehen kriisi juuri johtuu: ettei ole oikeita miesten töitä, eikä kohta ehkä töitä ollenkaan.
"Ei ihmiset niitä rytsölöitä, piippoja ja olliloita ihaile - ne haluaa vain niiden rahat", Halme julistaa.
"Mutta mua ne ihailee, koska mä olen tehnyt itsestäni ja elämästäni jotain. Se on brutaali totuus."
Halmeen mielestä useimmat asiat ovat joko brutaali totuus tai absoluuttinen totuus. Hän ei juuri perustele tai selittele puheitaan vaan sanoo asiat niin kuin ne ovat - siis niin kuin ne Halmeen mielestä ovat, mutta se taitaa olla hänelle sama asia. Omasta mielestään Halme puhuu totta, koska hän sanoo, mitä ajattelee.
Jos Halme sanoo presidenttiä "lesboksi", se on totuus, koska sellainen käsitys Halmeella on. Jos laulaja Maija Vilkkumaa taas sanoo Halmetta "natsiksi", se on valhe, koska Halme ei pidä itseään natsina.
Mieskirjoissa kerrotaan, että suomalaiselle miehelle on ollut erityisen vaikea sopeutua postmoderniin yhteiskuntaan, jossa totuudet ovat suhteellisia, roolit vaihtelevat eikä yhtä vakaata minuutta ole oikeastaan edes olemassa.
Luulen, että Halmeen äänestäjät ajattelevat, että 220 kiloa penkiltä nostanut jättiläinen voi viitata kintaalla moniarvoisen yhteiskunnan arvomaailmalle ja "olla vain oma itsensä" - siis "aito ja rehellinen suomalainen mies". Hänen toivotaan tarttuvan historiaa hännästä ja kääntävän aikaa 50 vuotta taaksepäin.
Jotenkin tuntuu vain oudolta, että aidon ja rehellisen miehen rooliin suomalaiset ovat valinneet henkilön, joka on luonut uransa Hollywoodin mainoselokuvissa sekä painikehissä Tony the Vikingin ja Ludvig Borgan rooleissa.
Kuntosalin seinillä on kuvia kiiltäväkroppaisista kehonrakentajista. Minusta ne näyttävät suoraan homon märästä unesta reväistyiltä. Halme on vertauksestani ällistynyt.
"Et kai sinä ole homo, jos tykkäät miestä esittävästä patsaasta? Kun katson tuollaista kuvaa, en ajattele, että haluan sen miehen, vaan ajattelen, mitä mä haluaisin itselleni sen miehen kropasta."
Kuin sanojaan vahvistaakseen Halme osoittaa tiukkalihaisen naisen kuvaa.
"Olen muuten pannut tuota naista."
Exit Only -tatuointi on saanut jotkut haukkumaan Halmetta homofoobikoksi. Halme väistää iskun.
"Jos mä en kerran pelkää Mike Tysonia, miksi mä pelkäisin homoja? Mä olen käynyt monta kertaa Don't Tell Mamassa ja Lost&Foundissa, ja homothan on mukavia, rentoja ja leppoisia kavereita."
Varmistan, ettei Halmeella ole kädessään mitään painavaa, ennen kuin teen seuraavan kysymyksen: Mutta jos se homofobia tarkoittaakin sitä, että pelkäät itse olevasi homo?
"Noin voi ajatella vain homo!" Halme iskee takaisin.
"Ja jos mä olisinkin homo, miksi mä sitä pelkäisin myöntää? Isätön poika, juoppo äiti ja kokaiiniakin olen vetänyt . . . jos mä nyt olisinkin työntänyt penikseni jonkun peräaukkoon, se olisi aika pieni nootti siinä laskussa."
Halme riuhtoo olkapäätaljaa alas ja mutisee samalla itsekseen.
"Mä olen käynyt lattiassa, mutta aina mä olen noussut. Aina olen noussut. Aina. Mä olenkin siitä vittumainen jätkä . . .
Kysyn Halmeelta perheestä. Lapsia hänellä ei ole, ei ainakaan vielä.
"Mä en ole halunnut lapsia, koska olen ollut aika kriittinen mun omasta lapsuudesta. Kai mä olen tahtonut elää sen aikuisena loppuun, leikkinyt isojen poikien leikkejä isojen poikien leluilla. Mutta kun mä nyt olen kansanedustajakin, olen vaimolle luvannut, että voidaan me hankkia lapsia."
Olen varannut Halmeelle yllätyksen. Hänen kirjassaan on kuva, jossa puolivuotias Tony istuu isän sylissä syömässä. Vauva katsoo kameraan hymyillen, silmät kirkkaina, täynnä iloista odotusta. Vähän kuvan ottamisen jälkeen Tonyn isä lähti nakkikioskille eikä palannut.
Sen kuvan muisto on seurannut minua viikkokausia. Liitän siihen mielessäni lauseen Halmeen kirjasta: Mä en enää koskaan halua olla pieni!
Olen laitattanut kuvan kehyksiin Halmetta varten.
Mihin joutuvat kaikki pienet onnelliset pojat? Mistä saapuvat suuret surulliset miehet?
SASKA SNELLMAN / Helsingin Sanomat
[email protected]
http://www.helsinginsanomat.fi/arkisto/juttu.asp?id=20030419ER3
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.