onko enään järkeä

Aikaa siihen tarvitaan että yli pääsee, mutta ensin kuitenkin kannattaa petturista hankkiutua eroon... Luottamus ei koskaan palaa. Itse olen pettänyt suhteen alkuaikoina, tuli ihan järkyttävät morkkikset ja kerroin kihlatulleni myöhemmin... Sitä ei ollut sydäntä kertoa, että olen ollut rakkaani veljen kanssa. Uskomatonta, miten joku voi tehdä veljelleen niin, ehkä pikkuveli oli vain kateellinen isoveikalle... Ärsyttää kun menin antamaan, mutta humalalla oli kyllä vaikutusta asiaan, vaikkei se saisi mikään puolustus olla. En yhtään ihmettele jos rakas ei minuun enää luota... Itse taas olen helposti mustasukkaista tyyppiä ja pelkään aina pahinta, olen yrittänyt päästä tästä eroon ja luottaa kultaani. Pelkään vaan että satutan itseni. Usein juuri pettäjät on mustasukkaisinta sakkia, kun luulevat puolison tekevän samaa mitä itse.

Pettämiseen ei tarvitsisi kenenkään alistua, ja mullekin ihan oikea läksy olisi ollut joutua ulkoruokintaan vaan. Onneksi sain anteeksi, kun tämä tapahtui tosiaan aivan suhteen alussa, kun mulla muutenkin oli monta rautaa tulessa... Nykyisin on niin suuret tunteet pelissä ja olen kyllä niin korvia myöten rakastunut, että en tuota ihanuutta mihinkään vaihtaisi. Edes hetkellisesti ja vaikka mitä saisin. Tunneseksikin on parempaa kun irtosuhteissa.

Kostolla ei mun mielestä saavuteta mitään, ehkä päinvastoin vielä enemmän pahaa mieltä. Jos tulee itse satutetuksi, ei kai halua muiden joutuvan kokemaan sitä...

Sydänsurut kuuluu elämään. Jos minä tulen joskus petetyksi tai jätetyksi, olen kuitenkin sitä mieltä että se on ollut tämän yhteisen ajan arvoista... Parisuhde on aina kahden kauppa, mutta kyllä minä ainakin pyrin luottamaan ja olemaan rehellinen, elämään täysillä ja ottamaan yhteisestä ajasta kaiken irti, kun ei sitä sitten koskaan tiedä mitä saattaa tapahtua. Jää ainakin hyvät muistot, toisin kuin edellisistä suhteista, joista ensimmäisessä annoin pettämisen jatkuvasti anteeksi ja toisessa taas sain itse syrjähyppyni aina anteeksi... Nyt ei ole mitään tarvetta pettää, olen jo aikuistunut ja ennen kaikkea rakastunut.

Voimia vain keskustelun aloittaneelle. Aikaa se vaatii mutta kyllä näistä aina selvitään.... Ja riittäähän meressä kaloja, vaikka kaikki ei syömäkelpoisia olekaan. Ei nyt kannata ihan täysin kyyniseksi heittäytyä, minä haluan uskoa että maailmassa riittää vielä uskollisiakin ihmisiä, jotka kunnioittavat parisuhdetta.

Brassi kirjoitti:

Aikaa siihen tarvitaan että yli pääsee, mutta ensin kuitenkin kannattaa petturista hankkiutua eroon... Luottamus ei koskaan palaa. Itse olen pettänyt suhteen alkuaikoina, tuli ihan järkyttävät morkkikset ja kerroin kihlatulleni myöhemmin... Sitä ei ollut sydäntä kertoa, että olen ollut rakkaani veljen kanssa. Uskomatonta, miten joku voi tehdä veljelleen niin, ehkä pikkuveli oli vain kateellinen isoveikalle... Ärsyttää kun menin antamaan, mutta humalalla oli kyllä vaikutusta asiaan, vaikkei se saisi mikään puolustus olla. En yhtään ihmettele jos rakas ei minuun enää luota... Itse taas olen helposti mustasukkaista tyyppiä ja pelkään aina pahinta, olen yrittänyt päästä tästä eroon ja luottaa kultaani. Pelkään vaan että satutan itseni. Usein juuri pettäjät on mustasukkaisinta sakkia, kun luulevat puolison tekevän samaa mitä itse.

Pettämiseen ei tarvitsisi kenenkään alistua, ja mullekin ihan oikea läksy olisi ollut joutua ulkoruokintaan vaan. Onneksi sain anteeksi, kun tämä tapahtui tosiaan aivan suhteen alussa, kun mulla muutenkin oli monta rautaa tulessa... Nykyisin on niin suuret tunteet pelissä ja olen kyllä niin korvia myöten rakastunut, että en tuota ihanuutta mihinkään vaihtaisi. Edes hetkellisesti ja vaikka mitä saisin. Tunneseksikin on parempaa kun irtosuhteissa.

Kostolla ei mun mielestä saavuteta mitään, ehkä päinvastoin vielä enemmän pahaa mieltä. Jos tulee itse satutetuksi, ei kai halua muiden joutuvan kokemaan sitä...

Sydänsurut kuuluu elämään. Jos minä tulen joskus petetyksi tai jätetyksi, olen kuitenkin sitä mieltä että se on ollut tämän yhteisen ajan arvoista... Parisuhde on aina kahden kauppa, mutta kyllä minä ainakin pyrin luottamaan ja olemaan rehellinen, elämään täysillä ja ottamaan yhteisestä ajasta kaiken irti, kun ei sitä sitten koskaan tiedä mitä saattaa tapahtua. Jää ainakin hyvät muistot, toisin kuin edellisistä suhteista, joista ensimmäisessä annoin pettämisen jatkuvasti anteeksi ja toisessa taas sain itse syrjähyppyni aina anteeksi... Nyt ei ole mitään tarvetta pettää, olen jo aikuistunut ja ennen kaikkea rakastunut.

Voimia vain keskustelun aloittaneelle. Aikaa se vaatii mutta kyllä näistä aina selvitään.... Ja riittäähän meressä kaloja, vaikka kaikki ei syömäkelpoisia olekaan. Ei nyt kannata ihan täysin kyyniseksi heittäytyä, minä haluan uskoa että maailmassa riittää vielä uskollisiakin ihmisiä, jotka kunnioittavat parisuhdetta.

Itse olen ollut kerran kihloissa,mies petti jatkuvasti,muttei jääny kii.Kun se jäi kii,niin yritin antaa anteeks,mut ei se juttu enää samax muuttunu ja lopux jätin sen.
Sitten rakastuin oikeesti.En meinannu antaa tunteilleni periksi,mutta mies vannoi ja vakuutti ja kulki perässäni ja kaikin tavoin näytti kuin hyvä on.Lopuksi alettiin oleen yhdessä ja mentiin naimisiinkin.Lapsiakin saatiin 5.Olin tosi onnellinen,seksi sujui ja kaikki oli ok.Sit kerran töistä tullessani aistin et jotain oli vialla.Mies oli löytäny uuden,ollu sen kans jo vuoden,pienin lapsemme oli juuri syntynyt ja lähdin pois.12yhteisen vuoden jälkeen sydän riekaleina.
Nyt olen ollut yh 3v.Ex anoo yhä takaisin,sanoo että teki kamalan virheen.Muutamaa miestä oon katsellu 3-7kk,yhteenkään ei oo voinu luottaa ja jotku on sanonu ettei muhun voi luottaa kun nautin seksistä liikaa ja oon liian kaunis,et tällee täällä N39v