Tässä eräs heistä:
Sinnemäen kapinasukupolven sovinto
Anssi Sinnemäki, 51, kertoo, mihin körttinuoren taistolainen sukupolvikapina johti. Anni-tytär, 23, valottaa vihreytensä luonnetta. Sinnemäet pohtivat vanhojen aatteiden kuolemaa ja uusien syntyä. Onko enää mitään, mihin uskoa?
- Koko nuoruus oli puhdasta isäkapinaa; isän tappoa, symbolisella tasolla, aloittaa Anssi Sinnemäki taistolaissukupolvensa unen analysoimisen.
Unen, joka isien sukupolvelle oli painajainen. Perinteiset arvot - koti, kirkko, isänmaa - muotoiltiin uusiksi tai pantiin matalaksi.
Anssin isä Jussi oli arvostettu lapualainen rovasti, joka sai valtakunnallista julkisuutta kirjoistaan ja lehtikirjoituksistaan sekä sotien aikana pitämistään radiohartauksista ja muista ohjelmista. Hän vastasi radiossa kuulijoiden sielunhoidollisiin kysymyksiin.
Poliittisesti Jussi Sinnemäki oli "tyypillinen ensimmäisen tasavallan oikeistolainen körttipappi ja valkoisen Suomen äänitorvi". Hän osallistui Lapuan liikkeeseen ja IKL:n toimintaan, josta erkaannuttuaan hän vaihtoi kokoomukseen.
- Minulla oli sama kiihko kuin isällä 30-luvulla. Olin kuin peilikuva hänestä. Poliittinen etumerkki vain oli toinen...
Isä kuoli jo vuonna 1958, joten hän ei ehtinyt nähdä nuoren Anssin liittymistä taistolaiseen liikkeeseen. Anssi osallistui seurakunnan toimintaan ja oli isosena Karhumäessä vielä ylioppilasvuonnaan 1966.
- Samaan aikaan olin jo radikaali nuori. Minulla oli alunperin ajatus yhdistää sen ajan radikalismi ja kristinusko. Otin kirjaimellisesti vuorisaarnan pasifistisen sanoman. Suomut tippuivat silmiltä, kun huomasin, ettei sitä oteta kirkossa tosissaan. Kirkko toimi arvopohjaansa vastaan.
- Aloin etsiä toimintaympäristöä maalliselta puolelta. En pidä ihmeellisenä sitä, että musta tuli niin vasemmistolainen kuin tuli. Jos lähdetään vuorisaarnasta, mikä on luontevampaa kuin alkaa marxilaiseksi? Myöhemmin kristillinen sosialismini muuttui tiukaksi marxilaisuudeksi.
- Osallistuin aktiivisesti kirkosta käytävään keskusteluun. Kun kirjoitin vastinetta erään huomattavan kirkollisen henkilön lausuntoon Kirkko ja kaupunki -lehteen, laitoin toimitukselle tiedoksi, että eroan kirkosta, jos kirjoitustani ei julkaista. Niin sitten erosin.
Taistolaisuus oli kollektiivinen mielisairaus
Anssi lopetti poliittisen toimintansa vuonna 1984. Hän työskenteli kuitenkin vielä vuoteen 1987 taistolaisten julkaiseman Kulttuurivihkot-lehden päätoimittajana. Mies suomii liikettä nyt kovin sanoin: laitavasemmistossa ei koskaan käyty kunnollista keskustelua siitä, mitä ylilyöntejä tehtiin tai mitä Neuvostoliiton romahdus merkitsi aatteelle.
Katumusta, joka olisi ollut Anssin mielestä välttämätöntä, ei osoitettu.
- Taistolaisuus oli kollektiivinen mielisairaus. Jos katsoo mitä silloin sanottiin ja tehtiin, ei voi sanoa muuta kuin että se oli absurdia ja järjenvastaista.
- Kollektiivisuudesta ja solidaarisuudesta puhumalla äärivasemmistossa oikeutettiin yksilön alistaminen ja polkeminen.
- Kommunistijohtajien ainoa ansio oli se, että he estivät kapinaa muuttumasta niin väkivaltaiseksi kuin se oli monessa muussa maassa, entinen taistolainen toteaa viiltävän itsekriittisesti.
Ankarin kritiikki on vasta tulossa. Anssi puhuu arasta asiasta, josta menneisyyttään katuneetkin taistolaiset ovat vaienneet.
- Vaikka se oli kollektiivista hulluutta, jokainen ihminen on itsestään vastuussa. Vasemmiston itsekritiikkiin on tärkeää tuoda se moraalinen näkökohta, että taistolaisuus oli Neuvostoliitosta kurinalaisesti ja sotilaallisesti johdettua toimintaa. Kaikki huomasivat sen.
- Valmistauduimme siihen, että olisimme tottelevaisia, kun tulee tiukka paikka. Vallankumous. Annoimme itsemme käytettäväksi sellaiselle politiikalle, jonka tiesimme tekevän silloin paljon väärää. Tiesimme myös mitä se olisi voinut tehdä.
- Monet kysyvät nyt, mitä pahaa me muka tehtiin, kun kannatettiin rauhaa, solidaarisuutta ja muita hienoja asioita. Minä sanon: tätä pahaa me tehtiin. Vaikkei me ehditty tehdä käytännössä paljon pahaa, olimme potentiaalisesti valmiita tekemään paljon enemmän.
- Kun huomaa suostuneensa tällaiseen, pitää katua ja myöntää, että me teimme väärin.
60-luvun kapina oli välttämätön
- Johtuu körttiläisestä taustastasi, että pitää aina katua niin kovasti, arvelee Anssin tytär Anni, vihreän liikkeen 23-vuotias kansanedustaja ja huippusuositun Ultra Bra -yhtyeen sanoittaja.
Hän sanoo suhtautuvansa taistolaisuuteen itsekriittistä isäänsä ymmärtäväisemmin.
- Taistolaisuus näyttää terveemmältä, kun ajattelee millainen Suomi oli 50-luvulla ja 60-luvun alussa. Maailma muuttui ja jotain täytyi täälläkin tapahtua.
- Monet mun ikäiset pitää taistolaisuutta kollektiivisena kokemuksena. En ajattele, että kaikki mitä silloin tehtiin oli hienoa, mutta mulla ei ole myöskään ole tarvetta olla hirveän kriittinen, koska Anssi on jo ollut.
Anni ei ole tuntenut tarvetta kapinoida isäänsä tai hänen sukupolveaan vastaan. Hän kehuu saamaansa kasvatusta vapaamieliseksi ja avoimeksi. Lapsena hän oli pioneeri ja vanhempien vasemmistolainen ajattelu tuntui läheiseltä.
- Pienempänä näin maailman marxilaisittain: taloudelliset syyt olivat ainoita yhteiskunnassa vaikuttavia tekijöitä. Myöhemmin ymmärsin myös kulttuuristen ja henkisten tekijöiden merkityksen.
- Teini-iässä ympäristökysymykset nousivat tärkeimmiksi. 16-vuotiaana aloin pitää niitä poliittisesti keskeisimpinä. Kun nyt ajattelen politiikkaa täysipäiväisesti, tajuan ettei ympäristökysymyksiä voi erottaa muusta politiikasta. Suhde vasemmisto-oikeisto -jakoon on tullut uudestaan harkittavaksi.
- Kotoa opin tietyn vastarannankiiskeyden: ei pidä ikinä uskoa, mitä mediassa sanotaan. On myös oltava köyhän puolella. Se oli helppoa, sillä me oltiin itse aina köyhiä, Anni nauraa.
Isäänsä silminnähtävästi arvostava ja hänen kanssaan läheisissä väleissä oleva tytär kiittää sitä henkistä pohjaa, yhteiskunnallista yleissivistystä ja perustaa kriittiseen ajatteluun, mitkä hän on saanut kotoaan.
- Kun en ymmärrä jotain asiaa, kysyn sitä vieläkin isältä. Olen opettanut saman omalle lapsellenikin. Jos et tajua jotain, kysy Anssilta!
Anssi jatkaa, ettei hän halunnut opettaa tai tyrkyttää neljälle lapselleen mitään arvoja, vaan antaa heille vapauden valita, kun he ovat siihen riittävän vanhoja.
Vihreä hammashoidon kannattaja
Nuoren Anssin punamusta menneisyys oli aatteen paloa ja poliittista aktivismia. 90-luvun nuorilla ei ole samanlaista kokemusta voimakkaasti yhdistävästä yhteiskunnallisesta liikehdinnästä. Millainen on aatteettomaksi ja passiiviseksi sanotun sukupolven kansanedustajan ideologia?
- Vihreä varmaan... En tiedä, onko mulla mitään hyvin mietittyä, kokonaisvaltaista maailmankuvaa. Olen uusliberalistisen politiikan vastustaja ja yhtenäisen hammashoidon kannattaja. Kannatan pohjoismaista tasa-arvoa ja samanlaisia elämisen edellytyksiä kaikille.
- Näen nykyisen kehityksen kulkevan niin, että kaupan volyymit kasvavat, mutta hyvä ei kasva. Rikkaudet kasautuvat. Kaikille riittäisi nytkin jotain, jos tuloja jaettaisiin oikeudenmukaisesti, Anni muotoilee.
Mitä sitten on vihreys?
- Se vähän riippuu siitä puhutaanko utopioista vai lähiajan tavoitteista. Energiapolitiikassa tärkeää on tehokkuus ja hajautetut energianlähteet. Moottoriteitä ei pidä rakentaa lisää.
- Kun maailmankauppa vapautuu, suomalaisella maataloudella ei ole mahdollisuuksia. Suomessa pitäisi luopua kokonaan tehomaataloudesta.
Kansanedustajan vihreisiin elämäntapavalintoihin kuuluu se, että hän ajaa junalla mieluummin kuin lentää. Hän ostaa luomutuotteita ja syö vain harvoin lihaa; kirjoittaa paperin toiselle puolelle ja yrittää lajitella jätteet.
- Kaikki eivät jaksa tehdä kuluttajaratkaisuja. Koska osa ihmisistä ei ole syömättä broilereita, siihen tarvitaan pakotteita.
- Eduskunta on mitä on, mutta hallituksessa voi sentään vaikuttaa joihinkin asioihin, mihin ei oppositiossa voi, esimerkiksi Itämeren pelastamiseen.
Annin mielestä poliitikan tehtävä on raivata sitä elintilaa, mitä monet kauppapoliittiset kansainväliset sopimukset vievät yksittäisiltä ihmisiltä ja valtioilta. Tilaa tehdä toisin kuin vallitseva systeemi löytyy esimerkiksi vaihtoehtoliikkeistä.
Hän sanoo oppineensa eläinsuojeliikkeeltä toimintamenetelmiä, vaikkei pidäkään itseään fanaattisena eläinsuojelijana. Esimerkiksi lihasta kieltäytymällä voi kyseenalaistaa asioita.
Se mitä syödään ja ostetaan tulisi tehdä näkyväksi niin että ihmiset tietäisivät, minkälaisia valintoja he tekevät kaupassa; onko vaatekaupan rätit tehnyt lapsiorja vai ei.
- Jokaisen pitäisi tehdä sielunharjoituksia, ettei aina katsoisi vaan tulevaisuuteen, vaan tekisi merkittäviä valintoja jo nyt.
- Sukupolveni kirous on kuitenkin se, ettei ideologista fanaattisuutta saa suunnatuksi mihinkään. Joudumme jatkuvasti etsimään suuntaa ja hakemaan kompromisseja, kun ei ole mitään yhteistä liikettä, Anni valittaa.
- On onni, ettei teillä ole mitään liikettää, valistaa hänen isänsä.
Tulta Jugoslavian päättäville elimille
Politiikan jätettyään Anssi kertoo olevansa totaalisen sitoutumaton ja riippumaton, ei sitoutumaton vasemmistolainen eikä sitoutumaton oikeistolainen. Pasifistina hän pitää itseään edelleen.
Myös vihreän liikkeen taustalla vaikutti etenkin sen syntyvaiheissa pasifistisen ajattelun perinne. Suhtautuminen Kosovon pommituksiin lieni siis molemmille Sinnemäille vaikea paikka.
- Kosovossa on nähtävissä, miten toinen tahtoo sortaa toista räikeällä tavalla. Eurooppa on jo kymmenen vuotta katsellut sitä vierestä. Jotain oli tehtävä. Ehkä Jugoslaviaa oli pehmitettävä pommeilla, vaikka olisin toivonut että siviiliuhreilta olisi säästytty.
- Pasifismi on ehdotonta, mutta maailmassa on tilanteita joissa huomaa, että ehdoton kieltäytyminen väkivallasta ei ole mahdollista, Anssi toteaa viikkoa ennen pommitusten lopettamista.
Hän ei ole sukupolvensa ainut pasifisti, joka on tehnyt tämän havainnon. Käytännön ankarat vaatimukset ovat ajaneet monen entisen idealistin teorioiden ohi.
Mies viittaa Suomen kiivaimpaan pasifistiin, Sadankomitean perustajiin kuuluneeseen Jaakko Blombergiin, joka puhui televisiossa pommitusten puolesta.
Anni puolestaan oli keskustellut kansanedustaja Juha Korkeaojan kanssa, joka oli miettinyt mihin enää voi uskoa, kun pommituksista päättävät Javier Solanan, Tarja Halosen, Bill Clintonin, Tony Blairin - ja hänen itsensä - kaltaiset entiset rauhanaktivistit.
Anni äänesti pommitukset lopettavan rauhankannanoton puolesta. Hänen mielestään olisi pitänyt pohtia enemmän muita keinoja. Sodasta koituu sitä paitsi valtava taloudellinen hyöty amerikkalaiselle aseteollisuudelle.
Hän ei ole varma siitä, pitääkö itseään pasifistina, mutta hämmentynyt on hänkin: yksinkertaisia ratkaisuja ei ole.
Porvarien kakarat punaisten revanssin välikappaleina
Takavuosina yhteiskunnallisen keskustelun yksi vedenjakaja oli suhde kansalaissotaan. Anssi kertoo, että Väinö Linnan kirjat ja Jaakko Paavolaisen tutkimukset olivat saattamassa hänen sukupolveaan sodan rajuun uudelleenarvioon.
- Ajatus oli, että pitäisi saada julki tasapainoinen totuus ja sorretun osapuolen kanta. Otto-Ville Kuusis -kultti vedettiin esiin osin ärsytykseksi. 60- ja 70-lukujen kapina oli yksi revanssi vuoden 1918 ratkaisuille. Kommunistijohtajat nauttivat siitä, että he saivat porvarien kakarat mukaan.
- Suomen politiikan taustalla olivat pitkään vuoden 1918 tapahtumat, eikä niitä koskaan käsitelty kunnolla. Tarvittiin kolme sukupolvea, että asiaa voitiin käsitellä jotenkin objektiivisesti.
Anssiin itseensä vaikutti järisyttävästi Paavo Rintalan kirja Leningradin kohtalonsinfonia. Sen myötä monet nuoret radikaalit heräsivät tiedostamaan Suomen syyllisyyden Leningradin sadoistatuhansista nälkäänkuolleista, joita vastaan suomalaiset taistelivat välillisesti.
Anni tunnustaa olleensa pienenä vihainen siitä, etteivät punaiset voittaneet ja saksalaiset sekaantuivat Suomen asioihin. Lukiossa suuri osa hänen luokkakavereistaan ei kuitenkaan edes tiennyt, kummalla puolella heidän isovanhempansa olivat.
Vuoden 1918 tragedia on katoamassa historian hämärään. Suurten ideologisten ristiriitojen aika näyttää olevan tämänkin kysymyksen kannalta ohi.
Kirkko joutui perääntymään
Radikaalien tulilinjalle joutui myös taantumuksen pesäkkeenä pidetty kirkko. Anssi kokee, ettei hän hyökännyt aktiivisesti kirkkoa vastaan, vaan kirkko hyökkäsi häntä ja hänen mielipiteitään vastaan.
- Kirkko puuttui vielä tuolloin hanakasti arvokeskusteluun. Vasemmistolaista liikehdintää ja maallistumista pidettiin hyvin arveluttavina ilmiöinä. Sormi oli liipaisimella.
- Kirkko halusi määrätä ihmisten arvoista. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä se joutui perääntymään monessa asiassa. 60-luvun kulttuuritaistelun yksi osa oli se, että kirkon hegemoniaa haluttiin vähentää ja se toden totta tapahtui.
- Nyt valtaansa menettänyt kirkko on saanut taas arvovaltaansa takaisin luonnollisin keinoin, omalla painoillaan ja ansioillaan, Anssi antaa tunnustusta.
Hän myöntää olleensa välillä fanaattinen taistellessaan uskonnollista fanaattisuutta vastaan. Ajat sitten hän on tehnyt itselleen kuitenkin selväksi sen, ettei kirkko ole hänelle vastustaja.
- En ole lähentynyt kirkkoon tai uskoon, mutta nykyään tajuan kirkon ja uskonnon arvon ihmisen elämässä. Kun Neuvostoliitto romahti poliittisesti ja taloudellisesti, paljastui myös moraalinen romahdus. Luulen, ettei sitä olisi tapahtunut, jos kristinusko olisi saanut toimia vapaasti.
Anssin mielestä kirkon tehtävä on olla kansan moraalinen kiinteyttäjä. Yksilöt ja yhteisöt tarvitsevat moraalista punaista lankaa ja eetosta. Kirkkoon instituutiona, joka käyttää valtaa, hän suhtautuu silti aina epäillen.
Ei kaipuuta Herran luo
Anssi ja hänen sukupolvensa kasvoi kulttuurissa, jossa kirkko oli hyvin vaikuttava tekijä. Siihen oli pakko ottaa kantaa, ja sen vaikutus jätti tavalla tai toisella jälkensä jokaiseen.
Kastamattoman, uskonnottoman kasvatuksen saaneen ja elämänkatsomustietoa koulussa opiskelleen Annin ja monien hänen ikätoveriensa kokemus on toinen. Kirkko on jäänyt etäiseksi, eikä se herätä kovinkaan suuria intohimoja puolesta tai vastaan.
Kun tytär oli pieni Anssi veisasi hänelle iltalauluina Siionin virsiä, mutta kun Anni kysyi vanhemmiltaan, pitäisikö uskoa Jumalaan vai ei, he vastasivat että hän voisi päättää asiasta itse myöhemmin.
Isoäidin annettiin viedä tyttöä joskus kirkkoon ja Herättäjäjuhlille. Ideologinen kiista kärjistyi lähinnä papin emäntien tapaamisessa.
- Äiti oli käärmeissään, kun kermaa ja sokeria annettiin kahvissa paljon lapsille. Se ei käynyt! Anni muistelee nauraen.
Jotkut hänen parhaista kavereistaan menivät Aholansaareen rippileirille ja ajatus kävi hänenkin mielessään.
- Olin melkein hinkumassa Aholansaareen, muttei ollut rahaa, enkä viitsinyt pyytää sitä varten, kun en tuntenut todellista kaipuuta Herran luo.
Isänsä tapaan Anni näkee kirkon tehtävän ihmisten arvojen muodostamisessa, eikä hänellä ole valittamista kristinuskon arvoista. Hän ymmärtää uskonnollisilla traditioilla olevan merkitystä joillekin, mutta hänellä itsellään ei ole juuri kokemuksia kirkosta eikä liioin tarvetta niihin.
- Kristityille on varmaan etua siitä, että usko tarjoaa arvopohjan, rajat ja körttiläisten tapauksessa myös yhteisön. Itse olen joutunut hakemaan arvoni muualta.
Kirkon tulee Annin mukaan evästää ihmisiä heidän elämässään, esimerkiksi avioliiton solmimisessa. Avioliitto ja lasten kasvatus ovat niin vaikeita asioita, että monet tarvitsevat "mystistä" tukea onnistuakseen niissä.
- Mulla ei ole oikeutta siihen tukeen, koska ei ole uskoa.
Hänestä näyttää, että kirkko toimii Suomessa pääosin hyvin ja vastuullisesti.
- Inhoan silti sitä ajatusta, että kirkko on valtionkirkko. Jos pappi ei olisi valtion pappi, kuuntelisin häntä varmaan tarkemmin. Vierastan pompöösiä koti-kirkko-isänmaa -ajattelua.
Modernin maaorjan yksinäisyys
Annin ei tarvitse kuluttaa energiaansa isä- tai sukupolvikapinaan. Kansanedustajalla, äidillä ja sanoittajalla on kädet täynnä työtä. Haastattelua edeltävät päivät hän vietti edistämällä vihreää politiikkaa Lapissa. Väsynyt nuori nainen matkusti periaatteidensa mukaisesti junassa, jossa hän ei saanut kunnolla nukutuksi.
Muutaman tunnin haastattelun jälkeen hänen säveltäjämiehensä Kerkko Koskinen tulee kuppilaan. Pariskunnan on tarkoitus selvittää asuntosuunnitelmiaan Anssille ja Aino-äidille.
Jatkamme vielä keskustelua Anssin aatteista. Mihin mies päätyi petyttyään kommunismin autuaaksi tekevään voimaan?
Kulttuurivihkoista Anssi Sinnemäki siirtyi yrittäjäksi, työhön, johon hän suhtautui joskus ennakkoluuloisesti. Hän tuottaa erilaisia palvelua kirjankustannuksen alalla. Työpaikka on Kustannusyhtiö Tammen tiloissa.
- Yrittäjyys ei ole kaukana maaorjuudesta, mutta mulla ei ole muutakaan vaihtoehtoa.
- Olin aika pitkään koditon taistolaisessa liikkeessä ja Kulttuurivihkoissa, joissa tein työtä ihan omalla tavallani. Nyt olen aatteellisesti täysin yksin. Individualismi on raskasta mutta myös vapauttavaa, kun ei ole yhteisön tukea eikä painoa.
- Nuorempana kävin niin syvät aatteelliset kriisit, että kaikki sen jälkeen on ollut siihen verrattuna leppoisaa.
Kirjallisuustieteilijälle ja arvostetulle kirjallisuusesseiden tekijälle on loppujen lopuksi läheisintä maailman esteettinen mieltäminen, esimerkiksi kirjallisuuden kautta.
- Välillä erehdyin luulemaan, että maailma on parannettavissa politiikan kautta. Tosin silloinkin keskityin meiningeissäni tähän estetiikkapuoleen.
Tasapaino isän kanssa
Annin mukaan Anssi suhtautuu Lapuan perintöönsä tätä nykyä hyvin sovinnollisesti ja lempeästi; hänestä on tullut pehmeämpi.
Mies myöntää, että Jussi-isä oli aina hänen sankarinsa, isäkapinasta huolimatta. Sovinnollisesti ajatellen körttiläisestä perinnöstäkin löytyy paljon hyviä puolia, esimerkiksi sosiaalinen vastuuntunto.
- Siionin virsistä jäi pysyvä vierauden tunto tässä maailmassa. Virret ovat aina mielessäni, vaikka en ole enää pitkään aikaan ollut tekemisissä körttiläisyyden kanssa. Ne ovat täyttä bluesia, hän tunnustaa kävellessämme hakemaan hänen toimittamaansa kirjaa Tuhlaajapoika (Tamara Press 1995) Tammen talosta.
Anssi on valikoinut kirjaan isänsä, "avarahenkisen herännäispapin", kirjoituksia. Mukana on myös ennen julkaisemattomia kirjeitä ja päiväkirjakatkelmia.
"Äiti ja me hänen kymmenen lastaan muistamme hyvällä isän valoisaa ja lempeää olemusta, vaikka hänen menetyksensä oli monelle meistä aikoinaan hyvin vaikea koettelemus", poika kuvailee esipuheessaan.
Isänsä sankariuteen hän sai etäisyyttä tutkiessaan tämän 30-luvun oikeistolaisuutta, joka näyttäytyi antisankaruutena ja farssina. Hän muistelee kuitenkin isäänsä hyvällä.
"Vietin varhaislapsuuteni paratiisissa... Idylli oli täydellisen rikkumaton... Olen kiitollinen siitä, että sain viettää onnellisen varhaislapsuuden, mutta vastapainoksi voin myös vakuuttaa, että karkotus paratiisista on yhtä helvettiä."
Palvelevan rakkauden evankeliumin julistamisen ja toteuttamisen lisäksi Jussi Sinnemäen kirjoituksissa on Anssin mukaan toinen tärkeä elementti: "herännäisyydelle tyypillinen hysteerinen pelko lapsista - lampaista, jotka maailma hotkaisee kitaansa ja jotka tuomitaan kadotukseen, synnin kurimukseen joutuvista lapsista."
"Tähän tematiikkaan liittyy valikoiman moneen suuntaan viittaava nimi, jossa on, se paljastettakoon, tahallisen monimielinen ja ironinen vivahteensa. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Itsestään paha pappi saarnaa..."
"Samalla opin senkin, että ennen niin pateettisen melodramaattiseksi kokemaani tuhlaajapojan tarinaan, josta on tämän teoksen motto, pätee myös toisenlainen lukutapa: se on oikeastaan humoristinen, suoranainen veijaritarina", Anssi kirjoittaa.
Ja mikä olikaan se motto, minkä aatteiden(sa) kuoleman todistanut mies valitsi kirjaan?
"Niin hän meni itseensä ja sanoi: Kuinka monella minun isäni palkkalaisella on yltäkyllin leipää, mutta minä kuolen täällä nälkään?"
http://www.h-y.fi/hk/hk1999/sinnem.html
Sinnemäen kapinasukupolven sovinto
Anssi Sinnemäki, 51, kertoo, mihin körttinuoren taistolainen sukupolvikapina johti. Anni-tytär, 23, valottaa vihreytensä luonnetta. Sinnemäet pohtivat vanhojen aatteiden kuolemaa ja uusien syntyä. Onko enää mitään, mihin uskoa?
- Koko nuoruus oli puhdasta isäkapinaa; isän tappoa, symbolisella tasolla, aloittaa Anssi Sinnemäki taistolaissukupolvensa unen analysoimisen.
Unen, joka isien sukupolvelle oli painajainen. Perinteiset arvot - koti, kirkko, isänmaa - muotoiltiin uusiksi tai pantiin matalaksi.
Anssin isä Jussi oli arvostettu lapualainen rovasti, joka sai valtakunnallista julkisuutta kirjoistaan ja lehtikirjoituksistaan sekä sotien aikana pitämistään radiohartauksista ja muista ohjelmista. Hän vastasi radiossa kuulijoiden sielunhoidollisiin kysymyksiin.
Poliittisesti Jussi Sinnemäki oli "tyypillinen ensimmäisen tasavallan oikeistolainen körttipappi ja valkoisen Suomen äänitorvi". Hän osallistui Lapuan liikkeeseen ja IKL:n toimintaan, josta erkaannuttuaan hän vaihtoi kokoomukseen.
- Minulla oli sama kiihko kuin isällä 30-luvulla. Olin kuin peilikuva hänestä. Poliittinen etumerkki vain oli toinen...
Isä kuoli jo vuonna 1958, joten hän ei ehtinyt nähdä nuoren Anssin liittymistä taistolaiseen liikkeeseen. Anssi osallistui seurakunnan toimintaan ja oli isosena Karhumäessä vielä ylioppilasvuonnaan 1966.
- Samaan aikaan olin jo radikaali nuori. Minulla oli alunperin ajatus yhdistää sen ajan radikalismi ja kristinusko. Otin kirjaimellisesti vuorisaarnan pasifistisen sanoman. Suomut tippuivat silmiltä, kun huomasin, ettei sitä oteta kirkossa tosissaan. Kirkko toimi arvopohjaansa vastaan.
- Aloin etsiä toimintaympäristöä maalliselta puolelta. En pidä ihmeellisenä sitä, että musta tuli niin vasemmistolainen kuin tuli. Jos lähdetään vuorisaarnasta, mikä on luontevampaa kuin alkaa marxilaiseksi? Myöhemmin kristillinen sosialismini muuttui tiukaksi marxilaisuudeksi.
- Osallistuin aktiivisesti kirkosta käytävään keskusteluun. Kun kirjoitin vastinetta erään huomattavan kirkollisen henkilön lausuntoon Kirkko ja kaupunki -lehteen, laitoin toimitukselle tiedoksi, että eroan kirkosta, jos kirjoitustani ei julkaista. Niin sitten erosin.
Taistolaisuus oli kollektiivinen mielisairaus
Anssi lopetti poliittisen toimintansa vuonna 1984. Hän työskenteli kuitenkin vielä vuoteen 1987 taistolaisten julkaiseman Kulttuurivihkot-lehden päätoimittajana. Mies suomii liikettä nyt kovin sanoin: laitavasemmistossa ei koskaan käyty kunnollista keskustelua siitä, mitä ylilyöntejä tehtiin tai mitä Neuvostoliiton romahdus merkitsi aatteelle.
Katumusta, joka olisi ollut Anssin mielestä välttämätöntä, ei osoitettu.
- Taistolaisuus oli kollektiivinen mielisairaus. Jos katsoo mitä silloin sanottiin ja tehtiin, ei voi sanoa muuta kuin että se oli absurdia ja järjenvastaista.
- Kollektiivisuudesta ja solidaarisuudesta puhumalla äärivasemmistossa oikeutettiin yksilön alistaminen ja polkeminen.
- Kommunistijohtajien ainoa ansio oli se, että he estivät kapinaa muuttumasta niin väkivaltaiseksi kuin se oli monessa muussa maassa, entinen taistolainen toteaa viiltävän itsekriittisesti.
Ankarin kritiikki on vasta tulossa. Anssi puhuu arasta asiasta, josta menneisyyttään katuneetkin taistolaiset ovat vaienneet.
- Vaikka se oli kollektiivista hulluutta, jokainen ihminen on itsestään vastuussa. Vasemmiston itsekritiikkiin on tärkeää tuoda se moraalinen näkökohta, että taistolaisuus oli Neuvostoliitosta kurinalaisesti ja sotilaallisesti johdettua toimintaa. Kaikki huomasivat sen.
- Valmistauduimme siihen, että olisimme tottelevaisia, kun tulee tiukka paikka. Vallankumous. Annoimme itsemme käytettäväksi sellaiselle politiikalle, jonka tiesimme tekevän silloin paljon väärää. Tiesimme myös mitä se olisi voinut tehdä.
- Monet kysyvät nyt, mitä pahaa me muka tehtiin, kun kannatettiin rauhaa, solidaarisuutta ja muita hienoja asioita. Minä sanon: tätä pahaa me tehtiin. Vaikkei me ehditty tehdä käytännössä paljon pahaa, olimme potentiaalisesti valmiita tekemään paljon enemmän.
- Kun huomaa suostuneensa tällaiseen, pitää katua ja myöntää, että me teimme väärin.
60-luvun kapina oli välttämätön
- Johtuu körttiläisestä taustastasi, että pitää aina katua niin kovasti, arvelee Anssin tytär Anni, vihreän liikkeen 23-vuotias kansanedustaja ja huippusuositun Ultra Bra -yhtyeen sanoittaja.
Hän sanoo suhtautuvansa taistolaisuuteen itsekriittistä isäänsä ymmärtäväisemmin.
- Taistolaisuus näyttää terveemmältä, kun ajattelee millainen Suomi oli 50-luvulla ja 60-luvun alussa. Maailma muuttui ja jotain täytyi täälläkin tapahtua.
- Monet mun ikäiset pitää taistolaisuutta kollektiivisena kokemuksena. En ajattele, että kaikki mitä silloin tehtiin oli hienoa, mutta mulla ei ole myöskään ole tarvetta olla hirveän kriittinen, koska Anssi on jo ollut.
Anni ei ole tuntenut tarvetta kapinoida isäänsä tai hänen sukupolveaan vastaan. Hän kehuu saamaansa kasvatusta vapaamieliseksi ja avoimeksi. Lapsena hän oli pioneeri ja vanhempien vasemmistolainen ajattelu tuntui läheiseltä.
- Pienempänä näin maailman marxilaisittain: taloudelliset syyt olivat ainoita yhteiskunnassa vaikuttavia tekijöitä. Myöhemmin ymmärsin myös kulttuuristen ja henkisten tekijöiden merkityksen.
- Teini-iässä ympäristökysymykset nousivat tärkeimmiksi. 16-vuotiaana aloin pitää niitä poliittisesti keskeisimpinä. Kun nyt ajattelen politiikkaa täysipäiväisesti, tajuan ettei ympäristökysymyksiä voi erottaa muusta politiikasta. Suhde vasemmisto-oikeisto -jakoon on tullut uudestaan harkittavaksi.
- Kotoa opin tietyn vastarannankiiskeyden: ei pidä ikinä uskoa, mitä mediassa sanotaan. On myös oltava köyhän puolella. Se oli helppoa, sillä me oltiin itse aina köyhiä, Anni nauraa.
Isäänsä silminnähtävästi arvostava ja hänen kanssaan läheisissä väleissä oleva tytär kiittää sitä henkistä pohjaa, yhteiskunnallista yleissivistystä ja perustaa kriittiseen ajatteluun, mitkä hän on saanut kotoaan.
- Kun en ymmärrä jotain asiaa, kysyn sitä vieläkin isältä. Olen opettanut saman omalle lapsellenikin. Jos et tajua jotain, kysy Anssilta!
Anssi jatkaa, ettei hän halunnut opettaa tai tyrkyttää neljälle lapselleen mitään arvoja, vaan antaa heille vapauden valita, kun he ovat siihen riittävän vanhoja.
Vihreä hammashoidon kannattaja
Nuoren Anssin punamusta menneisyys oli aatteen paloa ja poliittista aktivismia. 90-luvun nuorilla ei ole samanlaista kokemusta voimakkaasti yhdistävästä yhteiskunnallisesta liikehdinnästä. Millainen on aatteettomaksi ja passiiviseksi sanotun sukupolven kansanedustajan ideologia?
- Vihreä varmaan... En tiedä, onko mulla mitään hyvin mietittyä, kokonaisvaltaista maailmankuvaa. Olen uusliberalistisen politiikan vastustaja ja yhtenäisen hammashoidon kannattaja. Kannatan pohjoismaista tasa-arvoa ja samanlaisia elämisen edellytyksiä kaikille.
- Näen nykyisen kehityksen kulkevan niin, että kaupan volyymit kasvavat, mutta hyvä ei kasva. Rikkaudet kasautuvat. Kaikille riittäisi nytkin jotain, jos tuloja jaettaisiin oikeudenmukaisesti, Anni muotoilee.
Mitä sitten on vihreys?
- Se vähän riippuu siitä puhutaanko utopioista vai lähiajan tavoitteista. Energiapolitiikassa tärkeää on tehokkuus ja hajautetut energianlähteet. Moottoriteitä ei pidä rakentaa lisää.
- Kun maailmankauppa vapautuu, suomalaisella maataloudella ei ole mahdollisuuksia. Suomessa pitäisi luopua kokonaan tehomaataloudesta.
Kansanedustajan vihreisiin elämäntapavalintoihin kuuluu se, että hän ajaa junalla mieluummin kuin lentää. Hän ostaa luomutuotteita ja syö vain harvoin lihaa; kirjoittaa paperin toiselle puolelle ja yrittää lajitella jätteet.
- Kaikki eivät jaksa tehdä kuluttajaratkaisuja. Koska osa ihmisistä ei ole syömättä broilereita, siihen tarvitaan pakotteita.
- Eduskunta on mitä on, mutta hallituksessa voi sentään vaikuttaa joihinkin asioihin, mihin ei oppositiossa voi, esimerkiksi Itämeren pelastamiseen.
Annin mielestä poliitikan tehtävä on raivata sitä elintilaa, mitä monet kauppapoliittiset kansainväliset sopimukset vievät yksittäisiltä ihmisiltä ja valtioilta. Tilaa tehdä toisin kuin vallitseva systeemi löytyy esimerkiksi vaihtoehtoliikkeistä.
Hän sanoo oppineensa eläinsuojeliikkeeltä toimintamenetelmiä, vaikkei pidäkään itseään fanaattisena eläinsuojelijana. Esimerkiksi lihasta kieltäytymällä voi kyseenalaistaa asioita.
Se mitä syödään ja ostetaan tulisi tehdä näkyväksi niin että ihmiset tietäisivät, minkälaisia valintoja he tekevät kaupassa; onko vaatekaupan rätit tehnyt lapsiorja vai ei.
- Jokaisen pitäisi tehdä sielunharjoituksia, ettei aina katsoisi vaan tulevaisuuteen, vaan tekisi merkittäviä valintoja jo nyt.
- Sukupolveni kirous on kuitenkin se, ettei ideologista fanaattisuutta saa suunnatuksi mihinkään. Joudumme jatkuvasti etsimään suuntaa ja hakemaan kompromisseja, kun ei ole mitään yhteistä liikettä, Anni valittaa.
- On onni, ettei teillä ole mitään liikettää, valistaa hänen isänsä.
Tulta Jugoslavian päättäville elimille
Politiikan jätettyään Anssi kertoo olevansa totaalisen sitoutumaton ja riippumaton, ei sitoutumaton vasemmistolainen eikä sitoutumaton oikeistolainen. Pasifistina hän pitää itseään edelleen.
Myös vihreän liikkeen taustalla vaikutti etenkin sen syntyvaiheissa pasifistisen ajattelun perinne. Suhtautuminen Kosovon pommituksiin lieni siis molemmille Sinnemäille vaikea paikka.
- Kosovossa on nähtävissä, miten toinen tahtoo sortaa toista räikeällä tavalla. Eurooppa on jo kymmenen vuotta katsellut sitä vierestä. Jotain oli tehtävä. Ehkä Jugoslaviaa oli pehmitettävä pommeilla, vaikka olisin toivonut että siviiliuhreilta olisi säästytty.
- Pasifismi on ehdotonta, mutta maailmassa on tilanteita joissa huomaa, että ehdoton kieltäytyminen väkivallasta ei ole mahdollista, Anssi toteaa viikkoa ennen pommitusten lopettamista.
Hän ei ole sukupolvensa ainut pasifisti, joka on tehnyt tämän havainnon. Käytännön ankarat vaatimukset ovat ajaneet monen entisen idealistin teorioiden ohi.
Mies viittaa Suomen kiivaimpaan pasifistiin, Sadankomitean perustajiin kuuluneeseen Jaakko Blombergiin, joka puhui televisiossa pommitusten puolesta.
Anni puolestaan oli keskustellut kansanedustaja Juha Korkeaojan kanssa, joka oli miettinyt mihin enää voi uskoa, kun pommituksista päättävät Javier Solanan, Tarja Halosen, Bill Clintonin, Tony Blairin - ja hänen itsensä - kaltaiset entiset rauhanaktivistit.
Anni äänesti pommitukset lopettavan rauhankannanoton puolesta. Hänen mielestään olisi pitänyt pohtia enemmän muita keinoja. Sodasta koituu sitä paitsi valtava taloudellinen hyöty amerikkalaiselle aseteollisuudelle.
Hän ei ole varma siitä, pitääkö itseään pasifistina, mutta hämmentynyt on hänkin: yksinkertaisia ratkaisuja ei ole.
Porvarien kakarat punaisten revanssin välikappaleina
Takavuosina yhteiskunnallisen keskustelun yksi vedenjakaja oli suhde kansalaissotaan. Anssi kertoo, että Väinö Linnan kirjat ja Jaakko Paavolaisen tutkimukset olivat saattamassa hänen sukupolveaan sodan rajuun uudelleenarvioon.
- Ajatus oli, että pitäisi saada julki tasapainoinen totuus ja sorretun osapuolen kanta. Otto-Ville Kuusis -kultti vedettiin esiin osin ärsytykseksi. 60- ja 70-lukujen kapina oli yksi revanssi vuoden 1918 ratkaisuille. Kommunistijohtajat nauttivat siitä, että he saivat porvarien kakarat mukaan.
- Suomen politiikan taustalla olivat pitkään vuoden 1918 tapahtumat, eikä niitä koskaan käsitelty kunnolla. Tarvittiin kolme sukupolvea, että asiaa voitiin käsitellä jotenkin objektiivisesti.
Anssiin itseensä vaikutti järisyttävästi Paavo Rintalan kirja Leningradin kohtalonsinfonia. Sen myötä monet nuoret radikaalit heräsivät tiedostamaan Suomen syyllisyyden Leningradin sadoistatuhansista nälkäänkuolleista, joita vastaan suomalaiset taistelivat välillisesti.
Anni tunnustaa olleensa pienenä vihainen siitä, etteivät punaiset voittaneet ja saksalaiset sekaantuivat Suomen asioihin. Lukiossa suuri osa hänen luokkakavereistaan ei kuitenkaan edes tiennyt, kummalla puolella heidän isovanhempansa olivat.
Vuoden 1918 tragedia on katoamassa historian hämärään. Suurten ideologisten ristiriitojen aika näyttää olevan tämänkin kysymyksen kannalta ohi.
Kirkko joutui perääntymään
Radikaalien tulilinjalle joutui myös taantumuksen pesäkkeenä pidetty kirkko. Anssi kokee, ettei hän hyökännyt aktiivisesti kirkkoa vastaan, vaan kirkko hyökkäsi häntä ja hänen mielipiteitään vastaan.
- Kirkko puuttui vielä tuolloin hanakasti arvokeskusteluun. Vasemmistolaista liikehdintää ja maallistumista pidettiin hyvin arveluttavina ilmiöinä. Sormi oli liipaisimella.
- Kirkko halusi määrätä ihmisten arvoista. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä se joutui perääntymään monessa asiassa. 60-luvun kulttuuritaistelun yksi osa oli se, että kirkon hegemoniaa haluttiin vähentää ja se toden totta tapahtui.
- Nyt valtaansa menettänyt kirkko on saanut taas arvovaltaansa takaisin luonnollisin keinoin, omalla painoillaan ja ansioillaan, Anssi antaa tunnustusta.
Hän myöntää olleensa välillä fanaattinen taistellessaan uskonnollista fanaattisuutta vastaan. Ajat sitten hän on tehnyt itselleen kuitenkin selväksi sen, ettei kirkko ole hänelle vastustaja.
- En ole lähentynyt kirkkoon tai uskoon, mutta nykyään tajuan kirkon ja uskonnon arvon ihmisen elämässä. Kun Neuvostoliitto romahti poliittisesti ja taloudellisesti, paljastui myös moraalinen romahdus. Luulen, ettei sitä olisi tapahtunut, jos kristinusko olisi saanut toimia vapaasti.
Anssin mielestä kirkon tehtävä on olla kansan moraalinen kiinteyttäjä. Yksilöt ja yhteisöt tarvitsevat moraalista punaista lankaa ja eetosta. Kirkkoon instituutiona, joka käyttää valtaa, hän suhtautuu silti aina epäillen.
Ei kaipuuta Herran luo
Anssi ja hänen sukupolvensa kasvoi kulttuurissa, jossa kirkko oli hyvin vaikuttava tekijä. Siihen oli pakko ottaa kantaa, ja sen vaikutus jätti tavalla tai toisella jälkensä jokaiseen.
Kastamattoman, uskonnottoman kasvatuksen saaneen ja elämänkatsomustietoa koulussa opiskelleen Annin ja monien hänen ikätoveriensa kokemus on toinen. Kirkko on jäänyt etäiseksi, eikä se herätä kovinkaan suuria intohimoja puolesta tai vastaan.
Kun tytär oli pieni Anssi veisasi hänelle iltalauluina Siionin virsiä, mutta kun Anni kysyi vanhemmiltaan, pitäisikö uskoa Jumalaan vai ei, he vastasivat että hän voisi päättää asiasta itse myöhemmin.
Isoäidin annettiin viedä tyttöä joskus kirkkoon ja Herättäjäjuhlille. Ideologinen kiista kärjistyi lähinnä papin emäntien tapaamisessa.
- Äiti oli käärmeissään, kun kermaa ja sokeria annettiin kahvissa paljon lapsille. Se ei käynyt! Anni muistelee nauraen.
Jotkut hänen parhaista kavereistaan menivät Aholansaareen rippileirille ja ajatus kävi hänenkin mielessään.
- Olin melkein hinkumassa Aholansaareen, muttei ollut rahaa, enkä viitsinyt pyytää sitä varten, kun en tuntenut todellista kaipuuta Herran luo.
Isänsä tapaan Anni näkee kirkon tehtävän ihmisten arvojen muodostamisessa, eikä hänellä ole valittamista kristinuskon arvoista. Hän ymmärtää uskonnollisilla traditioilla olevan merkitystä joillekin, mutta hänellä itsellään ei ole juuri kokemuksia kirkosta eikä liioin tarvetta niihin.
- Kristityille on varmaan etua siitä, että usko tarjoaa arvopohjan, rajat ja körttiläisten tapauksessa myös yhteisön. Itse olen joutunut hakemaan arvoni muualta.
Kirkon tulee Annin mukaan evästää ihmisiä heidän elämässään, esimerkiksi avioliiton solmimisessa. Avioliitto ja lasten kasvatus ovat niin vaikeita asioita, että monet tarvitsevat "mystistä" tukea onnistuakseen niissä.
- Mulla ei ole oikeutta siihen tukeen, koska ei ole uskoa.
Hänestä näyttää, että kirkko toimii Suomessa pääosin hyvin ja vastuullisesti.
- Inhoan silti sitä ajatusta, että kirkko on valtionkirkko. Jos pappi ei olisi valtion pappi, kuuntelisin häntä varmaan tarkemmin. Vierastan pompöösiä koti-kirkko-isänmaa -ajattelua.
Modernin maaorjan yksinäisyys
Annin ei tarvitse kuluttaa energiaansa isä- tai sukupolvikapinaan. Kansanedustajalla, äidillä ja sanoittajalla on kädet täynnä työtä. Haastattelua edeltävät päivät hän vietti edistämällä vihreää politiikkaa Lapissa. Väsynyt nuori nainen matkusti periaatteidensa mukaisesti junassa, jossa hän ei saanut kunnolla nukutuksi.
Muutaman tunnin haastattelun jälkeen hänen säveltäjämiehensä Kerkko Koskinen tulee kuppilaan. Pariskunnan on tarkoitus selvittää asuntosuunnitelmiaan Anssille ja Aino-äidille.
Jatkamme vielä keskustelua Anssin aatteista. Mihin mies päätyi petyttyään kommunismin autuaaksi tekevään voimaan?
Kulttuurivihkoista Anssi Sinnemäki siirtyi yrittäjäksi, työhön, johon hän suhtautui joskus ennakkoluuloisesti. Hän tuottaa erilaisia palvelua kirjankustannuksen alalla. Työpaikka on Kustannusyhtiö Tammen tiloissa.
- Yrittäjyys ei ole kaukana maaorjuudesta, mutta mulla ei ole muutakaan vaihtoehtoa.
- Olin aika pitkään koditon taistolaisessa liikkeessä ja Kulttuurivihkoissa, joissa tein työtä ihan omalla tavallani. Nyt olen aatteellisesti täysin yksin. Individualismi on raskasta mutta myös vapauttavaa, kun ei ole yhteisön tukea eikä painoa.
- Nuorempana kävin niin syvät aatteelliset kriisit, että kaikki sen jälkeen on ollut siihen verrattuna leppoisaa.
Kirjallisuustieteilijälle ja arvostetulle kirjallisuusesseiden tekijälle on loppujen lopuksi läheisintä maailman esteettinen mieltäminen, esimerkiksi kirjallisuuden kautta.
- Välillä erehdyin luulemaan, että maailma on parannettavissa politiikan kautta. Tosin silloinkin keskityin meiningeissäni tähän estetiikkapuoleen.
Tasapaino isän kanssa
Annin mukaan Anssi suhtautuu Lapuan perintöönsä tätä nykyä hyvin sovinnollisesti ja lempeästi; hänestä on tullut pehmeämpi.
Mies myöntää, että Jussi-isä oli aina hänen sankarinsa, isäkapinasta huolimatta. Sovinnollisesti ajatellen körttiläisestä perinnöstäkin löytyy paljon hyviä puolia, esimerkiksi sosiaalinen vastuuntunto.
- Siionin virsistä jäi pysyvä vierauden tunto tässä maailmassa. Virret ovat aina mielessäni, vaikka en ole enää pitkään aikaan ollut tekemisissä körttiläisyyden kanssa. Ne ovat täyttä bluesia, hän tunnustaa kävellessämme hakemaan hänen toimittamaansa kirjaa Tuhlaajapoika (Tamara Press 1995) Tammen talosta.
Anssi on valikoinut kirjaan isänsä, "avarahenkisen herännäispapin", kirjoituksia. Mukana on myös ennen julkaisemattomia kirjeitä ja päiväkirjakatkelmia.
"Äiti ja me hänen kymmenen lastaan muistamme hyvällä isän valoisaa ja lempeää olemusta, vaikka hänen menetyksensä oli monelle meistä aikoinaan hyvin vaikea koettelemus", poika kuvailee esipuheessaan.
Isänsä sankariuteen hän sai etäisyyttä tutkiessaan tämän 30-luvun oikeistolaisuutta, joka näyttäytyi antisankaruutena ja farssina. Hän muistelee kuitenkin isäänsä hyvällä.
"Vietin varhaislapsuuteni paratiisissa... Idylli oli täydellisen rikkumaton... Olen kiitollinen siitä, että sain viettää onnellisen varhaislapsuuden, mutta vastapainoksi voin myös vakuuttaa, että karkotus paratiisista on yhtä helvettiä."
Palvelevan rakkauden evankeliumin julistamisen ja toteuttamisen lisäksi Jussi Sinnemäen kirjoituksissa on Anssin mukaan toinen tärkeä elementti: "herännäisyydelle tyypillinen hysteerinen pelko lapsista - lampaista, jotka maailma hotkaisee kitaansa ja jotka tuomitaan kadotukseen, synnin kurimukseen joutuvista lapsista."
"Tähän tematiikkaan liittyy valikoiman moneen suuntaan viittaava nimi, jossa on, se paljastettakoon, tahallisen monimielinen ja ironinen vivahteensa. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Itsestään paha pappi saarnaa..."
"Samalla opin senkin, että ennen niin pateettisen melodramaattiseksi kokemaani tuhlaajapojan tarinaan, josta on tämän teoksen motto, pätee myös toisenlainen lukutapa: se on oikeastaan humoristinen, suoranainen veijaritarina", Anssi kirjoittaa.
Ja mikä olikaan se motto, minkä aatteiden(sa) kuoleman todistanut mies valitsi kirjaan?
"Niin hän meni itseensä ja sanoi: Kuinka monella minun isäni palkkalaisella on yltäkyllin leipää, mutta minä kuolen täällä nälkään?"
http://www.h-y.fi/hk/hk1999/sinnem.html
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.