Voi... rakas viholliseni. Päiväkirja.
Tekee pahaa ajatella etten oikeastaan omaa ketään muuta kelle luottaisin näitä asioita. KAvereista huolimatta. Ainahan on rakas siskolikkani, muuta ei pikkusiskoille marginaalisesta ikäerostahuolimatta voi sysätä omia huoliaan kannettavaksi, on sillä ihan omasta takaa ihan tarpeeksi mietittävää... ja roolini puolesta olen tietty se kenen pitäisi olla se auttaja.
Tänään... niin... tänään vaan kävi näin.
Luin tuolla - olikohan etsintäkuulutuksissa? - viestin jossa tyttö oli laulanut pojalle lionel ritcien Hello biisiä kesällä ja jäänyt kaipaamaan. Ja taas muistin aktiivisen unohduksen kauden jälkeen... sen tytön joka teki sen mitä ei pitänyt voida enää tehdä. Eli otti ja pääsi sisälleni. Yhden viikonlopun aikana monta kertaa, se kuinka monta itseasiassa on sumn peitossa, lauloi tuo tyttö sen saman kauniin kappaleen mulle ja katsoi syvälle silmiin... varmaan syvemmälle kuin kukaan on ikinä osannut katsoa. Se katse on syöpynyt jonnekin niin vahvasti etten näköjään ol päässyt siitä vieläkään ylitse. Luulin päässeeni jo siitä suunnattomasta ehdistuksesta yli, varsinkin kun tiedän etten häntä enää koskaan näe, ja tietäen että se onihan toinen kaveri joka häntä saa sylissään pitää.
Enpä vain ole. Heti kun näin ne sanat, tiedäthän... " ...but let me, start by saying I love you" ...päässäni alkoi myllertämään, ja niin kyynisen kaverin silmäkulma otti ja kostui sillä tavalla ettei niin olisi luullut voivan käydä. Luulin suruni jo surruksi. Mutta nyt sattuu.
Mitä jos jokaiselle tosiaan on olemassa se yksi joka saa maailman näyttämään kauniilta vaikkei se oikeasti olisikaan? Vain se yksi. Ja mitä jos tietää sen yhden jo menettäneensä ilman että olisi ikinä saanut edes mahdollisuutta kokeilla sitä onnea... ei ihan oikeasti. Se kusipäinen ääni päässäni nauraa nyt, ja ilkuu siitä kuinka v***n fiksua oli ylipäänsä katsoa varatun naisen silmiin. Jos tuo ääni olisi konkreettine, ottaisin sitä kurkusta kiinni ja puristaisin oman pahan oloni pois sen kautta. Mutta se ei vaikene. Eikä paha olo poistu.
Suututtaa, kun mitään ei voi tehdä, ei ole ikinä voinut. MAsentaa kun tuntuu että silti olisi pitänyt tehdä jotain silloin kun kaikki oli teoriassa kosketusetäisyydellä.
Ongelma pysyy. Taisin rakastua vaikken oikeasti ole uskonut rakkauteen enää vuosikausiin. Miten sillä tavalla voi käydä? Miksi minä? Miksen voinut elää omaa elämääni vaikkapa törmäämättä häneen? Mutta silti, toisaalta en olisi halunnutkaan pysyä tietämättömänä siitä että maailmalla - niin paha ja epäonnistunut paikka kuin se onkin - on oikeasti toivoa.
Sillä pienen hetken verran, maailma oli ihan oikeasti kaunis.
Poltin juuri äsken muutaman epäviisaan tupakan rauhoittaakseni pientä mieltäni joka ei tunnu kestävän tätä ihan omillaan. Taidan polttaa lisää... kun ei tunnu helopttavan. Päätin samalla tehdä oman version siitä kauniista laulusta, mutta mitäpä jos pilaan sen? Tai mitä jos en pilaa... ja jumitan siihen kaikkeen vielä pahemmin?
Voi elämä.
Joskus tekisi mieleni muuttaa vaikka kuubaan
Tekee pahaa ajatella etten oikeastaan omaa ketään muuta kelle luottaisin näitä asioita. KAvereista huolimatta. Ainahan on rakas siskolikkani, muuta ei pikkusiskoille marginaalisesta ikäerostahuolimatta voi sysätä omia huoliaan kannettavaksi, on sillä ihan omasta takaa ihan tarpeeksi mietittävää... ja roolini puolesta olen tietty se kenen pitäisi olla se auttaja.
Tänään... niin... tänään vaan kävi näin.
Luin tuolla - olikohan etsintäkuulutuksissa? - viestin jossa tyttö oli laulanut pojalle lionel ritcien Hello biisiä kesällä ja jäänyt kaipaamaan. Ja taas muistin aktiivisen unohduksen kauden jälkeen... sen tytön joka teki sen mitä ei pitänyt voida enää tehdä. Eli otti ja pääsi sisälleni. Yhden viikonlopun aikana monta kertaa, se kuinka monta itseasiassa on sumn peitossa, lauloi tuo tyttö sen saman kauniin kappaleen mulle ja katsoi syvälle silmiin... varmaan syvemmälle kuin kukaan on ikinä osannut katsoa. Se katse on syöpynyt jonnekin niin vahvasti etten näköjään ol päässyt siitä vieläkään ylitse. Luulin päässeeni jo siitä suunnattomasta ehdistuksesta yli, varsinkin kun tiedän etten häntä enää koskaan näe, ja tietäen että se onihan toinen kaveri joka häntä saa sylissään pitää.
Enpä vain ole. Heti kun näin ne sanat, tiedäthän... " ...but let me, start by saying I love you" ...päässäni alkoi myllertämään, ja niin kyynisen kaverin silmäkulma otti ja kostui sillä tavalla ettei niin olisi luullut voivan käydä. Luulin suruni jo surruksi. Mutta nyt sattuu.
Mitä jos jokaiselle tosiaan on olemassa se yksi joka saa maailman näyttämään kauniilta vaikkei se oikeasti olisikaan? Vain se yksi. Ja mitä jos tietää sen yhden jo menettäneensä ilman että olisi ikinä saanut edes mahdollisuutta kokeilla sitä onnea... ei ihan oikeasti. Se kusipäinen ääni päässäni nauraa nyt, ja ilkuu siitä kuinka v***n fiksua oli ylipäänsä katsoa varatun naisen silmiin. Jos tuo ääni olisi konkreettine, ottaisin sitä kurkusta kiinni ja puristaisin oman pahan oloni pois sen kautta. Mutta se ei vaikene. Eikä paha olo poistu.
Suututtaa, kun mitään ei voi tehdä, ei ole ikinä voinut. MAsentaa kun tuntuu että silti olisi pitänyt tehdä jotain silloin kun kaikki oli teoriassa kosketusetäisyydellä.
Ongelma pysyy. Taisin rakastua vaikken oikeasti ole uskonut rakkauteen enää vuosikausiin. Miten sillä tavalla voi käydä? Miksi minä? Miksen voinut elää omaa elämääni vaikkapa törmäämättä häneen? Mutta silti, toisaalta en olisi halunnutkaan pysyä tietämättömänä siitä että maailmalla - niin paha ja epäonnistunut paikka kuin se onkin - on oikeasti toivoa.
Sillä pienen hetken verran, maailma oli ihan oikeasti kaunis.
Poltin juuri äsken muutaman epäviisaan tupakan rauhoittaakseni pientä mieltäni joka ei tunnu kestävän tätä ihan omillaan. Taidan polttaa lisää... kun ei tunnu helopttavan. Päätin samalla tehdä oman version siitä kauniista laulusta, mutta mitäpä jos pilaan sen? Tai mitä jos en pilaa... ja jumitan siihen kaikkeen vielä pahemmin?
Voi elämä.
Joskus tekisi mieleni muuttaa vaikka kuubaan
Vastaukset 4
Vanhimmat
Viitsisit kirjoitella minulle? Onko sinulla aikaa tai tahtoa...olen itse myös kokenut saman tilanteen enkä voi tuskaani oikein kenellekkään vuodattaa.
Viitsisin toki... tosin en tämmöisinä päivinä ehkä ole sitä maailman piristävintä seuraa. Niin... kai näitä päiviä sattuu sen kummemmin yleistämättä melkeinpä kaikille...
Mutta kirjoittelu ajaa kyllä tarkoituksensa, eli... tuota noin...
[email protected]
Jos siltä joskus tuntuu niin kirjoittele... se on tavallaan kiva tietää että on niitä muitakin joille voi käydä niin (ei sillä että olisinkuvitellut olevani jotenkin ainutlaatuinen tapaus... ja pöh...mutta...), vaikka ei sitä voi kenenkään kohdalla luonnollisestikaan pitää mitenkään hyvänä asiana. Öh... juu... varmaan ymmärrät mitä sekavilla käänteillä pyrin selventämään.
Jep.
Täällä vielä toinen surija. Ei tästä taidakaan päästä niin helposti yli kuin kuvittelin. Luulin olevani paljon vahvempi. *nyyh*
Mutta toisaalta en syyttele itseänikään ja yritän sopeutua tilanteeseen, tai sitten kehitellä jotain aivan uutta ja fantastista. ;)
Meitä kohtalotovereita löytyy! Myös minun mielessäni säilyy sen oikean rakkauden hehku niin, ettei mikään myöhempi voita sitä tunnetta, kaikki muu latistuu. Kohtalo vain heittelee sattumanvaraisesti eteemme asioita ja ihmisiä ja ellemme heti tartu hetkeen, se onkin kohta mennyt.