Haluaisin tietää mielipiteitänne siitä, miten olette kokeneet tarkkaavaisuushäiriön oireiden näkyvyyttä omassa elämässänne ja lasten diagnoosiepäilyn ja myöhemmin diagnoosin.
Miten yleistä on se, että oman elämän kaoottisuutta on vaikeaa nähdä? Otetaanko lapsen tarkkaavaisuushäiriö omien oireiden kustannuksella suurennuslasin alle.
Asetetaanko lapsen diagnoosi oman diagnoosin edelle?
Ystävällisin terveisin
Jaana
Miten yleistä on se, että oman elämän kaoottisuutta on vaikeaa nähdä? Otetaanko lapsen tarkkaavaisuushäiriö omien oireiden kustannuksella suurennuslasin alle.
Asetetaanko lapsen diagnoosi oman diagnoosin edelle?
Ystävällisin terveisin
Jaana
Vastaukset 6
Vanhimmat
Meillä perheessä ei ole tätä diagnoosia, mutta tutuilla on useammassakin perheessä ja heistä kellään aikuisella ei ole omien sanojensa mukaan ollut mitään "oireita" koskaan! Uteliaisuuteni heräsi kysymään aiheesta jo aikaa sitten, kun tuntui kummalliselta kuulla puhuttavan AD/HD:sta niin tavattoman monen lapsen kohdalla ja en oikeen vieläkään osaa sitä purematta niellä, että annetaanko se diagnoosi joskus liian varhaisessa vaiheessa tai onko se diagnoosi todella edes ihan oikea? esimerkkitapauksia todella on ja niistä hyvin nopeasti tulee itselle mielikuva, että esim. äiti on väkisin halunnut lapselle diagnoosin. eräänkin lapsen pväkodin lausunto oli, että lapsi normaali ikätasoon nähden ja äidin mielipide toisenlainen...nyt lapsella lääkityskokeilu ym. ym. ja me muut emme ole koskaan huomanneet mitään erityistä kys. lapset kohdalla...vanhemmat kyllä uusavuttomia ja usein pipo vähän turhan tiukalla!
Nythän on tärkeää ymmärtää se, että aikuisetkin ihmiset voivat olla suhteellisen kykenemättömiä havainnoimaan omaa käyttäytymistään, sen motiiveja ja seurauksia. Vanhempien vakuutukseen ei voi luottaa, vaikka aikuisia ovatkin. Aikuisen tarkkaavaisuushäiriö saattaa ilmetä juuri uusavuttomuuden oloisena käyttäytymisenä sekä esim. ärtyneisyytenä, kansankielellä ilmaisten seurausta liian tiukasta piposta.
Tämän perusteella on minusta kohtuutonta tuomita diagnoosit vääriksi tai liian aikaisiksi. Jos lapsella on vaikeuksia, niin hän tarvitsee niihin apua. Ilman diagnoosia koulumaailmassa ei apuja kukaan saa.
Kyllä diagnoosin teko on monivaiheinen prosessi ja seula on tiheä. Lausuntojen sävy voi todellakin vaihdella laidasta laitaan siitä yksinkertaisesta syystä, että AD/HD-lapsi on kameleontti ja muuttaa käyttäytymistään hetkessä ympäristönsä mukaan.
Kuvailemasi tilanne on erittäin tyypillinen juuri inattentiivisten tyttöjen kohdalla. Koulussa he jaksavat olla "kiltisti", mutta heidän aivonsa täyttyvät koko ajan neuraalilla stressillä. Kotiin saavuttuaan ja perheen kohdatessaan tuo keitos on ylikiehumistilassa ja käytöshäiriköinti pääsee pintaan. Monet on käännytetty "asiantuntijoiden" vastaanotoilta pois tästä syystä, kun eivät ole uskoneet vanhempien / vanhemman totista kokemusta.
Jos vanhemmat eivät tunnusta omia oireitaan, miten he voivat auttaa lasta sopeutumaan syvällisesti omien aivojensa tavallisuudesta poikkeavaan viritykseen.
Ystävällisin terveisin
Jaana
Meillä on lapsi liian kiltti ja arka - diagnoosi: Psykoosi ja älyllinen kehitysvamma. Kumma juttu osannut lukea ja laskea 6-vuotiaasta. Ainoa ongelma koulussa on uneksinta!
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000202&posting=22000000015064180
Ja kyllä olen huomannut itsessäni lapsuudessa samoja piirteitä. Vieläkin sitoutuminen on vaikeaa, keskittymiskyky häiriintyy helposti, ja teen hyvinkin tyhmiä juttuja. Esimerkiksi olen useamman kerran keittänyt kahvit lattialle, kun se kannu unohtuu laittaa alle. Myös koulussa oli vaikeaa, mutta luulin oikeasti olevani tyhmä. Nyt aikuisena olen oppinut opiskelemaan, ja huomannut pärjääväni. Työtä se kyllä vaatii enemmän kuin muilta ryhmäläisiltä. Olen opetellut elämään listojen varassa, muutoin arkiset jutut menevät sotkuun. Järjestelmällisyys on se juttu, joka toimii.
Näitä asioita olen funtsinut vasta pojan diagnoosin jälkeen, hänen ongelmansa kun ovat isompia. Minä lähdin kouluun ilman reppua, Hän unohtaa koko lähtemisen....
Tuttuja juttuja.
Pääni olen minäkin olen miettiä puhki ja tulen aina siihen johtopäätökseen, että nykymaailmassa lapsen on oikeasti vaikeaa itse olla johdonmukainen, jos aivot ovat tarkkaavaisuushäiriöiset. Kiinnostuksen kohteita välkkyy ja vilkkuu kaikkialla kotipiirissäkin aivan toiseen malliin kuin meidän 4-kymppisten lapsuudessa.
Tätä taustaa vasten lasta onkin helpompi ymmärtää ja hänen toilauksia sietää.
Ystävällisin terveisin
Jaana