Nukumme Boulevard Saint-Germainin kahden tien välissä olevassa puistossa DeGaullen hallitsemassa Ranskassa, Seinen vasemman haaran puolella. Lähellä Latin Quarter.
Laukaukset ja huudot herättävät meidät aamulla. Unen ja viinintokkuraisina nousemme hätäisesti ylös huomataksemme toiselta puolen, etelästä, tulevat ihmismassat, värikkäitä hahmoja, vaaleita, tummempia, ehdimme havaita. Pohjoisesta meitä lähestyy santarmit, luulemme, univormuissaan, ammuskelevat, painamme päitämme alemmaksi, tajuamme kilpiä edessään, me siinä välissä. Kyynelkaasukranaatit tippuilevat viereemme ja katsomme toisiamme, minne mennä, paeta. Neljä suomalaista kaiken keskellä, emme ehdi ajattelemaan, Natte ja Aikku alkavat juosta vaaleaa pienempää rakennukseen päin, suunnistavat porttikonkia kohti. Väiski vetäisee minua hihasta, laukaukset ja jysähdykset täyttävät ilman, savua on paljon, kirvelevin silmin juoksemme Väiskin kanssa tummaa isoa rakennusta kohti, on sivummalla, kaksikymmentä metriä vielä.
Jotain ruudullista juoksee vierelläni, huomaan, on Sergei, venäläinen, kääntyy pohjoisen santarmeja kohti, kuulen pehmeän tömähdyksen, en löydä sanoja äänelle, näen Sergein ruutupaidassaan kaatuvan eteeni, kaadun katuun, vilkaisen Sergeihin päin, jotain tummaa leviää paidan rinnukselle.
Nousen, typertyneenä, hoipertelen tummaa isoa rakennusta kohti, Väiski juoksee kohti muutaman metrin päässä, näki varmaan hänkin.
Saavumme talon kulmalle, oksennan, Pariisin taivaan alla, kyynelkaasusumussa, laukausten kaikuessa, näen silmissäni "Boulevard Saint-Germain", se on talon seinästä pudonnut kyltti, nyt oksennuksen peitossa, terveisiä suomesta jotenkin ajattelen, jäänyt päähän. Väiski vieressä kalpeana, minulla sydän jyskyttää, joka iskun kuulen kohisten päässäni. Talon toiselta puolelta tulevat Natte ja Aikku, kaikki koossa jälleen, aukiolla ihmisiä kuolee, siviilit, opiskelijat ja santarmit ottavat yhteen, tappelu joka meille ei kuulu. Ihmisiä siellä, kyynelkaasusumun keskellä, usvan seasta ei tahdo enää erottaa. Tappelevat, saman maalaiset, Jean-Pierret ja Jeanettet.
Sivukadulla liikkuu paljon ihmisiä, pääsemme pujottelemaan eteenpäin, kauemmaksi, tajuamme, ei Latin Quarteriin päin, mieluimmin Montparnasselle. Riemukaarelle päin, mihin vain.
Tulemme viimein lähelle Eiffeliä, kahvila auki, ollaan taas vähän miesmäisempiä. Kalpeita kuitenkin kaikki, Aikku ehkä kalpein, pelästymme, verta Aikun paidalla, on vaan roiskunut jostain, onneksi. Minulla vasemmasta korvasta verta vuotaa, osui kai katuun, en sitä edes huomaa, tarjoilija vähän karsastaa. Naten minivoguet ovat mielestäni suorempia, vitsailemme. Väiski tarjoaa oluet, ollaan miehiä taas, vielä hetki sitten ei oltu. Luulen että vuosia tuli lisää, siltä se kai tuntuu.
Paluulennolla ei puhuta koneessa paljon. Lentoemojen saumat eivät kiinnosta.
Mutta olutta otetaan, mehän ollaan miehiä, suomesta, sentään kuudentoista.
Myöhemmin aiheesta ei paljoa ole puhuttu, on varmaan jättänyt jälkensä meihin kaikkiin. Ollaan vanhenuttu, mukana kannettu näitä tarinoita. Paljonko tuollaiset vaikuttavat nuoreen mieleen, en osaa sanoa. Tämän kuitenkin halusin kertoa, ei kai ääneen päästetty montaa kertaa. Valkan kundit maailmalla, kesällä 1968, suuressa Metropolissa.
Vaatekaapissani ei ole yhtään ruudullista paitaa.
Kuunkulkija
Laukaukset ja huudot herättävät meidät aamulla. Unen ja viinintokkuraisina nousemme hätäisesti ylös huomataksemme toiselta puolen, etelästä, tulevat ihmismassat, värikkäitä hahmoja, vaaleita, tummempia, ehdimme havaita. Pohjoisesta meitä lähestyy santarmit, luulemme, univormuissaan, ammuskelevat, painamme päitämme alemmaksi, tajuamme kilpiä edessään, me siinä välissä. Kyynelkaasukranaatit tippuilevat viereemme ja katsomme toisiamme, minne mennä, paeta. Neljä suomalaista kaiken keskellä, emme ehdi ajattelemaan, Natte ja Aikku alkavat juosta vaaleaa pienempää rakennukseen päin, suunnistavat porttikonkia kohti. Väiski vetäisee minua hihasta, laukaukset ja jysähdykset täyttävät ilman, savua on paljon, kirvelevin silmin juoksemme Väiskin kanssa tummaa isoa rakennusta kohti, on sivummalla, kaksikymmentä metriä vielä.
Jotain ruudullista juoksee vierelläni, huomaan, on Sergei, venäläinen, kääntyy pohjoisen santarmeja kohti, kuulen pehmeän tömähdyksen, en löydä sanoja äänelle, näen Sergein ruutupaidassaan kaatuvan eteeni, kaadun katuun, vilkaisen Sergeihin päin, jotain tummaa leviää paidan rinnukselle.
Nousen, typertyneenä, hoipertelen tummaa isoa rakennusta kohti, Väiski juoksee kohti muutaman metrin päässä, näki varmaan hänkin.
Saavumme talon kulmalle, oksennan, Pariisin taivaan alla, kyynelkaasusumussa, laukausten kaikuessa, näen silmissäni "Boulevard Saint-Germain", se on talon seinästä pudonnut kyltti, nyt oksennuksen peitossa, terveisiä suomesta jotenkin ajattelen, jäänyt päähän. Väiski vieressä kalpeana, minulla sydän jyskyttää, joka iskun kuulen kohisten päässäni. Talon toiselta puolelta tulevat Natte ja Aikku, kaikki koossa jälleen, aukiolla ihmisiä kuolee, siviilit, opiskelijat ja santarmit ottavat yhteen, tappelu joka meille ei kuulu. Ihmisiä siellä, kyynelkaasusumun keskellä, usvan seasta ei tahdo enää erottaa. Tappelevat, saman maalaiset, Jean-Pierret ja Jeanettet.
Sivukadulla liikkuu paljon ihmisiä, pääsemme pujottelemaan eteenpäin, kauemmaksi, tajuamme, ei Latin Quarteriin päin, mieluimmin Montparnasselle. Riemukaarelle päin, mihin vain.
Tulemme viimein lähelle Eiffeliä, kahvila auki, ollaan taas vähän miesmäisempiä. Kalpeita kuitenkin kaikki, Aikku ehkä kalpein, pelästymme, verta Aikun paidalla, on vaan roiskunut jostain, onneksi. Minulla vasemmasta korvasta verta vuotaa, osui kai katuun, en sitä edes huomaa, tarjoilija vähän karsastaa. Naten minivoguet ovat mielestäni suorempia, vitsailemme. Väiski tarjoaa oluet, ollaan miehiä taas, vielä hetki sitten ei oltu. Luulen että vuosia tuli lisää, siltä se kai tuntuu.
Paluulennolla ei puhuta koneessa paljon. Lentoemojen saumat eivät kiinnosta.
Mutta olutta otetaan, mehän ollaan miehiä, suomesta, sentään kuudentoista.
Myöhemmin aiheesta ei paljoa ole puhuttu, on varmaan jättänyt jälkensä meihin kaikkiin. Ollaan vanhenuttu, mukana kannettu näitä tarinoita. Paljonko tuollaiset vaikuttavat nuoreen mieleen, en osaa sanoa. Tämän kuitenkin halusin kertoa, ei kai ääneen päästetty montaa kertaa. Valkan kundit maailmalla, kesällä 1968, suuressa Metropolissa.
Vaatekaapissani ei ole yhtään ruudullista paitaa.
Kuunkulkija
Vastaukset 13
Vanhimmat
joo joo! paskiainen eat shit
Kiitos kun kerroit loppuun. Se oli kaunis tarina omalla synkällä tavallaan ja oli mukavaa kun sain lukea sen. Äläkä välitä tuosta yhdestä törtöstä, kateellinen vaan ja tuskin ees kuuttatoista vielä:D
Kaikille kai on sattunut kaikennäköistä nuoruudessa ja vasta myöhemmin tajuaa kuinka hölmöjä sitä ollaan oltu...
jutellut kyseisten kulmien kundien kanssa ja aina tullut mieleen et mikä niillä kundeilla siellä on kun monilla on tapahtunut elämässä mitä ihmeellisempiä asioita;=)Itse en ihan ranskaan asti ehtinyt,mut kyllä siellä tapahtuneista jutuista voisi kirjoittaa kirjan et ihme et viellä hengissä niiden hommien jälkeen mitä siellä kulmilla tapahtui nuoruudessa:=)
ajattelen, meidän ei pitäisi olla hengissä kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaan. Kaikki ammuskelut, puukon heilutukset, kivenheittoskabat, dokaamiset ja muut, tämä on kyllä ihme! Ei niitä silloin ajateltu että tämähän on vaarallista.
Toikin oli ihme että silloin päästivät turistit maahan vaikka ranska oli vallankumouksen partaalla. Ja onhan siellä taas rähinät päällä mutta on vaan muu syy. Sen verran täytyy tunnustaa että olen aina hämmästellyt tuota tapaa näyttää mitä mieltä on ja todella saada muutoksia aikaan. Mutta ei sentään noin rajusti. Kenenkään ei tarvitsis sentään kuolla.
Valkasta olisi paljon tarinoita, Irlannissa tapahtui kaikkea kivaa, niistäkin pitäisi kertoa, oikeista haltijoista, ei satukirjajutuista. Pakko ottaa vähän aikaa joskus... moneskohan kerta tämäkin tulee sanottua. Jos näät noita kundeja joskus niin kysäseppäs olikos ranskassa kivaa...
sanottu, siis kanssa ihmettelen miksi Valkan kundit on vielä hengissä Valkassa sattuneiden juttujen takia...
kai onneakin ollut että tässä viellä hengissä ollaan;=)Tuleehan siellä valkassa vielläkin käytyy välillä ja tapaa noita kulman kundeja siellä ja sitä Nattea siellä olen joskus nähnyt ja sen kanssa heitetty läppää,mut pitää kysellä kun näitä näkee et miten meni aikonaan se ranskan reissu;=)))
tarinaa Skattan seikkailuista, ties vaikka olisit ollut mukana silloin... Uspenskin katedraalin edestähän silloin lähdettiin lutikkalinnaa kohti... kerronko lisää... oli kai -70 tai -71... muistatkohan vielä kun kiusattiin tullimiehiä siellä sillä Hillmannilla... Ressun isot kuvat kyljissä, vaalea yläosa ja ruskea alaosa...
mestoissa mekin proidin ja parin kundin kanssa käytiin brenkua hakemassa ja tsörattiin tulleja hatkaan kun oltiin käyty brenkkua hakemassa jostain potskista taisi laivan nimi olla Rio de Janeiro;=)Sä ja nää Natte ym.kundit olette mua muutaman suven vanhempia mitä tossa aloin funtsaamaan mut samoja kujeita teilläkin siellä kulmilla on ollut;=)Jotenkin tollaisen bilikan mä muistan et olis valkassa pyörinyt mut siitä on pikkusen aikaa ja toi nuppi kai snadisti pehmee kai prenastakin niin ei enää ihan joka juttua muista;=))))
poikia! Olet pakottanut minut nyt kirjastoon. Aloitettava Waltarin tuotanto taas kerran.
löydät Edgar Rice Burroughsin kolmiosaisen Mars-kirjasarjan, Marsin sankari, Marsin Sotavaltias.... se kirjoitti ne ennen Tarzania ja ne ovat mielestäni paljon parempia kertomuksia. Nimistä huolimatta kertomukset ovat ihan hienoja ja syvempiä jotenkin kun Tarzan kirjat. Ja rakkaus on niissä jotain muutä kuin pöhkön puupölkkyapinamiehen typerää ihmettelyä Janen kanssa.
ne olivat aikoja,olin mukana minäkin tuolloin!Malja muisteloille!
On sulla tuo kirjoitustaito niin mieletön *kade*
Hieno juttu! 11 pistettä