Kuntauudistuksen perusta

Niin, mutta kun Matti oli päässyt Ilta-Sanomiin!

"Tähän surkealla tolalla olevien kuntien tilanteeseen pitää saada muutos. Varsinkin jos näiden kuntien surkea tila on krooninen tai jopa pahentumaan päin. Näitä surkeita kuntia on lähinnä Kepulandiassa."

Mutta miten se muutos saadaan aikaan? Jos kaksi tai useampi tällainen kunta yhdistetään, niin muodostuu vain yksi isompi kunta, jonka tila on surkea. Jotain muita lääkkeitä on siis löydettävä. Paras lääke olisi, että erikoissairaanhoidon menot siirrettäisiin valtion maksettavaksi. Rahat tähän löytyy valtionosuuksien leikkauksista ja vaikkapa tarpeettoman lääninhallinnon lakkauttamisesta.
Vapaaehtoiset kuntaliitokset jatkukoot toki edelleenkin.

Pitäisi tietenkin saada niitä työpaikkoja tasaisesti koko maahan. Millään puolueella ei kuitenkaan ole tiedossaan keinoa, miten tämä onnistuisi, koska kapitalismissa eletään.

Joten pohditaan tässä vain tuota suuren henkilöstön aiheuttamaa menopuolta.

Krottinen tuossa esitti erikoissairaanhoidon menojen siirtämistä valtion maksettavaksi. Se on erinomainen ajatus, sillä sairaanhoidossahan ja erityisesti erikoissairaanhoidossa on kysymys asiasta, joka ei ole millään tavalla riippuvainen kuntien toiminnasta. Jos joku ihminen sairastuu muita helpommin, hän sairastuisi joka tapauksessa, vaikka asuisi missä. Erikoissairaanhoito on sitä paitsi keskitetty suuriin keskussairaaloihin, jotka ovat suurten ja pienten kuntien yhteisiä. Vain maksajan määrää asuinkunta.

Sairaanhoito yleensäkin on sellainen asia, jonka ratkaisemiseen on olemassa vain hyvin vähän vaihtoehtoja. Valtio voisi hoitaa sen homman kokonaan.

Toinen kuntien palkkalistoille paljon porukkaa keräävä ja menoja aiheuttava kokonaisuus on koulutus. Myös sille on ominaista, että valtio sanelee pitkälle, kuinka homma tapahtuu. Siksi valtio voisi vastata myös koulutusmenoista itse.

Kolmas suuri henkilöstökokonaisuus on vanhustenhoito. Nyt ollaan kuntien kannalta jo vapaammilla vesillä. Valtio ei kovin tarkasti sanele ratkaisumalleja, joita on useita. Kun jokaisessa kunnassa eräät mallit toimivat paremmin kuin toiset, olisi periaatteessa järkevää jättää vanhustenhoidon kuntien hoidettaviksi. Ongelmana kuitenkin on se, että henkilökunnan suhteellinen määrä on sidonnainen ikärakenteeseen ja vaihtelee kunnittain suuresti.

Vastaava ongelma on lastenhoidossa, jossa niinikään on ratkaisumalleja, joista kuntien olisi hyvä saada niistä päättää (ja maksaa) itselleen sopivin. Mutta tälläkään kertaa ei päästä mihinkään siitä, että lasten suhteellinen määrä ja siitä aiheutuva henkilökunnan määrä vaihtelee kunnittain.

Siksi olisi parasta, että kunnille itselleen jäisi maksettaviksi vain keskushallinto, kaavoituksesta, tekniikasta ja muusta ympäristöstä huolehtiminen, elinkeinopalvelut sekä liikunta- ja kulttuuripalvelut. Noilla aloilla ei ole sellaista lainsäädäntöä, joka tarkasti vaikuttaa siihen, paljonko henkilökuntaa on oltava. Vaatimus kuntakohtaisesta omasta rahoituksesta alkaisi tuntua oikeutetulta, tasapuoliselta ja jopa moraalisesti erinomaiselta asialta.

Jos tuo ei kelpaa ja apua kuntien hallintorakenteen uudistukseen haetaan kuntaliitoksista, ainoa oikea tapa on siirtyä maakuntahallintoon, koska maakuntien väliset erot ovat pienempiä kuin kuntien väliset erot.

... veronmaksukyky on erilainen. Lipposen keskittämispolitiikan tuloksena veronmaksukykyiset kansakaiset ja yritykset kerättiin suuriin keskuksiin, lähinnä Helsingin seudulle. Vastaavasti suurille alueille jäivät vanhukset, pitkäaikaistyöttömät, sairaat ja yleensä sellaise, jotka eivät enää kykene muuttamaan Espooseen ja hankkimaan sieltä asunnon. Nämä eivät pajonkaan voi maksaa kunnallisverojam mutta vaativat paljon kunnallisia palveluja. Juuri tällaisten erojen tasoittamiseksi valtionosuusjärjestelmään sisältyvä tasausjärjestelmä on luotukin, jotta kaikille kansalaisille taattaan perustuslainkin takaamat peruspalvelut suurinpiirtein samantasoisena. Näissä kunnissa valtionosuudet näyttelevät ratkaisevaa osaa kunnan tuloissa.

Tasoituksen tarve olisi pieni, jos valtio maksaisi suoraan lakisääteiset menot, kuten terveydenhoito, koulutus, subjektiivinen oikeus lastentarhaan, vanhustenhoito, toimeentulotuki, asumistuki jne. Mutta nykyinen järjestelmä on sikäli parempi, että siinä jää vielä hieman tilaa paikalliselle demokratialle, eivätkä vltion viranomaiset yksin hoitaisi monia ihmisille tärkeitä asioita.

Voi teitä sossuja, tuolla ajattelulla, jota myös Heinäluoma näyttää ajavan, menetätte pian lopunkin kannatuksenne köyhillä maakuntien alueilla.