Alla olevissa keskusteluissa on esitetty "neuvoja", joiden mukaan keskustan pitäisi toimia.
Niiden yhteydessä on taas kerran viljelty väärin käsitettä "tahtopolitiikka". On syytä historiaa tuntemattomilla ja sitä ymmärtämättömille muistuttaa siitä, mistä oli kysymys "tahtopolitiikan" kaudella ja millaista se voisi nykyään olla.
Ensinnäkään Väyrynen ei harjoittanut "tahtopolitiikkaa", vaan hänen terminsä oli "aatteellinen tahtopolitiikka". Kun tätäkään eroa eivät kaikki ymmärrä, pitää sekin selvittää.
Keskustan linja oli pahasti hämärtynyt 1960-70-lukujen taitteessa. Virolaiselle riitti "kymmenyspolitiikka" eli MTK-siiven pitäminen tyytväisinä. Nimensä kymmenyspolitiikka sai maidon tuottajahinnan kymmenysosapenneistä. Aatteellisessa mielessä oltiin mukautumassa sosialidenmokraattien ajamaan kasvu- ja rakennemuutospolitiikkaan, joka perustui Pekka Kuusen virheelliselle analyysille.
Onneksi puolueen nuori polvi ei tyytynyt tähän, vaan Väyrysen johdolla alkoi sinnikäs alkiolaisuuteen, ympäristökysymysten tiedostamiseen, sivistykseen ja kehityskysymyksiin liittynyt ohjelmatyö. Nuori polvi sisäisti ja muokkasi keskusta-aatteesta sisällöllisesti vahvan. Suurella määrällä erillisohjelmia tätä aatetta kehiteltiin käytäntöön soveltuvaksi.
Väyrysen nousu 1980 puolueen puheenjohtajaksi mahdollisti tämän aatteellisen työn toteuttamisen ottamisen puolueen toimintalinjaksi. Syntyi yleispuolue keskusta, jonka puheenjohtaja ei vuonna 1982 epäröinyt sanoa, että MTK on aiheuttanut puolueelle paljon vahinkoa. (Vaikka täällä edelleen luullaan, että keskusta=MTK=maatalouden tuet jne..)
Aatteellinen tahtopolitiikka ei tarkoittanut riitelyä, vaan sosialidemokraattien haastamista kilpailussa suurimman puolueen asemasta. Keskusta-aatteen ohjelmatyöstä nousi esiin uusia tärkeiksi ja onnistuneiksi osoittautuneita teemoja: perhepolitiikka, pienyrittäjyyden edistäminen, kansaneläkeuudistus ja pienituloismpien ihmisten aseman parantaminen, maakuntien itsehallinto, maakuntayliopistoihin panostaminen, aluepolitiikka, kotimainen energia jne.
Keskusta ei enää antanut riidatta periksi sosialisteille, vaan omien aatteellisten tavoitteiden toteuttamiseksi oltiin valmiit horjuttamaan sosialistien varsin omahyväiseksi kasvanutta keskusasemaa. Tahtopoliittista otetta täydensi voimallinen panostus järjestötoimintaan. Joka ikisen kunnallisjärjestön avainhenkilöstö koulutettiin Korsimon kuuluisien tukimieskurssien tapaan hoitamaan puolueen asian tunnetuksi tekemistä ja menestyksellistä vaalitoimintaa.
Tämä ote toi keskustalle useita loistavia voittoja.
Jälkeenpäin on keskustassakin syytetty Paavo Väyrystä ja tämän vallanhalua punamultayhteistyön kaatumisesta. Rohkenen tässäkin historiaa tuntevana olla eri mieltä.
Punamullan kaatuminen oli enemmän sosialidemokraattien käsialaa. Sorsa alkoi huolestua paitsi keskustan kavamisesta, myös Väyrysen nousemisesta presidenttipörssissä. Keskusta toimi ikäänkuin oppositiona, kun se pani sd:n tiukille. Kokoomus tuskitteli, kun se ei tässä asetelmassa päässyt näkyviin ollenkaan.
Sorsa aloitti 1980-luvun alussa asiamiehensä Liikasen kanssa sinipunan valmistelut. Operaatioon kuului mm. Väyrysen haukkuminen Moskovassa ja Helsingissä neuvosto-kommunisteille.
Toisekseen, punamullan kaatumisessa tuli esiin myös se, että sosialismi ja keskustalaisuus ovat aatteellisilta lähtökohdiltaan niin kaukana toisistaan, että jos ne molemmat pysyvät uskollisena aatteelleen, on ilmeistä, että molemmille on helpompaa toimia hallituksessa kokoomuksen kuin toistensa kanssa. Molempien halua kokoomusyhteistyöhön lisäsi se, että hallituksen sisäinen kamppailu on kokoomusta vastaan helpompaa, kuin tasavahvaa vastustajaa, joka on lisäksi taitava.
Jos kysytään, millaista tahtopolitiikka voisi tänä päivänä olla, niin siihen voi luonnostella seuraavan vastauksen: 1. Tarvitaan voimakas aatteellinen ohjelmatyö. 2. Järjestön itseluottmaus pitää palauttaa. 3. Hallituksiin ei mennä mihin hintaan hyvänsä, vaan ohjelmakysymyksistä painitaan kovaa ja 4. Sosialistien keskusasemaa pitää uskaltaa horjuttaa. Kylllä sillä politiikalla menestytään. Ja luodaan Suomeen porvarihallitusten pitkä ja hyvinvointia lisäävä aikakausi.
Niiden yhteydessä on taas kerran viljelty väärin käsitettä "tahtopolitiikka". On syytä historiaa tuntemattomilla ja sitä ymmärtämättömille muistuttaa siitä, mistä oli kysymys "tahtopolitiikan" kaudella ja millaista se voisi nykyään olla.
Ensinnäkään Väyrynen ei harjoittanut "tahtopolitiikkaa", vaan hänen terminsä oli "aatteellinen tahtopolitiikka". Kun tätäkään eroa eivät kaikki ymmärrä, pitää sekin selvittää.
Keskustan linja oli pahasti hämärtynyt 1960-70-lukujen taitteessa. Virolaiselle riitti "kymmenyspolitiikka" eli MTK-siiven pitäminen tyytväisinä. Nimensä kymmenyspolitiikka sai maidon tuottajahinnan kymmenysosapenneistä. Aatteellisessa mielessä oltiin mukautumassa sosialidenmokraattien ajamaan kasvu- ja rakennemuutospolitiikkaan, joka perustui Pekka Kuusen virheelliselle analyysille.
Onneksi puolueen nuori polvi ei tyytynyt tähän, vaan Väyrysen johdolla alkoi sinnikäs alkiolaisuuteen, ympäristökysymysten tiedostamiseen, sivistykseen ja kehityskysymyksiin liittynyt ohjelmatyö. Nuori polvi sisäisti ja muokkasi keskusta-aatteesta sisällöllisesti vahvan. Suurella määrällä erillisohjelmia tätä aatetta kehiteltiin käytäntöön soveltuvaksi.
Väyrysen nousu 1980 puolueen puheenjohtajaksi mahdollisti tämän aatteellisen työn toteuttamisen ottamisen puolueen toimintalinjaksi. Syntyi yleispuolue keskusta, jonka puheenjohtaja ei vuonna 1982 epäröinyt sanoa, että MTK on aiheuttanut puolueelle paljon vahinkoa. (Vaikka täällä edelleen luullaan, että keskusta=MTK=maatalouden tuet jne..)
Aatteellinen tahtopolitiikka ei tarkoittanut riitelyä, vaan sosialidemokraattien haastamista kilpailussa suurimman puolueen asemasta. Keskusta-aatteen ohjelmatyöstä nousi esiin uusia tärkeiksi ja onnistuneiksi osoittautuneita teemoja: perhepolitiikka, pienyrittäjyyden edistäminen, kansaneläkeuudistus ja pienituloismpien ihmisten aseman parantaminen, maakuntien itsehallinto, maakuntayliopistoihin panostaminen, aluepolitiikka, kotimainen energia jne.
Keskusta ei enää antanut riidatta periksi sosialisteille, vaan omien aatteellisten tavoitteiden toteuttamiseksi oltiin valmiit horjuttamaan sosialistien varsin omahyväiseksi kasvanutta keskusasemaa. Tahtopoliittista otetta täydensi voimallinen panostus järjestötoimintaan. Joka ikisen kunnallisjärjestön avainhenkilöstö koulutettiin Korsimon kuuluisien tukimieskurssien tapaan hoitamaan puolueen asian tunnetuksi tekemistä ja menestyksellistä vaalitoimintaa.
Tämä ote toi keskustalle useita loistavia voittoja.
Jälkeenpäin on keskustassakin syytetty Paavo Väyrystä ja tämän vallanhalua punamultayhteistyön kaatumisesta. Rohkenen tässäkin historiaa tuntevana olla eri mieltä.
Punamullan kaatuminen oli enemmän sosialidemokraattien käsialaa. Sorsa alkoi huolestua paitsi keskustan kavamisesta, myös Väyrysen nousemisesta presidenttipörssissä. Keskusta toimi ikäänkuin oppositiona, kun se pani sd:n tiukille. Kokoomus tuskitteli, kun se ei tässä asetelmassa päässyt näkyviin ollenkaan.
Sorsa aloitti 1980-luvun alussa asiamiehensä Liikasen kanssa sinipunan valmistelut. Operaatioon kuului mm. Väyrysen haukkuminen Moskovassa ja Helsingissä neuvosto-kommunisteille.
Toisekseen, punamullan kaatumisessa tuli esiin myös se, että sosialismi ja keskustalaisuus ovat aatteellisilta lähtökohdiltaan niin kaukana toisistaan, että jos ne molemmat pysyvät uskollisena aatteelleen, on ilmeistä, että molemmille on helpompaa toimia hallituksessa kokoomuksen kuin toistensa kanssa. Molempien halua kokoomusyhteistyöhön lisäsi se, että hallituksen sisäinen kamppailu on kokoomusta vastaan helpompaa, kuin tasavahvaa vastustajaa, joka on lisäksi taitava.
Jos kysytään, millaista tahtopolitiikka voisi tänä päivänä olla, niin siihen voi luonnostella seuraavan vastauksen: 1. Tarvitaan voimakas aatteellinen ohjelmatyö. 2. Järjestön itseluottmaus pitää palauttaa. 3. Hallituksiin ei mennä mihin hintaan hyvänsä, vaan ohjelmakysymyksistä painitaan kovaa ja 4. Sosialistien keskusasemaa pitää uskaltaa horjuttaa. Kylllä sillä politiikalla menestytään. Ja luodaan Suomeen porvarihallitusten pitkä ja hyvinvointia lisäävä aikakausi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
että Kekkonen politiikallaan oli Keskustan kannatukselle myrkkyä. Keskusta joutui Kekkosen aikana taipumaan SDP tahtoon, kun Urho niin vaati. Keskusta oli vain Kekkosen pelinappula joka kuihtui kuihtumistaan. Kun Kekkosen aika loppui oli Keskustan helpompi toimia, se pystyi tekemään omaa politiikkaansa.
Täällä on monilla täysin virheellinen käsitys 60-70 luvuista, annetaan ymmärtää sen olleen jotain kulta aikaa maataloudelle. Tosiasiassahan se oli huonoa aikaa. Työmarkkinoilla oli rauhatonta, MTK ei saanut oikeutettujakaan vaatimuksia läpi. Kekkonen pani Ihamuotilan aina kuriin.
Sanottakoon sen verran, että Kekkonen pakotti muutaman kerran Keskustapuolueen hallitukseen vastoin sen puoluehallituksen tahtoa.
Siinä olet täysin oikeassa, että täällä on aivan käsittämttömiä näkemyksiä kepu=maatalous jne..
Jätit mainitsematta Väyrysen käyttämät keinot ja sen aatteellisen tahtopolitiikan todellisen tavoitteen.
Väyrysen peli Kekkosen seuraajakysymyksessä, hänen Koiviston kampitus yritykset, kassakaappisopomukset ja kaikki muu likainen touhu, siinä oli kyllä tahtoa mutta aate oli harvinaisen yksipuolinen: tehdä Väyrysestä presidentti.
Kepulaiseen tapaan kenttäväki valjastettiin tahtomattaan tuon tahtopolitiikan toteuttajaksi, vaalikarjaksi. Puolue oli käytännössä vaaliorganisaatio tavoitteena vain ja vain kussakin vaalissa mahdollisimman paljon ääniä. No, aatehan se on sekin
Keskustaa 1980-luvulla käsittelevistä kirjoista ja muusta lähdeaineistosta käy ilmi aivan muuta. Väyrynen oli hyvin haluton ajamaan Kekkosen seuraajaksi Karjalaista. Tämä käy parhaiten ilmi Karjalaisen haastattelusta Seura-lehdessä n:o 20 vuodelta 1983. Siinä Karjalainen syyttää avoimesti Väyrystä siitä, että tämä ei koskaan ollut todella häntä tukenut. Sama käy ilmi Suomen Kuvalehden haastattelusta 27.5.1983.
Vai mitä oikein mahdoit tarkoittaa tuolla heitollasi "seuraajakysymyksestä".
Koivistoa Väyrynen ei halunnut kampittaa, vaan ainoastaan kaataa tämän hallituksen, kun keskusta ei saanut budjettikantojaan läpi mm. Uusitalon antaessa liian löysästi periksi.
Puolueen historia osoittaa myös viimeisen väitteesi aivan vääräksi. Puolueen kenttäväki osallistui harvinaisen laajasti 1980-luvulla ohjelmatyöhön ja sen vaikutusmahdollisuuksia päätöksenteossa lisättiin. Ja totta kai keskustalaiset paikalliset ja maakunnalliset poliitikot saivat kosolti lisää paikallista ja maakunnallista asemaa ja valtaa puolueen yleisen kannatuksen noustessa 15% tasolta 24% tasolle.
Minusta sinulla on vakava Väyrys-vamma, jos sinulle näyttäytyy hänen pyrkimisensä presidentiksi "likaisena touhuna". Poliitikko joka ei pyri eteenpäin, ei joko ole terve tai sitten hän valehtelee aikeistaan.
Omatekoinen "tutkijan" tittelisi ei oikein vaikuta uskottavalta käytössäsi.
että Matti Vanhanenkaan ei tainnut "älytä", mitä se tahtopolitiikka oikein tarkoittaa, kun hän irtisanoutui siitä ja sanoi olevansa yhteistyön kannalla riitelyn sijasta. Vanhanen tulkitsi tahtopolitiikan siis riitelyksi. Onko Kepun nykyinen puheenjohtaja siis ihan ulalla.
Vanhanen ei ole tulkinnut tahtopolitiikkaa riitelyksi. Mistähän tuon keksit?
Matti Vanhanen sanoi puolueen periaateohjelman uudistamisen avanneessa seminaarissa: "Olen vakuuttunut, että tahtopolitiikan aikakausi oli välttämätön puolueen pelastamisen ja oman kannattajakunnan uudistamisen kannalta. Se toimintatapa ja strategia oli siihen aikaan ja keskustan silloiseen tilanteeseen sopiva".
Matti Vanhanen sanoi myös tullessaan puheenjohtajaksi: "minulle lopputulos on tärkeämpi kuin taiteellinen vaikutelma".
Tämä ei tietenkään tarkoita, että keskusta riidatta luopuisi oikeutetuista vaatimuksistaan, mutta sitä se tarkoittaa, että Vanhanen ei halua, että kukaan tarpeettomasti rasittaa hallituksen toimintakykyä. Mistään "luovuttamispolitiikasta" ei ole kysymys. Tätä eivät kaikki vain tunnu älyävän, eivät omat eivätkä näköjään vieraatkaan.