Haluaisinpa tietää kuinka moni tarkkaavaisuushäiriö-diagnoosi on sitä ihan oikeasti? En muuten, mutta joskus vain tuntuu siltä, että diagnoosin taakse on helppo suojautua kun kyse voi olla kuitenkin kasvatuksellisista asioista tai vain lapsen tempperamentista..
Tämä ei ollut mikään solvaus, vaan asiallinen keskustelun aloitus ja kokemusten haku esim jo hieman vanhempien lasten vanhemmilta, joilla on aikoinaan todettu jokin tarkkaavaisuushäiriö. Allekirjoitatteko diagnoosin vielä esim 15 tai 10 vuoden päästä diagnoosista?
Tämä ei ollut mikään solvaus, vaan asiallinen keskustelun aloitus ja kokemusten haku esim jo hieman vanhempien lasten vanhemmilta, joilla on aikoinaan todettu jokin tarkkaavaisuushäiriö. Allekirjoitatteko diagnoosin vielä esim 15 tai 10 vuoden päästä diagnoosista?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Minä kyllä näen asian niin, että on onnellista, jos lapsen ad/hd -oireet helpottavat iän myötä. Kaikki tukitoimet, kärsivällinen ja johdonmukainen kasvatustyö sekä lapsen kasvu ja kypsyminen saattavat lieventää oireita huomattavasti. Myös tutkimusten mukaan kaikkien oireet eivät jatku aikuisuuteen asti.
Meillä tilanne on jo helpottanut suuresti, mutta matka on ollut pitkä. Tietyt ominaisuudet varmasti seuraavat läpi elämän. Mutta diagnoosi on ollut ehdottomasti oikea ja tarpeellinen! Ilman sitä tuskin oltaisiin tässä.
Kyselen asiasta siksi, että minun nuorimmaisellani epäiltiin päiväkodin toimesta olevan jos jonkinlaista tarkkaavaisuushäiriötä ja aivotoiminnahäiriötä, mutta minä "huonona" äitinä en häntä tutkimuksiin vienyt, koska minun näkemykseni mukaan hän oli täysin normaali. Ts olin kotona nähnyt pojan osaavan keskittyä, hän otti kontaktia, kuunteli, ymmärsi jne. Kunhan vain asia häntä tarpeeksi kiinnosti. Jos katselen ad/hd:n tai add:n oireistoa, niin huomaan siinä paljon yhtäläisyyksiä siihen millainen poikani on.
Tiesin lapseni olevan äärettömän lahjakas esim kielellisesti ja matemaattisesti, mutta päiväkodissa/eskarissa asiaa ei uskottu. Noh, poika aloitti koulun ja täytyy myöntää, että hän on erilainen kuin muut, mutta ensimmäisinä vuosina hänellä oli sellainen opettaja, joka ymmärsi hänen erilaisuutensa ja kykynsä oppia asiat. Tämä ehkä "pelasti" poikani ekat kouluvuodet ja kouluun sopeutumisen. Enkä muuten käyttänyt häntä koulukypsyystesteissäkään, vaikka olisi pitänyt. Poika on nyt 10 ja yhtään ainoaa alle 9:n numeroa ei ole tullut koulusta, kavereita on paljon ja toimii ryhmässäkin ihan ok. Keskittyminen ryhmässä on edelleenkin vähän sitä sun tätä, koska asiaa olisi paljon ja hän puhuu vaikka itsekseen jos ei muutakaan :) Siis ihan oikeasti todella valloittava lapsi, mutta "normiopelle" ehkä painajainen.
Jos olisin käyttänyt hänet aikoinaan testeissä ja hänellä olisi todettu jokin häiriö, niin en enää tänä päivänä voisi sanoa sen häiriön vaikuttavan hänen elämäänsä. Mutta olisiko se vaikuttanut hänen aiempiin vuosiinsa joko negatiivisesti tai positiivisesti, niin uskonpa että negatiivisesti. Siksi siis haluan muiden vanhempien kokemuksia diagnoosien oikeellisuudesta...
koska, kun valitsee yhden tien, esim. tämän, ettei vie tutkimuksiin, niin ei voi tietää miten toinen tie olisi kulkenut. Se vaihtoehto on sitten pois pyyhitty.
Itse en myöskää halunnut uskoa, että lapsessani olisi mitään vikana. Kunhan vaan on voimakas tempperamentti. kiinnostaviin asioihin kyllä jaksaa keskittyä ja on monissa asioissa tosi fiksu.
Mutta..mutta. Vastustelin ensin tutkimuksiin menoa melkein vuoden. Koska mitään diagnoosia tms. ei ollut, olin aika yksin lapsen ongelmien kanssa. Lasta rangaistiin seisottamalla syrjässä liikunta tunneilla, kiljuttiin, ettei mitään opi, jos ei yritä (lapsi sanoi yrittäneensä oikeasti), poitettiin ruokailusta jne. Kun sitten tutkittiin ja saatiin diagnoosit, voi oikeasti vaatia lapselle parempaa kohtelua, kun takana on tutkittua faktaa. Ainakin itseluottamuksen päälle voi lapsella käydä jos ei ongelmia tunnisteta ja hoitona on vaan "kylmää kylpyä". Toisaalta elettiin sitä ennenkin. Äitinä päätös on sinun. Teit mitä teit niin lapsenkasvatuksessa syyllisyys vaivaa aina..
Jokainen saa tehdä omat ratkaisut. Meillä ainakin molemmille lapsille diagnoosit ovat olleet oikeat. Onneksi lapset kasvavat ja ne asiat, jotka takkusivat lasten ollessa pieniä, sujuu nyt suht hyvin. Mutta minä ainakin olen ollut tyytyväinen siihen, että meillä on ollut diagnoosti, koska ilman niitä me emme olisi saaneet esim. lasten kipeästi tarvitsemia avustajia.
Minä olen äitinä sitä mieltä, että olemme menneet jo aivan liian pitkälle tällä diagnoosi"hysterialla". Miksi lapselle pitää saada aina joku diagnoosi, että hän saisi asiallista kohtelua niin päiväkodissa kuin koulussakin. Kyllä lapsen pitäisi saada yksilöllistä kasvatusta ja varsinkin HYVÄKSYNTÄÄ oli hänelle sitten jokin "diagnoosi" tahi ei. Eivätkä ne vilkkaat ja impulssiiviset lapset ole läheskään aina minkään tutkimusten tai terapioiden tarpeessa, aivan normaaleja lapsukaisia, joita on ollut kautta aikojen. Eivät kaikki lapset ole hiljaisia hissukoita, vaan kyllä meitä mahtuu tähän maailmaan jos jonkinlaisia ja aivan ilman sen kummempia tutkimuksia ja diagnooseja. Pikemminkin on alkanut haiskahtaa siltä, että näillä kaiken maailman diagnooseille pyritään vain turvaamaan nykyisten päiväkotien ja koulujen henkilökunnan selustat. Enää ei ole huonoja ja ammattitaidottomia hoitajia, vaan jos hoitajalta loppuu rahkeet esim.liian suurien ryhmäkokojen vuoksi, niin syy on helppo vierittää heti lapselle. Lapsessa täytyy olla jotain vikaa, mikä vaatii luonnollisestikin pitkät ja tarkat tutkimukset ja tottakai jossain muualla kuin päiväkdissa/koulussa, ja annas olla jos uskallat vanhempana kyseenalaistaa näiden "kasvatusalan ammattilaisten" itse keksimät diagnoosit niin olet mitä ilmeisemmin kykenemätön näkemään lapsesi parasta ja ehkä olisi ihan tarpeellista ottaa moiselta äidiltä/isiltä ihan lapsi huostaan. Aivan sairasta!!! Tehdään terveistä lapsista sairaita, niin voidaan pelastaa oma nahka. Eikö nykyajan vanhemmilla ole enää minkäänlaista maalaisjärkeä. Itse pidän sellaisia ihmisiä selkärangattomina luusereina, jotka pelastaakseen oman persustansa ovat valmiita uhraamaan lapsensa. Olen itse kuullut niin hirveitä tarinoita juuri siitä, kun väsyneet vanhemmat ovat lähteneet uupumuksessaan tähän tutkimus-ja laitospyöritykseen, josta ei ole alun jälkeen tullut loppua. Ja voin sanoa, että varmaan suurimmassa osassa näissäkin tapauksissa ei lapsessa ole oikeasti alunperin ollut mitään vikaa, mutta sen jälkeen kyllä. Että suuri kunnioitukseni sinulle äiti, joka et ole siihen lähtenyt mukaan, olet tehnyt lapsellesi suuren palveluksen.
Joku syy sinullakin on ollut, kun olet tänne adhd-palstalle lukemaan kirjoittelemaan. Epäiletkö omallasi adhd:tä? Ja silti kritisoit adhd:n diagnosointia. Voisi lukea paremmin palstan kategorian, eikä kirjoitella jos ei asiasta juurikaan mitään tiedä.
Kuule, minä en todella puhu mistään pienestä sotkusta tai ylivilkkaudesta. Kyllä tässä huushollissa on katsottu adhd:n kirjo laidasta laitaan molemmilla lapsilla. Vaikka lapseni ovat olleet varmasti keskivertopentuja huomattavasti vaikeampia omine ongelmine, en siitä huolimatta näe heidän tulevaisuuttaa mustana. Ja se, että heillä oli diagnoosit, takasivat heille jonkinlaista ylimääräistä tukea esim. koulussa, jossa ei siedetä paljoa "muotista" poikkeamista.
En minäkään niin tyhmä ole, että olisin väen väkisin halunnut lapsilleni adhd-diagnoosin tai pitänyt villejä poikalapsia epänormaaleina. Kyllä adhd-diagnoosin saamiseksi sentään muutakin tarvitaan kuin ylivilkkautta. Ja olen tasan tarkkaan siitä varma, että aikainen diagnosointi tuo helpotusta omille lapsilleni. Ei ehkä niin helposti mene elämä solmuun kuin heidän isällään, joka taistelee nyt yli 50:nä ongelmiensa kanssa ja hän on aivan varmasti add.
Pojallani oli lähes samat oireet kuin sinunkin pojallasi kouluun mennessä; tämä vain otettiin koulussa huomioon ja hänen oppimistaan tuettiin, kannustettiin ym. tehokkaammin.
Ei sillä ole väliä onko diagnoosia vai ei; sillä on saako lapsi sellaista opetusta jonka hän voi omaksua! Sinulla oli onnea tuon opettajan suhteen. Meillä diagnoosi auttoi siinä, että opettajat ja muu kouluhenkilökunta osasi suhtautua pojan vaikeuksiin oikealla tavalla ja antaa oikeanlaista tukea.
Meilläkin ovat oireet alkaneet helpottamaan huomattavasti, kiitos oikeanlaisen kehityksen tuen.
En pysty ymmärtämmään, miksi te vanahemmat yritättä olla ottamata lapsillenne tarkkaavaissuushäiriö diagnoosia. Jos kerta lapsi tarvii pienenä tukea ja sitä pystyttään diagnoosin kautta antammaan, niin mitä vaste sitä ei voi lapsen tueksi myöntyä ja ottoo vastaan?
Toisekseen, ei lapsuuessa annettua diagnoosia pietä lopun elämää, jos testit ei sitä näytä myöhemmin toeksi. Jotkut hötkyilijät ja viilettäjät ruppeevat rauhallisiksi aikasina. Mutta meillä viilipyttyillä on vaikeeta lapsesta alakain, eikä meitä auta kukkaan.
Minnoon aina tiennä että minnoon erilaine ko muut, mutta koulu män tarpeeksi hyvästi ja elämäkkiin nuin päällisin puolin, mutta nyt on tullunna toppi. Jos vaen oisin suanunna appuu jo kouluaikana, voes ollaki niin, että oisin vähemmällä voimain repimisellä piässy aikasena.
Liäkär tunnisti minulta tarkkaavaissuushäeriön kolome vuotta sitte, nyt oon 47.
Nyt minnoon sitte aivan poekki, eikä liäkär tiiä, mitä ihimettä tälle ihimispololle voes tehä.
minä ite
En missään vaiheessa ole ollut sitä mieltä, etteikö vilkkaita tai haastavimpia lapsia pitäisi tukea eri lailla kuin jotain toista, mutta miksi sitä tukea saa vasta aina sitten, kun lapselle on ensin (anteeksi vaan) keksitty jokin diagnoosi. Mielestäni jokaiselle lapselle olisi jo ilman kaiken maailman tutkimuksia suotava kaikki se tuki ja apu, mikä häntä parhaiten palvelisi, sekä myös hänen vanhemmilleen. Miksi muutenkin väsyneitä vanhempia juoksutetaan pitkin maita ja mantuja hakemaan lapsilleen jos jonkinlaista lausuntoa ja diagnoosia ja vasta sitten lapsi ns.hyväksytään päiväkodissa tai koulussa. Siihen asti häntä kohdellaan "kauhukakarana", mutta kun diagnoosi on leimattu otsaan, niin johan löytyy ymmärrystä. Mielestäni tämä ymmärrys olisi pitänyt ilmetä näissä kasvatusalan "ammttilaisissa" ilman turhia diangoosejakin, sillä sama lapsihan siinä koko ajan on kyseessä oli diagnoosia tahi ei. Katson, että lapselle on siinä vaiheessa tullut jo niin paljon uusia "häiriöitä", eikä vähiten vanhempien stressistä, että helpommalla olisi päässy, kun olisivat tyytyneet kohtaloonsa ja yrittäneet selvitä ilman diagnooseja, sillä vaikka lapsi lopulta saisikin diagnoosin, ei se yleensä takaa kuitenkaan mitään ylimääräisiä tukia. Hoitajien on vain helpompi aina vetäytyä sen taakse, kun hoidon taso ei vastaa vaatimusta, että joukossa on ADHD (tai muu) lapsi, joka vaatii niin paljon huomiota (jota lapsi ei monasti kuitenkaan saa)
Monet vanhemmat tuntuvat valittavan myös usein sitä, että arki on muuttunut aivan mahdottomaksi keskelle päivää sijoittuvien terapioiden ja keskustelujen vuoksi, joista ei kuitenkaan ole ollut lapselle loppujen lopuksi mitään sen kummempaa hyötyä. Enemmän olisi ollut hyötyä, jos vanhemmille olisi tehty esim.taloudellisesti mahdolliseksi jäädä itse lapsen kanssa kotiin siksi ajaksi, kun tilanne rauhoittuisi, sillä en usko että yksikään ihminen voisi kieltää, etteikö stressi ja vanhempien ahdinko olisi yksi suuri syy lasten käyttäymiseen. En suoraan sanottuna oikein enää edes usko näihin ADHD diagnooseihin. Ne ovat menettäneet uskottavuutensa, kun niitä hoetaan joka puolella ja niitä on joka toisella. Se on tilastollinen mahdottomuus.
on, että jos ei ole diagnoosia ei saa kuntoutusta/hoitoa eikä voi lääkitä. En tarkoita , että ehdottomasti pitää/tarvitsee lääkitä esim ylivilkkautta, mutta vääjäämättä tulee esimerkkinä mieleen somaattiset sairaudet..Jos sinulla/lapsella on oireita..esim hengenahdistus, niin on luonnollista että tulee tarve selvittää mistä johtuu, onko kyseessä esim. astma? Jos on, diagnoosi vahvistetaan, seuraa lääkitys jne.. Miksi sama selvityksen tarve ei ole joidenkin mielestä luonnollista tarkkaavaisuushäiriöiden/ylivilkkaiden kohdalla?
Yhteiskunta - ja hoitojärjestelmät ovat rakentuneet niin, että ennen kuin voidaan hoitaa
on oltava diagnoosi/syy. Aivan yksinkertaista ja loogista, koska muuten järjestelmän vuoksi ei ole mahdollista vaatia hoitoa/tukea.
Tukitoimet koulussa, sopeutumisvalmennuskurssit, toimintaterapiat, mahdollinen lääkitys jne? Niiden ulkopuolelle jäänti jos ei ole diagnoosia...
Ei ole olemassa yks yhteen oikeaa ratkaisua ja mallia ja jokainen vanhempi toimii omalla laillaan, vastuunsa ja lapsen parhaan tiedostaen - toivottavasti. Jokainen lapsikin on yksilö ja se mikä sopii toiselle ei sovi kaikille. Olen jonkin verran seurannut näitä asioita.
Diagnoosi ei ole leima tai poltinmerkki. Diagnoosi ei myöskään läheskään aina ole pysyvä. Neurologiset diagnoositkin usein täsmentyvät/muuttuvat/poistuvat lapsen kasvaessa. Osa on tietysti pysyvämpää laatua, kuten kehitysvamma, autismi tai vaikkapa pelkkä lukihäiriö.
Diagnoosi on sairauden/oireiden nimi tai syy. Kaikki ihmiset saavat lukuisia diagnooseja elämänsä aikana asioidessaan terveyskeskuksessa. En näe sen kummempina näitä nykyaikaisia diagnoosinimityksiä oppimis-ja käytösongelmille. Kyllä ne auttavat lasta sekä lapsen kanssa toimivia aikuisia ymmärtämään lapsen käytöstä.
Se on vain tosiasia, että yhteiskuntaan on sopeuduttava meistä jokaisen tavalla tai toisella. Jotkut tarvitsevat siihen tukea tavallista enemmän. Tukea on helpompi suunnata jos ongelmille on nimi tai syy.
Tosin ymmärrän kyllä pelon ja hämmennyksenkin diagnooseja kohtaan. Itseänikin aluksi suretti ja pelotti poikieni (erilaiset) diagnoosit. Tänä päivänä diagnooseja ei enää juurikaan tule edes ajatelleeksi. Ihan tavallisia, ihania tenavia nuo ovat.