Pakko saada tämä purettua johonkin. Olen nuori hoitaja, vasta muutaman kuukauden ollut vakituisena vanhustyössä vanhainkodissa. Vanhainkoti, jossa työskentelen on hyvä paikka vanhuksille ja hoitohenkilökunnassa vallitseva ilmapiiri on avoin ja kannustava. Tunnen tämän alan olevan minulle se oikea ala ja pidän vanhuksista paljon. Kaikki vaikuttaisi siis olevan hyvin. Ja sitten tulee se mutta.
Jo koulutusaikana meille opiskelijoille kerrottiin lisääntyvästä vanhusten määrästä ja hoitajapulasta. Tiesin tämän jatkaessani opiskeluita ja olen koko ajan ollut tietoinen asiasta. Hoitajapula ulottuu nykyään kaikkialle vanhusten hoitolaitoksiin. Minä olen ollut vasta vähän aikaa töissä tällä alalla ja JO NYT tuntuu siltä, että herää ajatuksia: pitäisikö vaihtaa alaa? Miten jaksan tätä työtä tulevaisuudessa? Laitanko vanhusten hyvinvoinnin oman hyvinvointini edelle, jolloin palan totaalisesti loppuun muutamassa vuodessa? Pidän tästä työstä sinänsä, mutta kun joudun tekemään kahden hoitajan työt yhden vuoron aikana, niin hoitotyön laadustakin täytyy tinkiä. En voi revetä joka paikkaan enkä mahda resursseille mitään. Ja minulle sanotaan, että tilanne on ollut jo kymmenen vuotta samanlainen. Tulevaisuudessa vanhuksia on enemmän ja hoitajia vähemmän. Miten jaksan tätä? Olenko aivan hullu ja itsetuhoinen, jos jatkan naurettavalla palkalla sekä henkisesti että fyysisesti raskasta vuorotyötä, jossa henkilökunnan minimimiehityskään ei täyty? En juuri nyt tiedä mitä tehdä...
Jo koulutusaikana meille opiskelijoille kerrottiin lisääntyvästä vanhusten määrästä ja hoitajapulasta. Tiesin tämän jatkaessani opiskeluita ja olen koko ajan ollut tietoinen asiasta. Hoitajapula ulottuu nykyään kaikkialle vanhusten hoitolaitoksiin. Minä olen ollut vasta vähän aikaa töissä tällä alalla ja JO NYT tuntuu siltä, että herää ajatuksia: pitäisikö vaihtaa alaa? Miten jaksan tätä työtä tulevaisuudessa? Laitanko vanhusten hyvinvoinnin oman hyvinvointini edelle, jolloin palan totaalisesti loppuun muutamassa vuodessa? Pidän tästä työstä sinänsä, mutta kun joudun tekemään kahden hoitajan työt yhden vuoron aikana, niin hoitotyön laadustakin täytyy tinkiä. En voi revetä joka paikkaan enkä mahda resursseille mitään. Ja minulle sanotaan, että tilanne on ollut jo kymmenen vuotta samanlainen. Tulevaisuudessa vanhuksia on enemmän ja hoitajia vähemmän. Miten jaksan tätä? Olenko aivan hullu ja itsetuhoinen, jos jatkan naurettavalla palkalla sekä henkisesti että fyysisesti raskasta vuorotyötä, jossa henkilökunnan minimimiehityskään ei täyty? En juuri nyt tiedä mitä tehdä...
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kun olet vielä nuori niin suosittelen lämpimästi , että vaihdat alaa. Hyvä että olet hoksannut jo alussa kuinka ankara ja kivikkoinen tulee urasi olemaan mikäli jatkat tällä samalla alalla. Terveyden huollon alasajo on huimaa vauhtia käynnistynyt ja nykyisin olot ovat epäinhimilliset sekä hoitajalle että hoidettavalle. Eivätkä ne ainakaan tule paranemaan joten ole viisas ja siirry muille elämänurille, muutoin tulevaisuutesi on tuhottu.
Hienoa, että alat pikkuhiljaa havaita toimenkuvasi turhuuden sen sijaan, että kiitäisit tosiasioille sokeana pitkin geriatristen osastojen ja vanhainkotien käytäviä varmaan ja totaalliseen loppuusi asti.
Ainakin sairaanhoidon sektorin sisäinen toimenkuvan vaihto on omalla kohdallasi kuten kaikkien muidenkin vanhustenhoitoon osallistuvien hoitajien kohdalla suotavaa niin yksilön itsensä kuin yhteiskunnankin kannalta.
Kun olet vielä nuori, olet huomattavasti vanhempaa ihmistä kykenevämpi omaksumaan uutta tietoa. Vaikka sairaanhoidon resurssit ovatkin Suomessa tunnetusti tiukoilla, voit keventää taakkaasi erikoistumalla joidenkin muiden potilasryhmien hoitoon. On seuraava toimenkuvasi sitten mikä tahansa, on se sinua kohtaan inhimillisempi kuin vanhustenhoito.
Mikäli vanhuksia hoitaessasi pureudut ajatuksissasi pintaa syvemmälle, lisää se kantamasi taakan painon toiseen potessiin. Vanhuksia hoitaessasi uhraat nimittäin kykysi, voimavarasi ja terveytesi ihmisten hoitoon, joiden hoitamatta jättäminen olisi järkevämpää.
Vanhus itse joutuu kärsimään tarpeettomasti, sillä millään lääkkeillä, vaipoilla tai pyllyn hieromisilla eivät vanhuksen kärsimyksen lievity tehokkaasti ja päivä päivältä ilmaantuvat uudet kivut, säryt ja psyykkiset tuskat kumoavat aikaisemmat helpotuksen hetket.
Vanhusten tarkoitukseton hoito taas syö yhteiskunnan resursseja ja lisäksi alati kiihtyvällä vauhdilla. Tähän faktaan liittyen olen luonut aikaisemminkin skenaarioita tällä palstalla.
Se mikä tapauksessasi ehkä on olennaisinta, on se, että vanhuksia hoitaessasi kärsit itsekin, kuten aavistelitkin ja kärsimyksesi kasvavat sitä mukaan kuin työvuotesi vanhusten parissa vierivät.
Yhteiskuntakin kärsii, kun työpanoksesi on pois jostakin hyödyllisestä ja se joutuu kustantamaan sinulle ortopedin palvelut kun kroppasi hajoaa vanhuksia hoitaessa ja psykiatrin palvelut kun hajoat muuten vain. Kovin halvaksi ei tule sekään, jos joudut jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle.
Edellä mainittuihin seikkoihin vedoten: Jätä vanhukset mätänemään sänkyihinsä ja kohdenna tarmosi johonkin muuhun potilasryhmään.
Mikäli itselläsi on halua ja kykyä, kouluta itsesi korkeasti ja pyri niin korkealla yhteiskunnassamme itsellesi mieluisalla sektorilla kuin mahdollista, sillä vanha viisaus korkealle kurkottavan katajaan kapsahtamisesta ei päde reaalimaailmassa.
Onnea matkaan!
Viestisi oli aikaslailla hyvä, uskoisin jotta oot hoitaja jolta on viety viimeisetkin toivonrippeet hyvästä hoidosta, mutta uskon jotta sinä niinkuin myös minä jäädään hoitaan näitä vanhuksia ihan sinne viimeseen hengenvetoon asti. Kerro jos olin väärässä, ku tuli tunne sinusta jotta oot hyvä hoitaja.
Itse asiassa en ole hoitaja, enkä työskentele muutoinkaan vanhusten parissa.
voi olla ettet enää parin vuoden kuluttua edes jaksa ajatella mitään.Lähde heti pois.Väsähtänyt ei enää opi uutta.
Vanhusten parissa ei kestä henkiset eikä fyysiset voimat kuin korkeintaan pari-kolme vuotta. Sen jälkeen tulee väistämättä uupuminen, henkinen tylsistyminen, väsymys joka on sekä fyysistä että psyykistä. He jotka ovat alala pitempään turtuvat väistämättä, koska se on väistämätöntä jotta kestäisi. Henkisen "kestämisen" hintana on turtuminen, se tapahtuu väkisinkin, koska itsesuojevaisto on myös voimakas, voimakkaampi kuin hoivaamisvietti tai halu auttaa.
Surullista on se, että ensin työ vie kaiken voiman ja kuitenkin jaksamisen edellytyksenä olisi se, että voisi voimaannuttaa itsensä työn ulkopuolella. Nyt kun työ on vienyt kaiken voiman, ei voimaantumiseen jää enää mahdollisuutta. Tästä seuraa väistämättä se, että työstä tulee pakkotyötä, pakkopullaa, orjatyötä..joka vie ihmiseltä ihan kaiken. Ei jaksa edes taistella omien etujensa puolesta, itsetunto menee nollille, oma ammattiylpeys häviää ja jää nöyryytetty, väsynyt, kyynistynyt ja kaikkeen turtunut työntekijä.
Kun työn ulkopuolella ei jaksa enää harrastaa mitään, myös henkinen vireys, ajattelu, älyn käyttö ja oivaltaminen jäävät. Ihminen siis sananmukaisesti taantuu henkisesti ihan työn raskauden vuoksi ja jos sen sisällöllisen köyhyyden vuoksi.
Vanhustyössä ei tarvitse eikä voi käyttää kaikkia henkisiä kykyjään, itseasiassa niitä joutuu käyttämään hyvin vähän.
Kuvitelkaa tilanne että koko päivän hoette samaa mantraa; aukaise suusi, nyt minä käännän sinua, nyt puetaan, nyt pestään kainalot, kädet, takapuoli, nyt vaihdetaan vaippa, haluatko wc:hen, lähdetäsiinö suihkuun, haluatko tämän vai tuon leningin, nyt noustaan, nyt tehdään sitä ja tätä jne. Kuvitelkaa että nämä kaikki toistuvat monta kertaa päivässä, monen päivän, viikon, kuukauden ja vuosien ajan. Samalla joka päivä joudutte ponnistelemaan fyysisesti itsenne hikeen asti, olemaan epämukavissa, kipuakin tuottavissa asennoissa, joskus teitä lyödään , puristetaan ranteista , väännetään sormia, syljetään päin, joudutte haistelemaan mitä vastenmielisempiä hajuja, siivoamaan ihmisen ällöttävämpiä eritteitä; haisevia ripuliulosteita, limaa, oksennusta, sylkeä, märkäisiä haavoja ja jopa törmäätte jatkuvasti masturboivaan asukkaaseen/potilaaseen, joka pyrkii hipelöimään rintojanne heti kun siihen on mahdollisuus, puhuu todella törkeyksiä kuultenne ..eikä usko mitään mitä sanotte.
Tunnette itsenne vähä vähältä yhä halpa-arvoisemmaksi, omaisetkin ovat heitä, jotka uskovat näitä toella henkisesti taantuneita läheisiään enemmän kuin teitä ja kyseenalaistavat kaiken, ihan kaiken mitä teette.
Kun laskee, ynnää työn hyvät ja huonot puolet, saldo menee toden totta reippasti miinuksen puolelle. Työ ottaa enenmmän kuin antaa ihan kaikessa. Palkka on olematon, hyvä jos sillä elätte, työ verottaa omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointianne monella eri tavalla, kukaan ei sitä arvosta vaan kohtelee teitä kuin paskaläjää..pitää teitä samanlaisena kuin sitä haisevaa eritettä jota korjaatte pois vanhuksiltanne joka päivä.
Juhlapuheissa teitä noteerataan ja kiitetään, mutta tosiasiassa teitä ei arvosta kukaan, eikä kukaan halua teidän paikallenne, kaikki nauravat teille ja säälivät teitä.
Joten..ei kannata valmistua hoitoalalle..ei ainakaan työskennellä siellä monen monta vuotta, ellei sitten halua uhrata itseään ja siitä taas saadaan uusi syy nauraa ja halveksia. Koska -kukaan ei ihaile eikä arvosta oikeasti ihmisiä jotka uhrautuvat tyhjän vuoksi. Jos joku muuta väittää ..hän valehtee pelastaakseen oman nahkansa ja välttyäkseen itse samalta kohtalolta.
miettinyt omaa vanhuuttasi ja millaista kohtelua tai hoitoa silloin saat tai haluat saada?
Sama kysymys kaikille, erityisesti vanhojen parissa työtä tekeville?
Tottakai niitä varjopuolia löytyy alalta kuin alalta ja jos antaa kyynisyydelle tilaa seuraa se, että tuntee itsensä arvottomaksi ja voimattomaksi.
Eiköhän se työn arvostus lähde jokaisessa työssä ensin itsestään? Jos työtekijä ei itse arvosta työtään, niin ei sitä voi odottaa ulkopuolisilta.
Kuvauksesi päivän "rutiineista" kuulostaa samalta kuin työ esim päiväkodissa, kehitysvammalaitoksessa, samanlaista rutiinien toistoa löytyy paljon..jopa maataloudesta..
Olen ollut itse pieniä pätkiä aikoinaan vanhustyössä. Tosi vähän mutta kuitenkin.
Raskasta oli, mutta toisaalta antoisaa.
Paikka jossa työskentelin oli sotainvalidien kuntoutus-ja sairaskoti osasto ja suuri osa potilaista oli täysin autettavia. Tunsin suurta empatiaa/liikutusta niitä miehiä kohtaan, joilta oli mennyt paras nuoruus sodassa.Emme eläisi tässä vapaassa maassa ilman heitä.
Tosiasia on, että kaikki vanhenemme ja suurin osa meistä tarvitsee ulkopuolista apua ennen hautaa. Tietysti jokainen toivoo, että kuolisi "saappaat jalassa" mutta se on harvan etuoikeus ja onni. Robotit eivät toistaiseksi hoida ihmisiä vaan toiset ihmiset - onneksi.
Meidän kaikkien on hyvä ajatella myös omaa osaamme vanhana - täysin toisten avun varassa.
Olen ollut hoitoalalla jo kauan ja viimeiset 20v vanhusten parissa, enkä vielä tunne että olisin loppuun palanut. Jokainen päivä on erillainen ja työ on säilyttänyt mielenkiinnon, uusia haasteita on päivittäin, vielä ainakin on tunne jotta työ antaa enemmän kun ottaa. Minun motto on jotta, ajattele jos hän olisi minun äiti tai isä kuinka haluaisin häntä hoidettavan ja yritän toimia senmukaisesti, en ajattele kuinka raskas päivä on ollut vaan muistan vanhuksen hymyn, kiitoksen ja jopa halauksen, se lämmittää ja antaa voimia. Toivottavasti minulla on monta kanssasisarta.
Tuhanteen ja taas tuhanteen kertaan. Minkälaista kohtelua haluan..sillä ei ole enää mitään merkitystä silloin kun en edes tajua mitä ympärilläni tapahtuu vaan olen ajautunut tilaan jossa nykyhetki on pois ja elän uudestaan elämääni...tätä nykyistä ja mennyttä. Elän siis kahteen kertaan elämäni..ja jos olen hoitaja..käyn läpi tätä samaa helvettiä mitä nytkin..edellyttäen tietysti että sairauteni on sellaista laatua joka vie pois nykyhetken ja palauttaa kauas taaksepäin, taannuttaa.
Ainoa kriteerini hengissäpysymiseni mielekkyyteen on se, että olen täysijärkinen ja tulen toimeen kohtuullisen avun turvin ja etten joudu työllistämään toisia ihmisiä yli heidän sietokykynsä koska sitä en itselleni salli..en edes siksi että olen auttanut muita ja siten olisi muiden vuoro auttaa minua..se ei voi olla eikä saa olla avun vaatimisen perusteena.
Arvostan ja kunnioitan toisia niin paljon etten koskaan voi vaatia ketään, en omaisia - en vieraita alentumaan siihen samaan mitä itse teen. En edes halua olla sellaisessa tilassa, en dementoituneena, sekopäisenä. En halua laskea alleni toisten joutuessa korjaamaan ulosteeni tai virtsani tai tekemään jotain muuta vastaavaa.
Koska tiedän mitä hoitajan työ on..en salli sellaista kohtaloa kenellekään, en vaikka hoitaja itse olisi kuin enkeli ja haluaisi ihan oikeasti ja vilpittömästi ja epäitsekkäästi minua auttaa eikä hän siitä edes kärsisi millään lailla. En..vaikka olosuhteet olisivat hyvät, hoitohenkilökuntaa tarpeeksi ja he olisivat hyvin palkattuja, työhönsä sitoutuneita, motivoituneita ja siihen tyytyväisiä. Kyse on kuitenkin omasta elämästäni,omasta sairaudestani.. ei siitä minkälaiseksi sen voivat hyvät olosuhteet tehdä.
On olemassa ihmisiä jotka nauttivat elämästään vaikka ovat sairaita, hyvä niin..mutta sairaus sinänsä ei voi olla onnellisuuden lähde ei edes siten että sen avulla ihminen saa ehkä kauan kaipaamaansa hoivaa ja huolenpitoa.
Jos minä nyt sairastuisin vakavasti, en odota että minua hoidetaan hyvin siksi että olisin ansainnut hyvän hoidon koska olen hoitanut muita. En käytä muita ihmisiä onnellisuuteni täyttämiseen tai täyttymiseen tai siksi että he huolenpidollaan korvaisisivvat terveyteni menettämisen, koska sen menettäminen ei ole heidän syytään eikä aina heidän palautettavissankaan. En aseta toisia korvausvelvollisiksi kohtalolle jonka "oikusta" minä ehkä sairastun tai vammaudun.
Elämälleni ja sen arvokkuudelle/arvolle tai mielekkyydelle asetan sellaiset rajat jotka eivät ylitä toisten ihmisten rajoja..ei millään perusteilla. Jos oma elämäni ja olemassaoloni sairauteni vuoksi ei ole mielekästä minulle ja/tai asettaa kyseenalaiseksi toisten työn mielekkyyden tekemällä siitä turhaa, urauttavaa, taloudellisesti jatkuvasti varoja nielevää tai mitä tahansa voimavaroja kuluttavaa ei minula ole mitään järkiperäistä tai tunneperäistä syytä sellaisen elämän jatkamiselle. Siinä yksi toive siitä, miten haluan itseäni kohdeltavan. Eli odotan siltä taholta joka minua joutuu hoitamaan sekä puhdasta järkeä, tarpeeksi humanismia osatakseen luopua hoitamisen pakosta ja ikeestä ja antaa minulle se vapaus poistua jonka soisin myös toisille.
Mitä tuohon työn arvostamiseen tulee..toki jokainen uusi alalle tuleva arvostaa omaa työtään, mutta kuten olet varmaan jo lukenutkin..työn täytyy myös palkita tavalla tai toisella tekijänsä, sen täytyy myös antaa tilaa kehittymiselle, uudistumiselle ja mahdolllisuus voimata tekijänsä ja sitä hoitoala ei tee..pitkässä juoksussa..eikä nimenomaan vanhuspuolella, pitkäaikaishoidossa.
Ydin on myös siinä, että työ itsesään ei muutu, mutta tekijät kasvavat ja kehittyvät, muuttuvat.. tekijät kasvavat henkisesti ulos työstään työn itsensä pysyessä yhtä jämähteenä niin arvoiltaan, asenteiltaan kuin tavoiltaakin..mekaanisena, toistuvana.. alati samanlaisena pysyvänä..siinä ei mikään muutu. Mutta ihminen muuttuu..ja onneksi näin on.
Viestisi oli aika selvä. Taidat olla työssäsi loppuunpalanut, burn out. Et näe työssäsi mielekkyyttä ja valoa. Eihän siinä muu auta kuin pitkä loma ja työpaikan vaihto sen jälkeen.
Ja se mitä toivot, että sitten kun olet toisten armoilla - niin käsitin - on se, että he antavat sinulle vapauden poistua. En usko, että eutanasia tullaan koskaan hyväksymään meillä.
Eihän kukaan halua olla vapaaehtoisesti siinä tilassa, missä laskee alleen tai sekopäisenä.
Ne tilat, sairaudet tulevat kutsumatta, kenen kohdalle vain. Kaikkien elämä on yhtä arvokas ja jokaisen kuuluu saada hyvä ja arvokas elämän loppu.
En ole aivan tietämätön vanhustenkaan hoidosta, mutta kuten aiemmin mainitsin olen ollut vanhusten pitkäaikaissairaanhoidossa vähän aikaa.
Minulla on pitkä kokemus akuuttisairaanhoidosta ja vanhusten hoidosta siellä - lähinnä kirurgisista ym toimenpide hoidosta.
Koin, että työurani aikana (olen eläkkeellä) hoitotyö kehittyi ja onneksi olimme vastaanottavaisia/halukkaita kehittämään hoitotyötä.
Pidimme palavereja, joissa pohdimme miten voimme parantaa milloin mitäkin...Aina sitä uuttakin oppii ja voi ideoida ja varsinkin uudet työntekijät tuovat uusia tuulahduksia, joita pitkään urautuneet voivat aluksi vieroksua...
Aivan, kuten sinä 20v hoitotyötä tehnyt totesit työn olevan myös luovaa ja antoisaa. Meistä se on kiinni käytämmekö luovuutta. Luovuutta uskon kaikilta löytyvän. En ole koskaan kokenut tai ajatellut, että minun tulee kohdella potilaita hyvin siksi, koska itse saatan tarvita samanlaista apua aikanaan. Ihmisen/potilaan arvokas kohtelu on arvo sinänsä. Sillä mielellä en kysynyt millaista hoitoa sinä Realisti uskot/toivot saavasi. Totesit, että työn ydin ei muutu arvoiltaan ja asenteiltaan, mekaaniset toiminnot toistetaan jne..Muutos lähtee työntekijöistä, kuten totesit ja ihminen muuttuu..toivottavasti parempaan, paremmaksi ihmisenä.
Entäs jos joku "räväyttää" ja sanoo vaikka että nyt tehdäänkin uutta ja toisin..esim tuodaan kokoon kaikki vanhukset jotka voivat istua ja heidän eteensä lasten sormivärit ja vapaata taitelua paperille...saattaa monelle dementoituneelle ainutkertainen kokemus ja ilon aihe..
Siinäpä se tulevaisuuden mysteeri on oman vanhuuden kanssa, että emme tiedä minkä kuntoisena sen vietämme tai joudumme viettämään. Meiltä ei kysytä, haluatko sairastua? Voit joutua ja minä voin joutua pyytämään apua kaikessa tai olla tilassa jossa emme kykene pyytämään mitään, vaan meille annetaan se mikä voidaan..ei kuitenkaan sitä armahtavaa piikkiä...jokaisella on se hänelle määrätty elämäntie. Se päättyy kyllä aikanaan -toivottavasti kaikilla arvokkaasti.
Käytä siinä luovuutta kun häthätää saadaan "pakolliset työt" tehtyä ennen työvuoron loppumista. Eli hygieniasta huolehtiminen ja ravinnon saanti...Kokonaisvaltainen hoitaminen on ihan vieras sana, periaatteessa ihan sama onko koulutusta vai ei, jos jonkun hoidat niin kuin kuuluisi, jää joku ilman hoitoa kokonaan.
Että kirjoitukseni tulkitaan loppuunpalaneen hoitajan tekstiksi, mutta ei se välttämättä niin ole. Se että näkee asiat eri tavalla kuin muut, ei tee ihmistä loppuunpalaneeksi.
En ymmärrä miksi toisten on niin hirvittävän vaikea nähdä hoitotyössä myös ns. hukkaan heitettyä voimavaraa ja resurssointia. Pitkäaikasipuolella tätä hukkaan heitettyä energiaa on runsain mitoin. Tämä ei tarkoita sitä, että henkilökuntaa olisi liian paljon ..ei todellakaan.. vaan tarkoitan sitä, että se energia, taito ja tieto menevät ikään kuin hukkaan. Hyvin pitkälti. Tämän voi nyt jokainen tulkita siten miten itse tahtoo ja haluaa, tiedän itse mitä tarkoitan ja uskon että on myös heitä jotka myös ymmärtävät oikein kirjoittamieni sanojen sisällön. Vain he.. jotka ovat tehneet pitkäaikaisosastoilla työtä monen monta vuotta, vajaamiehitykselläkin, tehden pitkiä päiviä...kykenenvät ymmärtämään mitä tarkoitan.
Itsepetos on pahimpia huijauksen muotoja mitä ihminen voi itselleen tehdä, myös naiset osaavat tämän taidon..se on kyllä osa mielen tasapainon säilyttämisestä, mutta liian pitkälle vietynä sen vaikutukset voivat olla tuhoisia.
Rehellisyys on avain kaikkeen...itsepetos vie ojasta allikkoon.
Siinä se osa minunkin ongelmaa on. Entäs kun ei ole aikaa luovuudelle? Tai pikemminkin kaikki luovuus menee siihen, että laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Eli tärkeintähän on, että vanhukset saavat ruokaa, lääkkeensä oikeaan aikaan ja kuivitukset eli hygienia. Eikä aikaa kertakaikkiaan jää muulle! Hyvä, että juuri ja juuri ehtii tehdä nämä "pakolliset" toimet. Ilman omia taukoja. Yritä siinä sitten käyttää luovuutta kun aikaa on vähän ja käsipareja vielä vähemmän.
Tiedän tarkkaan mitä tarkoitat.
Jos mahdollista, koittakaapa löytää paikallislehti "Valkeakosken sanomat" käsiinne (tämän päiväinen), siinä on koko keskiaukeama asiasta! Kerrankin todellista asiaa, kaunistelematta, mutta myös paisuttelematta.
Ymmärrän hyvin teitä, jotka olette turhautuneet ja ehkä "loppuunpalaneet" pitkäaikaishoidon puolella. Realisti on realisti, mutta niin olen minäkin. Silti mitään muutosta ei tapahdu, jos kukaan ei "tartu toimeen" vie valituksia eteenpäin sille tasolle, jossa päätöksiä tehdään..
Ei ole vaikea nähdä ja ymmärtää, että hoitotyössä heitetään hukkaan voimavaroja. Kysymys kuuluukin, että mitä voidaan tehdä, koska ei ihmisiä voi "lopettaa" kuin karjaa.
Kerrot realisti, että tieto ja taito menee hukkaan, mutta oletko (oletteko) miettinyt, miten ne eivät menisi hukkaan?
Minulla on ollut lukuisia työtovereita työhistorian aikana. Olen tuntenut myös pitkäaikaishoidon työntekijöitä. Totean, että monenlaista persoonaa meissä on/löytyy, kuten
tiedämme. Toinen kokee eri tavalla kuin toinen ja oma persoona on paras työväline.
Muistan vuosien takaa erään hoitajan, jolla oli "vakiovalitusilme" töihin saapuessaan ja takuuvarmasti negatiivinen kommentti raportille istuutuessaan. Vaikka valitus huonosta säästä.
Kun taas muistuu mieleen toinen persoona, joka tuli aina hymyillen...Tiedän, ettei hymyilevän elämä ollut helppoa, mutta hänen persoona/olemus toi iloa kaikille - niin potilaille kuin meille työtovereille.
Kerran tuli vanhustenhoidon parista eräs hoitaja ja kertoi rehellisesti, että hänen oli pakko lähteä, koska alkoi vihaamaan potilaita. Siis heitä puolustuskyvyttömiä, autettavia, samat ihmiset joka päivä jne...Arvostin hänen rehellisyyttään.
Juuri niin pitää tehdä. Jos työstä on kadonnut mielekkyys ja ilo, silloin on itse tehtävä johtopäätös ja lähdettävä, eikä pidä turvautua itsepetokseen...Ei ole kenenkään etu, että hoitajana on työhönsä tympääntynyt ja tiuskiva ihminen. En haluaisi sellaista hoitajaa lähelleni, enkä omaiseni lähelle. Enkä usko, että kukaan haluaa.
Vanhustenhoitoa on arvosteltu niin kauan kuin muistan. Aina on ollut tyytymättömiä ja tyytymättömyyttä. Kiitoksenkin aiheita varmaan on ja aina ollut, mutta miten se kiitos on joillekin vaikeaa. Kiittää/kehua, kannustaa esimerkiksi työtoveria, potilasta, omaista... Selvää lienee, että hoitopuolen resursseja on tiukennettu vuosien varrella hoidon ja laadun kustannuksella. Korjaavia muutoksia ei saada aikaan kuin vaatimalla ja jos mahdollista toimintatapoja muuttamalla. Silloin kun ne ovat mahdollisia.
Käsipareja/jalkoja on liian vähän useimmassa paikassa, mutta muistan miten Hyssälä muistutti , että joissakin laitoksissa samankokoisella henkilökunnalla saadaan hyvä hoitotulos/ tyytyväisyys kuin toisessa. On kuulema tutkittu. Kukin voi tykönään miettiä mistä erot johtuvat.
Tänään luin, että lääninhallitus on velvoittanut Tampereen kaupungin lisäämään Koukkuniemen vanhainkodin henkilökuntaa yli sadalla hengellä.
Erinomaista! Mitään ei saa jos ei pyydä eikä valita niille tahoille joilla on valta.
Ihminen päättää itse hyvin pitkälle omasta kohtalostaan ja myös siitä, kuoleeko nyt vai myöhemmin. Mitä tarkoitan tällä?
Yksinkertaisesti sitä, että ennen nykyistä lääketieteen kehitystä ihmiset kuolivat milloin mihinkin sairauteen, koska niitä ei osattu hoitaa.
Nykyinen pitkä elinikä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että lääketiede on kehittänyt erilaisia hoitomuotoja ja lääkkeitä, jotka pidentävät elinikää. Jos podet esim. diabetesta tuleva elinikäsi on pitempi kuin mitä se oli samanikäisellä henkilöllä muutama sata vuotta sitten. Tietysti hyvällä ravinnollakin on osuutensa.
Samoin erilaiset muut sairaudet kyetään hoitamaan lääkkeillä siten, että elät niiden ansiosta pitempään. Ei ole siis kohtalolla juurikaan tekemistä tämän asian kanssa.
Itse toivon itselleni diabetesta, sellaista insuliini-hoitoista, koska vain siten saan henkeni itseltäni ennen kuin joudun esim. pitkäaikaslaitokseen hoitoon, siellä nimittäin et saa kuolla vaan lain mukaan sinua on väkisin pidettävä elossa niin pitkään kuin mahdollista. Jos esim. diabeetikkona joudut koomaan, on sinut siitä elvytettävä, jos saat sydänkohtauksen..voi olla että sinua ei tarvitse elvyttää (DNR), mutta se edellyttää sitä että saat sen sydänkohtauksen. Diabetes on sairaus, johon on mahdollista menehtyä jos itse niin haluaa, mutta vain kotioloissa, ei enää sairaalassa eikä hoivakodeissä t.m.v.
Samoin on lääkkeiden oton kanssa, hoitaja pakoittavat sinut laitoksessa nielemään lääkkeet vaikka millä keinolla koska kukaan ei halua syytettä kuolemantuottamuksesta jonka esim. omaiset voivat tehdä.
Itsenäinen päätöksenteko- oikeus heikkenee sitä mukaan kun ikää tulee ja sairaus vie voimavaroja. Muut siis päättävät elämästäsi..ovat he sitten hoitoalan ihmisiä tai omaisia, mutta aina joku toinen astuu ylitsesi kun olet vanha ja sairas.
Siis...missä on se kohtalo..joka päättää sen milloin kuolet?
"Kohtalo" astuu mukaan silloin kun joudut toisten armoille ja silmien alle vahdittavaksi, omaa elämääsi ja kuolemaasi hallitset silloin kun asut vielä kotona etkä laitoksessa tai sairaalassa.
Laitoksessa sinulla ei todellakaan ole enää omaa tahtoa, se otetaan pois, koska on niin tehtävä..laki vaatii sinua elämään vain siksi että on lainvastaista kuolla ennen aikojaan vaan sinun on elettävä niin pitkään kuin se lääketieteellisesti on mahdollista (lääketieteen keinoin). Käytännössä se merkitsee elävältä mädäntymistä, aivojen "viimeisenkin hermosolun kuolemista" noin kylmästi ja karkeasti arvioiden.
Ihminen sinussa, se osa..joka teki sinusta aikanaan sen miksi ihmiset sinusta pitivät, tai..se osa jonka ympärille ihmisyytesi rakentui..se poistuu hitaasti tai nopeasti ja jäljelle jää lääkkeiden ja päivittäisen ravinnon ja muun hoidon voimalla hengittävä ja toimiva keho jota vierailijat käyvät katselemassa muistellen sitä mitä olit ennen ja kuvittelevat että "se sama ihminen on jossain tuolla lukittujen ovien takana ".
Tosiasiallisesti se ihminen on sieltä poistunut jo aikaa sitten, mutta ihmiset elävät toivossa ja toivosta.
Sen toivon ja toiveen hinta on hirvittävän kallis, niin kallis, että sen ajattelu kuvottaa. Sitä hintaa ei makseta ainoastaan rahassa vaan inhimillisessä kärsimyksessä johon me alistamme toinen toisemme vain siksi, että se on kivuttomampaa ja helpompaa meille itsellemme. Siitä toisesta emme välitä, hän makaa tai istuu..samantekevää..mutta hänen ihmisyytensä ja arvokkuutensa me viemme omalla itsekkyydellämme pakoittamalla hänet siihen, mitä me itse kuitenkin kavahdamme viimeiseen asti omalla kohdallamme. Ja miksi me teemme sen...hoitohenkilökunta ja lääkärit tekevät sen omasta syystään ..entä muut...mietikääpä sitä. Eikö loppujen lopuksi syy ole meissä itsessämme, meidän loputtomassa ja pohjattomassa epärealistisuudessamme, unelmissamme, toiveisamme..itsepetoksessamme.
Vaihda alaa, mutta älä pety. Väite siitä, että ainastaan hoityö tai julkishallinnon työt yleensä ja vain olisivat hirveän kiireisiä. Se ei pidä paikkaansa.
Työelämä on kaikilla työsektoreilla tullut vuosi vuodelta kiireisemmäksi ja henkisesti vaativammaksi. Löytyy vähän työpaikkoja, joissa työpainetta ei olisi. Mieti pienyrittäjää, vaihetyöntekijää, urakkatyöpalkkalaista, provisiomyyjää, rekkakuskia. Monella ei pää kestä "herrana olemista". Ei stressitöntä työtä löydy.
Jotkut kykenevät ja oppivat elämään kiireen ja stressin kanssa ja saavan siitä jopa adrenaliiniä, toisilla tätä kykyä ei yksinkertaisesti ole. Voimat vain kuluvat oman asenteensa voittamiseen.