Hengellisiä kokemuksia lisää

tarinan joka kuitenkin on lopulta varsin harvinainen.

Noin 35 vuotta sitten olin juonut itseni täysin deekikselle niin, että syyskylmillä tungin Hesareita puseroni alle muiden vaateiden puutteessa. Olin täysin luopunut raitistumisen toivosta.

Kävi kuitenkin niin että eräänä päivänä totesin olleeni ilman alkoholia peräti 4 viikon ajan. Tuolloin tuli pitkästä aikaa tunne, että ehkä sittenkin elämällä on varattuna minulle jotain.

En minä tuolloin mihinkään uskoon pullahtanut, pikemminkin kirkkojen vastaisuuteni lisääntyi. Pakkohan minun oli kuitenkin myöntää oma voimattomuuteni alkoholiin nähden ja etten itse ole mikään maailman napa vaan on olemassa jopa minua suurempia voimia ja koin eläväni tuon voiman armossa.

Elämä muuttui nopeasti, täydensin hieman keskenjääneitä opintojani, sijoituin hyvin työelämään, sain jopa yllättävää vaikutusvaltaa. Vähitellen vuosien jälkeen totesin voivani nimittää tuota kohdalleni tullutta korkeampaa voimaa armon antajaa Jumalaksi.

Lopulta vuosien jälkeen totesin eläväni suunnilleen lapsuuden uskon opetuksen osoittamalla tavalla johon kirkkoon oli helppo palata.

Kyllähän minä pidän ihmeenä monia niitä tapahtumia joita tuohon 35 vuoden elämäni viimeiseen jaksoon mahtuu, vaikken ihmeisiin uskokaan silti niitä näyttää tapahtuvan. Alkoholin tarjoilun osaltakin olen ollut kymmeniä, ellen satoja kertoja tilanteissa joihin tavalliset ihmiset eivät yleensä joudu.

Jumalaa varsinaisesti en ole koskaan kieltänyt. Tänään voin sanoa eläneeni hyvän ja sisältörikkaan elämän, tietoisena jäljellä olevien askelieni vähäisestä määrästä.

Ainoa velvoite, jonka koen saaneeni on sanoman vieminen vielä kärsiville lähimmäisilleni.

Minusta oikea usko on kohdannut meitä silloin kuin täysin sulaudumme ympäristöömme mitenkään siitä erottumatta, tarvitsematta pelätä mitään eikä ketään. Silloin olemme tulleet täydelliseen rauhan tilaan ja kykenemme hyväksymään itsemme juuri sellaisina kuin olemme.

Turust

Minä olin n. 13-vuotiaana yksin eksyneenä erään amerikkalaisen miljoonakaupungin lentokentällä. (Vastaantulijallani oli väärä saapumisaika.)

Noin kolmisen tuntia harhailtuani aloitin rukouksen.(hätätila oli suuri..) Aamenen jälkeen kesti noin 3 sekuntia, kun vastaantulijani olikin edessäni. Joku varmaankin laittaa tämän pelkän sattumuksen piikkiin, minä en. Joskus käy mäihä mormonillakin...:)

henkilökohtaisia täällä riepoteltavaksi!

Mormonina ollessani yritin kovasti uskoa miespuoliseen Jumalaan, joka siittää kenties parhaillaankin henkilapsia ja asustelee jossain tiilitalontapaisessa vaimoineen. En pystynyt uskomaan, enkä juuri muihinkaan kirkon opetuksiin. Suurin kanto kaskessa oli minun kohdallani kirkon suhtautuminen mustaihoisiin.

Vuosikaudet olin uskoa ja Jumalaa vailla, jos en ateisti, niin ainakin agnostikko. Ystäväni alkoholismin takia hakeuduin alkoholistien läheisille tarkoitettuihin Al-Anon -ryhmiin. Vähitellen käsitykseni Korkeammasta Voimasta avartui, vastarinnastani huolimatta. Kun en kuitenkaan saanut älyäni sopimaan uskoon, heitin koko asian Jumalan hoidettavaksi ja sanoin, että etsi Sinä minut jos haluat, minä en ole sinua mistään löytänyt. Näin tapahtui.

Joitakin vuosia sitten näytti selvältä, että minulla olisi munasarjasyöpä. Lapseni olivat vielä pieniä. Olin kuolemanpelon, surun, vihan ja milloin minkäkin tunteen vallassa, kun minua tutkittiin ja tutkittiin, mutta selvyyttä ei saatu. Lopulta tuskan uuvuttamana annoin koko huoleni ja sekä lapseni että itseni ehdoitta Jumalan haltuun. Suuri ilo ja rauha täytti minut ja siitä lähtien minulle on ollut samantekevää, elänkö vai kuolenko. Tiedän, että Jumala pitää meistä huolta nyt ja aina, Hän on läsnä arjessa, surussa, vastoinkäymisissä ja viimein kuolemassa.

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän etsi kadonneen lampaansa, koska minä en voinut itse löytää Hänen luokseen.

Jonkun ajan kuluttua tästä lääkärit saivat selville, että syöpää ei ollut, vaikka kaikki siihen yhdessä vaiheessa viittasi. Olen terve, Jumalan armosta.

Läheiseni on raittiina. Myös naisystäväni raitistui neljä kuukautta sitten. Vuosikaudet olin rukoillut hänen puolestaan (hänen siitä mitään tietämättä). Ihmeita tapahtuu koko ajan, tämänkin naisen raitistuminen on kaikille hänet tunteville kertakaikkinen ihme.

En ole itse ollut tilaisuudessa näkemään, mutta nefiläissoturit kuulemma vartioivat mormonitemppeleitä. Nähtäväksi jää, tuleeko niitä myös Suomen Helsingin temppelin avajaisten sujumisesta huolehtimaan. Kerrotaan, että pituudeltaan he lähentelevät kahta metriä, ovat salskeita miehiä ja varsin hyvin varustettuja.

Kun kirkon temppeleissä tehdään sijaistoimituksia kuolleitten puolesta, vainajahenget ilmaantuvat myäs usein siihen vierelle seuraamaan toimitusta. Jotkut ovat kokeneet, että koko temppelissäolon ajan joku rakas edesmennyt sukulainen on seurannut heitä.