Onpa tarttunut korvaan sellainenkin kohta UT:sta, jossa joku tulee Jeesuksen luokse ja sanoo muistaakseni "hyvä opettaja", jolloin Jeesus ihmettelee että miksi sanot minua hyväksi, vain Jumala yksin on hyvä.
Tämä kohta (joka TAKUULLA löytyy Raamatusta, vaikka en nyt uskovaisten mieliksi sitä sieltä etsikään - etsikööt itse kun kumminkin kirjaa lukevat, tai ainakin heidän pitäisi lukea!) tuli mieleeni kun tänään kuulin sattumalta radiosta pätkän jumalanpalvelusta jossa puhuttiin siitä etteivät sinun tai muiden hyvät teot merkitse mitään, koska yksin Jeesuksen hyvät teot merkitsevät.
Tällä palstalla on useaan otteeseen arvosteltu kristin-uskovaisia, eikä arvostelun ydin ole tainnut vieläkään valjeta heille (valituksistaan päätellen). Ainakin minua henk.koht. ärsyttää heissä eniten se, että samalla kun he kieltävät kaiken merkityksen hyvän tekemisestä he itse kuvittelevat olevansa hyviä. Tätä he eivät tietenkään sano ääneen, mutta kyllä se omahyväisyys ja ylpeys paistaa läpi niin että aika kummalta tuntuu koko oppi syntisyydestä ja nöyryydestä. Minkä takia he muuten jankuttaisivat niin kovasti USKOMISEN tärkeydestä, kuin sen takia että he ovat varmoja että juuri HE uskovat tarpeeksi ja HE, heidän pikku kuppikuntansa AINOANA pääsee taivaaseen. (Kaikkihan sinne tylsän oloiseen taivaaseen eivät tosin edes haluakaan...)
Onko vaikea nähdä malka omassa silmässä (vai hirsikö siellä nykyään on)? Onko vaikea tiedostaa oma ylpeys, kovuus ja lähimmäisiään kohtaan tuntemansa armottomuus?
Uskovainen saattaa vaatia päivästä toiseen palavalla innolla että toisen ihmisen on "ymmärrettävä" pelastuksen oppi juuri siten kuin uskovainen sen tekee, vaikka tällä uskovaisella saattaa olla täysin oma versionsa uskosta niin ettei hänen oma näkemyksensä edes täysin vastaa kirkon/lahkon/uskonnon yleistä linjaa! Myöskin saattaa uskovainen kokea tarvetta holhota omaa laumaansa ja hyökätä niitä vastaan jotka tätä laumaa vieroksuvat. Oli tällä uskovaisella laumansa virallinen johtajuus tahi ei. Lauman jäseniltähän ei tarvitse kysyä haluavatko he itselleen kaitsijan... tai tarvitsevatko!
Mistä muusta tämä kaikki kertoo kuin omahyväisyydestä, käsityksestä että on niin hyvä että on löytänyt Totuuden, Jumalan, on Jeesuksen ylin ystävä jne.? Mistä tämä loputon omahyväisyys oikein sikiää?
Miksei nöyryys, jota kristinuskossa ainakin minä arvostan, johda ikinä suvaitsevaisuuteen ja kaiken, siis KAIKEN, kattavaan RAKKAUTEEN? Minkä takia pitää kehitellä erotteleva ja joskus jopa rasistinen jumalakuva? Joka uhkuu vihaa? Ei se viha minusta terveeksi ja hyväksyttäväksi muutu sillä että se viskataan "jumalan" ominaisuudeksi.
Jos ja KUN ihminen ei voi koskaan tietää onko hän tarpeeksi hyvä edes sen loputtoman USKOMISEN kautta mitä kristityt arvostavat ainoana asiana, mitä oikeutta kenelläkään on päättää siitä kuka "jumalalle" kelpaa ja kuka ei? Eikö olisi parempi jättää se kokonaan "jumalan" huomaan, ja keskittyä itse elämään niinkuin oman uskonnon profeetta opettaa. Tai sitten, jos ei kykene elämään uskonsa kriteerien mukaisesti, luopua koko uskosta.
Niin simppeliä se on. Kovia olivat taas sanani, mutta jos kolahti niin ehkä oli aihettakin!
(Tai sitten en vaan todellakaan ymmärrä miksi kaikki mitä uskovainen on ja tekee on automaattisesti oikein ja hyvää. Ihmisiä hekin vain ovat. Ymmärtäisivät sen myös. Mutta missikisassa "kuka uskoo eniten" ei ehdi tällaista ajattelemaan.)
Tämä kohta (joka TAKUULLA löytyy Raamatusta, vaikka en nyt uskovaisten mieliksi sitä sieltä etsikään - etsikööt itse kun kumminkin kirjaa lukevat, tai ainakin heidän pitäisi lukea!) tuli mieleeni kun tänään kuulin sattumalta radiosta pätkän jumalanpalvelusta jossa puhuttiin siitä etteivät sinun tai muiden hyvät teot merkitse mitään, koska yksin Jeesuksen hyvät teot merkitsevät.
Tällä palstalla on useaan otteeseen arvosteltu kristin-uskovaisia, eikä arvostelun ydin ole tainnut vieläkään valjeta heille (valituksistaan päätellen). Ainakin minua henk.koht. ärsyttää heissä eniten se, että samalla kun he kieltävät kaiken merkityksen hyvän tekemisestä he itse kuvittelevat olevansa hyviä. Tätä he eivät tietenkään sano ääneen, mutta kyllä se omahyväisyys ja ylpeys paistaa läpi niin että aika kummalta tuntuu koko oppi syntisyydestä ja nöyryydestä. Minkä takia he muuten jankuttaisivat niin kovasti USKOMISEN tärkeydestä, kuin sen takia että he ovat varmoja että juuri HE uskovat tarpeeksi ja HE, heidän pikku kuppikuntansa AINOANA pääsee taivaaseen. (Kaikkihan sinne tylsän oloiseen taivaaseen eivät tosin edes haluakaan...)
Onko vaikea nähdä malka omassa silmässä (vai hirsikö siellä nykyään on)? Onko vaikea tiedostaa oma ylpeys, kovuus ja lähimmäisiään kohtaan tuntemansa armottomuus?
Uskovainen saattaa vaatia päivästä toiseen palavalla innolla että toisen ihmisen on "ymmärrettävä" pelastuksen oppi juuri siten kuin uskovainen sen tekee, vaikka tällä uskovaisella saattaa olla täysin oma versionsa uskosta niin ettei hänen oma näkemyksensä edes täysin vastaa kirkon/lahkon/uskonnon yleistä linjaa! Myöskin saattaa uskovainen kokea tarvetta holhota omaa laumaansa ja hyökätä niitä vastaan jotka tätä laumaa vieroksuvat. Oli tällä uskovaisella laumansa virallinen johtajuus tahi ei. Lauman jäseniltähän ei tarvitse kysyä haluavatko he itselleen kaitsijan... tai tarvitsevatko!
Mistä muusta tämä kaikki kertoo kuin omahyväisyydestä, käsityksestä että on niin hyvä että on löytänyt Totuuden, Jumalan, on Jeesuksen ylin ystävä jne.? Mistä tämä loputon omahyväisyys oikein sikiää?
Miksei nöyryys, jota kristinuskossa ainakin minä arvostan, johda ikinä suvaitsevaisuuteen ja kaiken, siis KAIKEN, kattavaan RAKKAUTEEN? Minkä takia pitää kehitellä erotteleva ja joskus jopa rasistinen jumalakuva? Joka uhkuu vihaa? Ei se viha minusta terveeksi ja hyväksyttäväksi muutu sillä että se viskataan "jumalan" ominaisuudeksi.
Jos ja KUN ihminen ei voi koskaan tietää onko hän tarpeeksi hyvä edes sen loputtoman USKOMISEN kautta mitä kristityt arvostavat ainoana asiana, mitä oikeutta kenelläkään on päättää siitä kuka "jumalalle" kelpaa ja kuka ei? Eikö olisi parempi jättää se kokonaan "jumalan" huomaan, ja keskittyä itse elämään niinkuin oman uskonnon profeetta opettaa. Tai sitten, jos ei kykene elämään uskonsa kriteerien mukaisesti, luopua koko uskosta.
Niin simppeliä se on. Kovia olivat taas sanani, mutta jos kolahti niin ehkä oli aihettakin!
(Tai sitten en vaan todellakaan ymmärrä miksi kaikki mitä uskovainen on ja tekee on automaattisesti oikein ja hyvää. Ihmisiä hekin vain ovat. Ymmärtäisivät sen myös. Mutta missikisassa "kuka uskoo eniten" ei ehdi tällaista ajattelemaan.)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Teillä on siis rauha itsenne kanssa. Hyvä!
Analysoidessani tässä itseäni tuumailin että minulla taitaa olla hyvin tyypillinen suomalainen luonne. Sellaisen luonteen kanssa kaikenlainen kerskuminen ja itsensä parempana pitäminen on suurimpia syntejä mitä voi tehdä. Olen vielä saanut sellaisen kasvatuksenkin, että itsestään ei kuulu pitää kovaa metakkaa, ja senpä vuoksi kaikkialla uskonsa hurmiossa mekastavat "mepäs mennäänkin taivaaseen koska me uskotaan" -tyypit ärsyttävät minua kovasti.
Voi tietysti olla että itse vaikutan omahyväiseltä ja itseäni parempana pitävänä joidenkin mielestä, vaikka tarkoitus ei olisi, ei todellakaan. Haluan kovasti auttaa ihmisiä kehittymään ja sen vuoksi minulle tulee tällaisia puuskia että pitää päästä sanomaan.
Myöskin halusin kiteyttää sen MINKÄ takia uskovaiset eivät aina ole niin suosittuja muiden ihmisten keskuudessa. Varmasti he haluaisivat sen itsekin tietää. Vastaus on siis tämä "mitä luulet olevasi" -mentaliteetti mikä suomalaiselle on tuttu.
(Ps. Itse uskon että kukaan ei pääse sen kummemmin taivaaseen tai joudu helvettiin, ja ehkä on liikaa odottaa niihin uskovalta että hänestä löytyisi sitä paljon huudettua suvaitsevaisuutta muita kohtaan. Mutta ainahan sitä voi yrittää. Näillä sanoin ja tuumin uskoisin että olen täällä jo sanonut pääasiassa sen mitä tunsin tarvetta sanoa...)
Kommentoin silläkin uhalla, että olen sen takia ahdasmielinen ja suvaitsematon.
Kukaan ei pelastu omalla uskollaan. En tarkoita tässä sen uskomista, että Jumala on, että Jeesus on. Tarkoitan sitä uskoa, joka pelastaa. Sitä, jonka varaan voi jättää koko elämänsä.
Usko on Jumalan lahja. Sillä ei voi kerskua, siinä ei ole mitään omaa. Olen joskus yrittänyt uskoa - ei onnistunut, olen yrittänyt lukea Raamattua - en ymmärtänyt enkä jaksanut.
Aika tarkkaan vuosi sitten minut pysäytettiin. Tunsin Jumalan kutsun hyvin todellisena, minulle tuli hengellinen nälkä, Jumalan sana alkoi maittamaan, se alkoi avautua. Sitä lukiessani sisälläni kasvoi varmuus, usko siitä, että olen Jeesuksen oma, pelastettu, vapaa. Eikä se ollut keneltäkään toiselta pois.
En voi käännyttää ketään, tiedän sen kokemuksesta. Jumala kuitenkin avaa joskus ihmisten mieliä vastaanottavaisiksi. Tällä palstalla luulisi olevan myös sellaisia, jotka vilpittömästi etsivät elämäänsä sisältöä. Eikö ole rakkaudettompaa pitää löytynyt Elämä omana tietonaan, kuin kertoa siitä myös muille - ylilyönteihinkin sortuen?
En voi sillekään mitään, jos olet saanut uskovaisista huonon käsityksen. En tiedä millaisia ihmisiä tarkoitat. Tosiasia on, että uskovaisena voi esiintyä edes tuntematta Jeesusta. On myös niitä (itse asiassa kaikki joskus), jotka eivät antaudu kokonaan Jeesukselle, vaan se vanha ihminen saa valtaa.
En nähnyt mitään erityisen suvaitsematonta ja ahdasmielistä kirjoituksessasi. Voi tietysti olla että ne tyhjät tynnyrit kolisevat aina eniten, eli ns. huonot uskovaiset (ihmiset jotka pitävät ääntä uskostaan mutta eivät elä sen mukaan) niin että välillä tulee sellainen fiilis että pitääkö heille vähän huomauttaa että ollaankos sitä nyt oikealla asialla sen oman uskollaan leveilyn kanssa.
Voisin tietysti aina aloittaa juttuni että tämä saattaa koskea juuri sinua siellä jossakin TAI sitten ei, mutta on helpointa vain julistaa ja ajatella että ne jotka ovat hyvällä asialla kyllä ohittavat tämän viestin, ja ne joiden tulisi mennä itseensä voivat kokea pistoksen sydämessään tätä juttua lukiessaan.
Etsin koko ajan mahdollisimman ytimekästä ilmaisutapaa jolla herättää ajatuksia, mutta eipä vaan tunnu löytyvän, pitkäksi jorinaksi menee aina.
Jokatapauksessa kaikki hyvä tulee "jumalalta", Hengeltä, Taosta... Ego/persoona on rajoitettu ja vaillinainen. Persoonan tulisikin olla vain väline, ja jos persoonaa loukataan, ei siitä tulisi kuitenkaan loukkaantua vaan ottaa opiksi.
Mietin tietysti sitäkin jatkuvasti että mikä MINÄ luulen olevani kun täällä pyrin herättelemään ihmisten omatuntoa. Yritän aina muistaa että minä en ole mitään. Tämä ei ole mitään alemmuuskompleksia, vaan ajatus siitä miten mitätön sitä loppujen lopuksi on koko mittavan universumin rinnalla...
ilmeisesti tuo jumala idea on liian iso pala ihmisen pääkoppaan. Sellaisen omaksunut se on sitten kuin se norsu siellä kuuluisassa posliinikaupassa. Siellä missä kukaan ei muista käyneensäkään.
Kuva kyllä löytyy: http://koti.mbnet.fi/at3/kuvat/posliini.jpg
Älä ota sitä duin vakavasti, koska jos ei olisi sydäntä tai se olisi epäkunnossa, paljon ihmisiä kuolisi heti. )))