Kaikissa työsuhteissa, ja kuten ne nykyään tavallisesti ovatkin, pätkätyösuhteissa tulisi olla lain määräämä minimikesto, jona aikana työnantaja ei voisi purkaa työsuhdetta. Esimerkiksi kolme viikkoa olisi ehdoton minimi kaikissa työsuhteissa.
Iltasanomat kirjoitti 26.2. lööpeissä, että "autoaan työpaikalla pessyt sai potkut". Kaikki tietävät kuitenkin, että tämä on pahasti ongelmaa väheksyvä esimerkki. Työnantajat ovat jo 90-luvun puolesta välistä purkaneet työsuhteita eniten ensimmäisen neljän päivän aikana. Perusteet irtisanomisiin eivät koskaan liity työn tulokseen, työntekijän yritteliäisyyteen työsuorituksissa tai työntekijän asiallisiin käytöstapoihin. Perusteet ovat aina olleet muuttuvia, mielivaltaisia ja ennakkoluuloisia, työnantajan oman mielen mukaisia. Sittemmin koko yhteiskunnan vallannut tapakulttuuri puhua syyllistävästi ja halventavasti on seurannut juuri työpaikoilta, joissa kukaan ei luota työsuhteensa jatkumiseen ja kaikki pyrkivät pelottelemaan toisiaan työsuhteen päättymisellä ja pyrkivät painostuksella tavoittamaan elämänhallintaa.
Lain aikaansaamiseksi globaalin markkinatalouden kilpailua, siihen liittyviä asiapakkoja ja muita uusliberalistisen politiikan suuntauksia ei täydy yrittää muuttaa. Yrittäjät ovat paitsi ennakkoluuloisia, myös hyötyvät konkreettisesti akuutisti palkattavasta keikkatyövoimasta. Tätä voidaan jatkaa myös säätämällä kolmen viikon minimikesto työsuhteisiin, koska sen mittainen aika ei vähennä keikkatyön kannattavuutta. Sen sijaan se toisi huomattavia parannuksia työilmapiiriin, työpaikkakiusaamiseen, stressioireiden kustannuksiin, motivaatioon ja nuorten ja pitkäaikaisten työttömien työllistymiseen. Sen lisäksi se pienentäisi sosiaalimenoja ja helpottaisi sosiaalista syrjäytymistä työstä saatavan minimitoimeentulon ansiosta.
Työhönottajat pystyvät varmasti globaalissa markkinataloudessakin valitsemaan työnhaussa sopivan työntekijän kolmeksi viikoksi. Tällöin myös työhönoton rooli korostuisi, ja päätös työsuhteista siirtyisi työhönottoon, jonne se kuuluukin äkkipikaisten ja kiireisten esimiesten sijaan.
Lisäksi näin valtio voisi kontrolloida paremmin työsuhteiden laillisuutta, sen sijaan että se juoksisi markkinoiden perässä ja tekisi kaiken mitä yritykset haluavat, voidakseen pitää ne maassa. Kaiken kaikkiaan tällainen harjoitteluaikalain muutos selkiyttäisi paljon uusliberalistisia haasteita ja saattaisi mahdollistaa uusia tehokkaita globaalien markkinoiden hallintakeinoja valtion tasolla.
Kilpailu sanelee uudet työmarkkinasäännöt, joissa yritykset saavat vapauden joustaa työsuhteissa ja sortaa palkkatyöläisiä vain niin kauan kuin se kannattaa. Työnantajat vaativat nykyaikana ihan muuta kuin motivaatiota. Motivaatio tulkitaan pätevyyden osoitukseksi, mutta sitä tärkeämpää on eliittikyvykkyys ja lukemattomat tutkinnot. Työnhakijoiden täytyy olla sekä valmiita vaihtamaan työpaikasta toiseen sesonkien mukaan, myös olla äärimmäisen kannattava sesonkisijoitus työnantajalle.
Koska näin on, työntekijöillä pitää olla mahdollisuus tehdä työtä sovitun ajan. Työnantajat eivät saa antaa potkuja tarjoamansa palkkatyön ulkopuolisten perusteiden nojalla. Ranskassa tämän näkökulman vastapaino, oikeistolainen uusliberalismi, haluaa lisätä irtisanomisvapautta. No, oli taloudelliset asiapakot mitkä tahansa, työläiset tarvitsevat vakautta. Kun yritykset saavat käyttää pelkkää keikkatyövoimaa, niin työläisten täytyy saada olla töissä tietyn ajan.
Muuten työmarkkinat perustuvat paitsi pätkätyöhön, ilman pysyvää työtä ja toivoa uuden työpaikan löytämisestä, myös epäluotettaviin työsuhteisiin, joista saa potkut pärstäkertoimen perusteella.
Nykyaikaiset asenteet ovat sellaisia, että ollaan elämän ikävyydessä rypeviä rokkaajia, nähdään kaikki asiat äärimmäisen kielteisesti ja torjutaan toiset ihmiset pyrkimällä eroon heistä, kun he aiheuttavat huonoja tunteita. Lakiehdotukseni vaikuttaisi myös tähän asiaan positiivisesti saamalla työnantajat kohtaamaan asenteensa sen sijaan, että he tekisivät ihmisistä työttömiä mielivaltaisesti.
Pidä tätä lakia työnantajan koeaikana. Sen jälkeen yritykset voivatkin tehdä keikkatyöläisille mitä huvittaa.
A win - win situation!
Iltasanomat kirjoitti 26.2. lööpeissä, että "autoaan työpaikalla pessyt sai potkut". Kaikki tietävät kuitenkin, että tämä on pahasti ongelmaa väheksyvä esimerkki. Työnantajat ovat jo 90-luvun puolesta välistä purkaneet työsuhteita eniten ensimmäisen neljän päivän aikana. Perusteet irtisanomisiin eivät koskaan liity työn tulokseen, työntekijän yritteliäisyyteen työsuorituksissa tai työntekijän asiallisiin käytöstapoihin. Perusteet ovat aina olleet muuttuvia, mielivaltaisia ja ennakkoluuloisia, työnantajan oman mielen mukaisia. Sittemmin koko yhteiskunnan vallannut tapakulttuuri puhua syyllistävästi ja halventavasti on seurannut juuri työpaikoilta, joissa kukaan ei luota työsuhteensa jatkumiseen ja kaikki pyrkivät pelottelemaan toisiaan työsuhteen päättymisellä ja pyrkivät painostuksella tavoittamaan elämänhallintaa.
Lain aikaansaamiseksi globaalin markkinatalouden kilpailua, siihen liittyviä asiapakkoja ja muita uusliberalistisen politiikan suuntauksia ei täydy yrittää muuttaa. Yrittäjät ovat paitsi ennakkoluuloisia, myös hyötyvät konkreettisesti akuutisti palkattavasta keikkatyövoimasta. Tätä voidaan jatkaa myös säätämällä kolmen viikon minimikesto työsuhteisiin, koska sen mittainen aika ei vähennä keikkatyön kannattavuutta. Sen sijaan se toisi huomattavia parannuksia työilmapiiriin, työpaikkakiusaamiseen, stressioireiden kustannuksiin, motivaatioon ja nuorten ja pitkäaikaisten työttömien työllistymiseen. Sen lisäksi se pienentäisi sosiaalimenoja ja helpottaisi sosiaalista syrjäytymistä työstä saatavan minimitoimeentulon ansiosta.
Työhönottajat pystyvät varmasti globaalissa markkinataloudessakin valitsemaan työnhaussa sopivan työntekijän kolmeksi viikoksi. Tällöin myös työhönoton rooli korostuisi, ja päätös työsuhteista siirtyisi työhönottoon, jonne se kuuluukin äkkipikaisten ja kiireisten esimiesten sijaan.
Lisäksi näin valtio voisi kontrolloida paremmin työsuhteiden laillisuutta, sen sijaan että se juoksisi markkinoiden perässä ja tekisi kaiken mitä yritykset haluavat, voidakseen pitää ne maassa. Kaiken kaikkiaan tällainen harjoitteluaikalain muutos selkiyttäisi paljon uusliberalistisia haasteita ja saattaisi mahdollistaa uusia tehokkaita globaalien markkinoiden hallintakeinoja valtion tasolla.
Kilpailu sanelee uudet työmarkkinasäännöt, joissa yritykset saavat vapauden joustaa työsuhteissa ja sortaa palkkatyöläisiä vain niin kauan kuin se kannattaa. Työnantajat vaativat nykyaikana ihan muuta kuin motivaatiota. Motivaatio tulkitaan pätevyyden osoitukseksi, mutta sitä tärkeämpää on eliittikyvykkyys ja lukemattomat tutkinnot. Työnhakijoiden täytyy olla sekä valmiita vaihtamaan työpaikasta toiseen sesonkien mukaan, myös olla äärimmäisen kannattava sesonkisijoitus työnantajalle.
Koska näin on, työntekijöillä pitää olla mahdollisuus tehdä työtä sovitun ajan. Työnantajat eivät saa antaa potkuja tarjoamansa palkkatyön ulkopuolisten perusteiden nojalla. Ranskassa tämän näkökulman vastapaino, oikeistolainen uusliberalismi, haluaa lisätä irtisanomisvapautta. No, oli taloudelliset asiapakot mitkä tahansa, työläiset tarvitsevat vakautta. Kun yritykset saavat käyttää pelkkää keikkatyövoimaa, niin työläisten täytyy saada olla töissä tietyn ajan.
Muuten työmarkkinat perustuvat paitsi pätkätyöhön, ilman pysyvää työtä ja toivoa uuden työpaikan löytämisestä, myös epäluotettaviin työsuhteisiin, joista saa potkut pärstäkertoimen perusteella.
Nykyaikaiset asenteet ovat sellaisia, että ollaan elämän ikävyydessä rypeviä rokkaajia, nähdään kaikki asiat äärimmäisen kielteisesti ja torjutaan toiset ihmiset pyrkimällä eroon heistä, kun he aiheuttavat huonoja tunteita. Lakiehdotukseni vaikuttaisi myös tähän asiaan positiivisesti saamalla työnantajat kohtaamaan asenteensa sen sijaan, että he tekisivät ihmisistä työttömiä mielivaltaisesti.
Pidä tätä lakia työnantajan koeaikana. Sen jälkeen yritykset voivatkin tehdä keikkatyöläisille mitä huvittaa.
A win - win situation!
Vastaukset 1
Vanhimmat
...ajatushan on kaunis - kaikki voittavat. Mutta eikös työsuhteesta sopiminen ole sekä työntekijän, että työnantajan välinen. Jos muutaman päivän keikkatyösuhde sopii molemmille, niin miksi sitä pitäisi lailla määrätä pidemmäksi?
Pitäisitkö itse sellaisesta tilanteesta, missä palkkaisit maalarin maalaamaan taloasi. Työ valmistuisi viikossa, mutta sinun pitäisi minimissään maksaa kolmen viikon palkka?
Kysyjä X