Olen saanut tietää, että minussa on mahdollisesti kuolemaan johtava sairaus. Olen jo valmistautunut pahimman varalle.
Olen vakaumuksellinen katolilainen. Haluaisin kysyä teiltä viisaimmilta uskon veljiltä ja siskoilta: Mistä minä ihan konkreettisesti saan henkisiä voimia kestää tämä tulevaisuudessa riistävässä epätietoisuudessa elämisen?
Ja: jostain minulle tuntemattomasta systä tämän sairauden myötä minulle on tullut tarve kiittää Jumalaa siitä kaikesta hyvästä, jonka olen Häneltä saanut.
Ja lisäksi: minulle tullut tarve tehdä jotain konkreettista hyvää tämän kiitoksen esittämiseksi. Miten se on mahdollista? Mitä se voisi olla? Miten voin Katolisen kirkon parissa kiittää Jumalaa käytännön lailla (muuten kuin lähettämällä rahaa tilille)? Pysäytänkö vastaantulijan ja kysyn: Miten voin sinua auttaa? Konkreettisen kiitokseni tarve on valtava. Muttan miten?
...vai olenko jo mieleltäni häiriintynyt näissä aatoksissani?
Olen vakaumuksellinen katolilainen. Haluaisin kysyä teiltä viisaimmilta uskon veljiltä ja siskoilta: Mistä minä ihan konkreettisesti saan henkisiä voimia kestää tämä tulevaisuudessa riistävässä epätietoisuudessa elämisen?
Ja: jostain minulle tuntemattomasta systä tämän sairauden myötä minulle on tullut tarve kiittää Jumalaa siitä kaikesta hyvästä, jonka olen Häneltä saanut.
Ja lisäksi: minulle tullut tarve tehdä jotain konkreettista hyvää tämän kiitoksen esittämiseksi. Miten se on mahdollista? Mitä se voisi olla? Miten voin Katolisen kirkon parissa kiittää Jumalaa käytännön lailla (muuten kuin lähettämällä rahaa tilille)? Pysäytänkö vastaantulijan ja kysyn: Miten voin sinua auttaa? Konkreettisen kiitokseni tarve on valtava. Muttan miten?
...vai olenko jo mieleltäni häiriintynyt näissä aatoksissani?
Vastaukset 15
Vanhimmat
niin ovat kiittämismahdollisuudet.
Älä vain etsi Häntä liian korkealta, Hän on lähempänä kuin luulet. Häntä voit kiittää kauniista auringonnoususta, muistat Häntä kun autat ohikulkevan kerjäläisen, tai kun autat liikennevalon kohdalla odottelevaa sokeaa. Elämä tarjoaa meille mahdollisuuksia yllin kyllin joille Jumalalle voi osottaa kiitosta, rakkautta.
Meissä kaikissa on kuolemaan johtavan sairauden edellytykset. Sehän oli jo selvää silloin, kun olimme syntyneet. Milloin meistä kukin kuolee, se on meiltä suurimmalta osalta - onneksi - salattu. Siksi pitäisi elää noin, että minuutin kuluttua ei tarvitsisi katua aikaisemmin tehtyä mokaa. Olemme Jumalan kädessä. Nyt ja huomenna, toisiin ei yksinkertaisesti voi olla. Voimme kuolla nyt tai huomenna, se ei ole meidän päätettävissä. Ole vain tietoisuudessa, että Sinusta tiedätään. Terveenä tai sairaana. Elämään ei saa tarttua niin kuin hukkuva nappaa oljenkorren. Se pitää vain elää sillä edellytyksellä mikä meille on. Lopusta ja kaikesta muusta Hän pitää huolta.
Kysyit, mistä voimaa? Jumala on kanssamme, siksi meissä on voimaa. Ja siinä kun autat toista. Niin kauan kuin Sinulla on aikaa.
lääkärisi kautta kunnolliseen pätevään psykoterapiaan, jossa voitte käsitellä näitä kysymyksiä pätevän terapeutin kanssa. Jos olet perheellinen, ota läheiset ihmisesi mukaan tähän prosessiin. Voitte käsitellä reaktioitanne ja sitä miten uutisen ja kenties tulossa olevan koette. Yleensä lääkärit mainitsevat tästä mahdollisuudesta, kun esille tulee mahdollisesti parantumattoman sairauden diagnoosi.
jos kaverin avunpyyntö oli ansa, minä myönnän menin lankaan. Toisaalta, ajattelin, johdan häntä epädogmaattiselle kentälle, jottei tulisi hänelle heti "oikean uskon" puutteesta johtuva ahdistus. Nykyään kun koskaan ei tiedä, kuka on hädässä kun kirjoittaa sellaista.
Kirjoitin viestini vakavassani tänne Katolilaisuus-palstalle saadakseni mahdollisia neuvoja. Nimenomaan uskon parissa tapahtuvaan mielen työskentelyyn, kuten ylhäällä kirjoitan. Vai olenko sittenkin mielenvikainen, kun tunnen miten tunnen?
PS. Miksi täällä palstalla on aina negatiivinen ote asioihin?
En ole kovin herkkähipiäinen, mutta otan tämän psykiatrille passittamisesi loukkauksena. Et ehkä lukenut mitä kirjoitin. Kysyin: Miten voin kyllin kiittää Jumalaa tästä kaikesta? Jostain syystä minulle tuli tuollainen kiittämisen tarve -reaktio. Sitäkö minun pitäisi mennä psykiatrilta kysymään?
lukenut mitä olen kirjoittanut?
muistutin ilman sarvia ja hampaita siitä, että olennainen osa vakavan, jopa fataalin sairauden toteamista ja sen sekä diagnoosin kanssa elämistä on mahdollisuus keskustella kaikesta diagnoosin merkityksestä ja sen mukanaan tuomista muutoksista pätevässä ja turvallisessa terapeuttisessa ympäristössä. Prosessi on tärkeä ja sitä voidaan nimittää esim. sopeutumisvalmennukseksi. Tarkoitan, että vakavan sairauden edessä ihmisen reaktiot ovat voimakkaat ja voimalliset ja tarvitsemme mmutakin apua ja tukea kuin raamatunlukua ja rukousta, tarvitsemme monentasoista keskusteluapua ja paikan jossa käydä (myös läheistemme kanssa) läpi tunteitamme ja elämänmuutosta. En käyttänyt sanaa psykiatri, sillä mainitsemaani tärkeää terapiatyötä tekevät muutkin ammattilaiset. Jos vakava ja jopa fataali sairaus todetaan, lääkärit ottavat esiin tämän terapiamahdollisuuden sitä suositellen, ja se kannattaa käyttää.
vastauksessani siis paneuduin eniten esittämääsi kohtaan yksi, sillä en itse pidä mielekkäänä esim. rahan antamista niin ryvettyneelle instituutiolle kuin katolinen kirkko. Fataali sairaus aiheuttaa nyt ja jatkossa sinussa muitakin reaktioita kuin vain valtavan halun kiittää, siksikin otin esille mahdollisuudet käydä turvallisesti läpi "viisaita ja hulluja" reaktioitasi, joita sairastuminen saa aikaan. Diagnoosin sulatteleminen ja sen ja sen seurausten kanssa elämiseen opettelu ja eläminen on pitkä prosessi. Pyrin tarjoamaan sinulle apua tuohon prosessiin, en ivannut tai ilkeillyt.
Olen lukenut mitä kirjoitit ja kiitän Sinua siitä sydämmestäni. Kiitos.
Ehkä tämän asian julkinen -joskin nimimerkkien takaa- käsitteleminen kannattaisi jättää sikseen. On kuitenkin niin henkilökohtainen ja arka asia.
Kiitos Sinulla sanoistasi, szigethy, olen lukenut muitakin kirjoituksiasi. Ne ovat hyviä ja tulevat lämpimästä sydämestä.
Kiitos sinulle selvennyksestäsi. Käsitin ensin väärin viestisi. Ehkäpä olet oikeassa. Elelen vain nyt niin akuutissa vaiheessa tuon sairauden suhteen ja mielialat heilahtelevat minne sattuu. Huomenna kuulen asiasta lopulliset tulokset. Uskon että asia on sen jälkeen helpompi käsitellä. Kiitos tarkennuksestasi.
jolla on hyvin suuri riski sairastua leukemiaan ja hän käy vanhempien kanssa parin kuukauden välein tutkimuksissa, että onko syöpä jo alkanut. Eivät lapsen vanhemmat ole mielenvikaisia, kun kiittävät Jumalaa jokaisesta päivästä. Eivätkä he ole tämän kuolemanvaaran takia tarvinneet terapiaa. Terapia on hyvä monelle ja monessa elämäntilanteessa. Kuitenkin kuoleman edessä usko ja luottamus Jumalaan ja iankaikkiseen elämään on lahja, josta on luonnollista tuntea kiitollisuutta.
Yksi tuttuni oli puhumassa luterilaisen kirkon armopäivillä. Hän tekee kuolemaa nelikymppisenä ja elää saattokodissa. Hän lopetti puheensa sanomalla, "Jumala on iso hali", ja kiitti Jumalaa kaikesta hyvästä mitä on saanut.
En osaa antaa neuvoja, miten voisit konkreettisesti osoittaa kiitollisuuttasi Jumalalle. Tuli vaan mieleeni, että kun sydämesi on kiitollisuutta täynnä, Jumala sen kyllä näkee. Eikö se ole jo paljon? Jossain raamatun sanassa sanotaan, että Jumala haluaa tai odottaa meiltä kiitollisuutta. Sinulla on se! Hieno juttu.
Szigethyn neuvot olivat ihan käypiä.
P.S. Ehkä voisit osoittaa kiitollisuuttasi käymällä usein pyhien sakramenttien äärellä, varsinkin eukaristian. Mikäli et asu kaukana kirkosta.
Kiitos hyvästä neuvosta. Menen tänään iiltamessuun. Eilen kasvoi sisälläni vahva tarve saada osallistua eukaristiaan. Ehkä se onkin paras tie. Kiitos sinulle.
Olemme avuttomia, tunnemme itsemme riittämättömiksi ja nöyriksi, sillä mikään ei ole vaikeampaa, lähes mahdotonta, kuin toisen neuvominen noin vakavan asian edessä.
Minun viime kuussa syöpään kuollut ystävättäreni, maallikkofransiskaanisisareni, oli minulle vuosien ajan esimerkki kristillisestä mielenlaadusta. Emme tienneet hänen sairaudestaan ennen kuin viime kesänä.
NYT ymmärrän, miksi hänellä oli tapana sanoa ikään kuin mietiskellen: "Älä pelkää, minä elän" tai miksi hänen puseronsa kankaassa luki eri suuntiin painettuna "Pieni on kaunista". Tai miksi hän mielellään lauloi pikku laulua, jonka olimme oppineet vuosittaisissa EUFRA-kokouksissamme: "Minä uskon, että olet. Minä uskon, että elät. Minä uskon, että tulet vapahtamaan maailman".
Uskon/luulen - enhän voi tietää varmasti - että hän täten seurusteli yht'aikaa meidän ja Vapahtajamme kanssa.
Hän nautti ystävien seurasta ja antoi meidän aina ymmärtää, miten suuresti hän arvosti yhdessäoloamme.
Meillä jokaisella lienee omat päivittäiset kiitoksen aiheemme: puoliso, lapset, lastenlapset, sisaruksemme, ystävät, luonnon kauneus, työn onnistuminen, taiteen tuoma mielihyvä.
Kiitokseen ei ole kaavaa, en ainakaan ole koskaan kuullut sellaisesta. Eri syistä kumpuava kiitollisuus vain aika ajoin täyttää meidät. Juuri nyt mieleeni muistui vanha laulu, jota aina silloin tällöin kuulee suomalaisissa hartaustilaisuuksissa: Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta.
Uskon, että monet kirjoituksesi lukeneista muistavat Sinua, Aatos, rukoúksissa. Minä rukoilen, että tuntisit rukoustemme kantamana Jumalan ja Vapahtajan läheisyyden ja siten saisit turvallisen ja rauhaa tuovan tunteen aidosta rakkaudesta.
Pax et bonum eli Rauhaa ja kaikkinaista hyvää.
Tuulikki Tuuri, maallikkofransiskaani
Itse sairastin 38-41vuotiaana sairautta johon minun olisi pitänyt kuolla.
Itse olin niin sairas etten pystynyt kuin vaivoin toimimaan jos oli pakko.Hyvä että lähimmälle bussipysäkille pystyin kävelemään.
Mutta kumma kyllä ylistys Jumalalle oli suuri.
Joten omakohtaisesti toteaisin, etten ainakaan itse koe seonneeni suuresta ylistyshalustani huolimatta:)
Makasin sängylläni ylistäen kaikkea hetkinä jolloin olin hereillä:näkymää ikkunasta joka tuolloin oli ihmeellisen kaunis, ihmisiä jotka kävivät katsomassa eivätkä hätkähtäneet vaikka liuuin tiedottomuuteen kesken kyläilyn, muistaen rakkaudella niitä jotka eivät kyenneet tulemaan tervehtimään. Kiitin ihan kaikesta Jumalaa.
Mutta huonon kuntoni vuoksi en kyllä olisi enempään kyennyt eikä tullut mieleenikään:)
Joten siinä en voi kyllä neuvoa mitä vielä pitäisi tehdä.
Mutta itse kiitos on minun kokemukseni mukaan ihan mahdollista ja normaalia. Jopa äärettömän hyvä.Toinen vaihtoehto(esim. katkeroituminen tms. ) voisi olla ikävämpi vaihtoehto.
Voimia ja iloa sinulle jatkossakin!
Toivottavasti löydät sen tavan kiittää jota etsit.