Kristiina

koen itse, puolisoni kuoli aivan yllättäen 5v sitten sairaskohtaukseen nuorehkona. Aluksi on turtaa shokkivaihetta ja ihminen toimii kuin robotti. Sitten vasta todellisuus iskee tajuntaan. Mitä kauemmin hautautuu surun keskelle seinien sisään , sitä vaikeampaa on lähteä ihmisten ilmoille. Itse olin viikon lomalla, mutta vaikka lisää tarjottin, en halunnut. Työ lasten parissa piti kiinni elämässä. Ja tuttavien ja työtoverien tuki helpottaa päivien kulkua, tulee syödyksi ja käytyä ulkoilmassa...kyllä illat riittävät surun syövereissä. Ihminen on sosiaalinen , surun jakaminen ja siitä halutessaan puhuminen nostaa pikkuhiljaa raskasta kiveä sydämen päältä, sitä möhkälettä joka menetyksestä syntyy. Jos sitä ei saa purettua ulos, ihminen voi jäädä surunsa vangiksi ja musertua kokonaan, sairastua fyysisesti. Jokainen menettänyt tietää miten suru tuntuu fyysisenä kipuna. Koko keho kipeytyy, tänään koskee vatsaan huomenna jalkoihin...keho yrittää selviytyä ja läpikäydä rasituksen. Ja sydän on se raskain, se vapautuu pikku hiljaa, mutta pieni siru siitä on aina poissa lopullisesti koko loppuelämän. Se menee rakkaan kanssa hautaan.
Jokainen kokee surun omalla tavallaan. Mutta on oltava oikeus myös käsitellä sitä haluamallaan menettelyllä. Toiset ei sitä saa tuomita koska olemme erilaisia. Kyse on jälkeenjääneiden selviytymisestä ja siihen on jokaisen annettava täysi tuki. Kukaan menehtynyt ei toivo omaisilleen kestämätöntä kärsimystä vaan kaikkea tukea ja apu toisilta. Ja rauhaa toipua siten kuin halúaa. Jokainen tietää että ensimmäinen vuosi on vaikein, sitten sydän pikku hiljaa vapautuu, vaikkei koskaan täysin ennalleen.

Voimia jokaiselle läheisensä hiljattain menettäneelle. Surut on surtava, omalla tavallaan...aika parantaa haavat.