Kasteopin historia ja kristillinen kaste tänään
(Veikko Pekki/Raamatunopiskelusivut)
Tämän päivän tilanne
Uskonpuhdistus kumosi 1500-luvulla käsityksen, jonka mukaan pelastus saadaan vain katolisen kirkon jakamien sakramenttien välityksellä ilman henkilökohtaista uskoa. Sakramentit eli armonvälineet, kuten kaste ja ehtoollinen, vaikuttavat vain uskon kautta ihmisen autuudeksi. Eli kuten Luther ilmaisee asian Vähä-katekismuksessa: "Kaste vaikuttaa syntien anteeksisaamisen, vapahtaa kuolemasta ja perkeleestä ja antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset."
Vallankumouksellista entiseen nähden olivat sanat "kaikille jotka uskovat". Näissä sanoissa kristillisyyden painopiste oli ratkaisevasti siirtynyt uskon ulkoisista muodoista henkilökohtaisen vakaumuksen todellisuuteen. Tässä periaatteessa piili koko se vapauden siemen, joka synnytti uuden länsimaisen herätysliikkeen. Sisäistä uskon todellisuutta alettiin pitää tärkeämpänä kuin vanhaa armonvälineiden ympärille pelkistynyttä toimintaa.
Minkalaiseksi sitten muotoutui itse kasteen asema ja merkitys tässä kaikessa? Reformoitu käsitys vei uskonpuhdistuksen armonvälineiden suhteen jopa niin pitkälle, että Herran ehtoollinen nähtiin vain muistoateriana ja kaste pelkkänä vertauskuvallisena toimituksena.
Myös vapaat kristilliset suunnat ovat näihin päiviin saakka pelkistäneet opetuksensa kasteesta ja ehtoollisesta paljolti reformoituun käsitykseen. Kaste nähdään ennemminkin kuuliaisuuden tekona ja seurakuntaan liittymisen välineenä.
Kuitenkin on selvää, että äärireformistinen näkemys kasteesta on Raamatun valossa liian riisuttu näkemys tästä kristinuskon keskeisestä mysteeristä - ellei sana mysteeri tunnu joistakin liian oudolta. Joka tapauksessa kasteen raamatullinen merkitys pelastuksen vastaanottamisen välineenä on vapaissa suunnissa yleensä sivuutettu tai nähdään ongelmallisena.
Miten kaste yhdistyy pelastukseen?
Jotta pääsisimme heti tutkimaan pintaa syvemmältä kasteen suurimerkityksellistä asemaa koko kristinuskon historiassa, kannattaa kastetta ja pelastukseemme liittyviä raamatunkohtia hieman vertailla toisiinsa.
Pelastuksemme kannalta merkittäviä Raamatun käsitteitä ovat usko, parannus eli mielenmuutos, syntien anteeksisaaminen ja uudestisyntyminen. Jokainen näistä asioista esitetään pelastuksen ehtona. Toisin sanoen niiden puuttuminen estää iankaikkisen elämän saamisen:
1. "...joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen", (Mark 16:16).
2. "...ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte", (Luuk. 13:3).
3. "...Sillä synnin palkka on kuolema" (Room. 6:23).
4. "...joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa", (Joh.3:3).
Usko, parannus, syntien anteeksisaaminen ja uudestisyntyminen kuvaavat kaikki yhtä ja samaa tapahtumaa ja todellisuutta ihmiselämässä, vain eri puolilta. Kristillinen kaste, vaikka sen puuttumista ei missään suoraan esitetäkään esteenä iankaikkiselle elämälle, kuuluu kaikkialla Raamatussa kuitenkin osana juuri näihin käsitteisiin:
1. Usko - evankeliumin sanan kuulemisen kautta syntynyt usko - vaatii synnyttyään kastetta:."Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu" (Mark. 16:16). "Mutta kun he nyt uskoivat Filippusta joka julisti evankeliumia... niin he ottivat kasteen", (Ap.t. 8:12).
2. Parannus (kreik. metanoia = mielenmuutos, kääntymys, katumus) edellyttää kasteen ottamista: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen", (Ap.t. 2:38).
3. Syntien anteeksisaaminen yhdistyy parannuksentekoon ("parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava", Luuk. 24:47) ja uskoon ("joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi", Ap.t. 10:43) ja edellyttää myös kastetta: "Ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi", (Ap.t. 2:28). "Nouse, huuda avuksi hänen nimeänsä ja anna kastaa itsesi ja pestä pois syntisi", (Ap.t. 22:16).
4. Uudestisyntyminen vedestä ja Hengestä (Joh. 3:5) sekä pelastus "uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta", (Tiit. 3:5) ovat perinteisesti käsitetyt kasteeseen viittaaviksi raamatunkohdiksi. Vaikka sanaa kaste (baptisma = upotus) ei näissä kohdin esiinny ja niitä on perusteltu toisinkin, voi kasteen kuitenkin yhdistää uudestisyntymisen tapahtumaan sikäli, että ne tapahtuivat apostolisena aikana useimmiten samassa tilanteessa. Kastevesi uudestisynnyttävänä objektina esim. lapsikasteen yhteydessä on kuitenkin puhdas katolinen teesi.
Vasta sisäisen uudestisyntymisen todellisuus uskoontulleessa ihmisessä tekee sitä seuraavasta kasteesta todellisen "peson" eli uudestisyntymisen pesun. Paavalihan käyttää Tiit. 3:5:ssä sanontaa "pelasti hän meidät uudestisyntymisen peson.. kautta" eli viittaa omaan kokemukseensa, kun hän kääntyi Damaskon tiellä ja otti kolmen päivän kuluttua itse kasteen - Paavalia ei kastettu lapsena.
Uskonpuhdistajan taipuminen uudestisyntymisen käsitteessä
Tässä vaiheessa on syytä lainata Lutherin käsitystä uudestisyntymisestä, joka poikkeaa täysin katolisen kirkon käytännöstä ja opista: "Joka tähän saarnaan uskoo, uskoo siis että Kristus on kuollut ja ylösnoussut hänen edestänsä, hänessä on Kristuksen ylösnouseminen osoittanut voimansa ja sen kautta hän uudestisyntyy, toisin sanoen Jumala uudestiluo hänet omaksi kuvakseen ja vuodattaa Pyhän Hengen hänen päälleen, hän oppii tuntemaan Jumalan armollisen tahdon, hän saa sellaisen sydämen, mielen, rohkeuden, tahdon ja ajatukset, joita ei kenelläkään tekopyhällä eikä kerskurilla ole...". (Nun freut euch lieben Christen Gemein, 1. Piet. 1:3:n selitystä).
Edelleen Luther opettaa: "Miten tämä (uudestisyntyminen) tapahtuu? Näin: Jumala antaa sanan, evankeliumin, levitä ja pudota siemenen tavoin ihmissydämiin. Missä sydän vastaanottaa tuon siemenen, siellä Pyhä Henki luo uuden ihmisen; siitä tulee aivan toinen ihminen, jonka ajatukset, sanat ja teot ovat toiset. Sinä muutut täydelleen." (1. Piet. 1:22,23:n selitystä).
"Hän (Jumala) aloittaa iankaikkisen elämän saarnaamalla sinulle suusanallista, kuultavissa olevaa sanaa ja tämän ohella antaa sinulle sellaisen mielen, että sinä vastaanotat sanan ja uskot Häneen". (Joh. 3:36:n selitystä).
Lutherin selkeä opetus uudestisyntymisestä ymmärrettävän sanan kuulemisen perusteella on ristiriidassa katolisen opin kanssa, jonka mukaan kastevesi aiheuttaa lapsen uudestisyntymisen tiedottomassa olotilassa. Tässä kohden katolinen opetus sekoittui kuitenkin myöhemmin Lutherin opetuksiin. Luther, vaikka oli valtava uskonpuhdistaja, taipui katoliseen kasteperinteeseen tässä valtiokirkon olemassaolon ydintä koskettavassa kysymyksessä. Uskonpuhdistaja itse myöntääkin saaneensa uskonpuhdistuksen periaatteet Jumalalta, mutta kasteen paavilta (Galatalaiskirjeen selitys s. 100).
Näin sakramentaalinen kastekäsitys jäi vallitsemaan luterilaista teologiaa ja merkitsemään puhdasoppisessa muodossaan koko pelastusta.
Luther itse tosin olisi halunnut ulottaa eräässä vaiheessa uskonpuhdistuksen koskemaan myös uskovien seurakuntajärjestystä ja kenties kastettakin. Kirjasta "Saksalainen messu ja jumalanpalvelusjärjestys" vuodelta 1526 käy ilmi, että Luther erotti toisistaan valtionkirkon ja raamatullisen seurakunnan: "Oikean evankelisen seurakuntajärjestyksen ei pitäisi olla niin yleinen kuin torilla kaiken kansan seassa, vaan niiden, jotka todella tahtovat olla kristittyjä... pitäisi merkityttää nimensä ja pitää yksityisiä kokouksia... rukoillakseen, lukeakseen, kastaakseen... puoleensa vetävällä ja yksinkertaisemmalla tavalla, ja kaiken määrääjänä olisi sana ja rakkaus. Mutta minä en voi enkä tahdo vielä järjestää sellaista seurakuntaa. Sillä minulla ei ole vielä kansaa eikä henkilöitä sitä varten."
Tässä oli vedenjakaja ja se ratkaiseva askel, joka Lutherilta jäi ottamatta ja joka olisi ulottanut uskonpuhdistuksen jopa kasteeseen saakka. Vaikka hän kannattikin aluksi omantunnonvapautta uskonasioissa, taipui hän myöhemmin kannattamaan kuolemanrangaistusta ja niin sanottujen anabaptistien (uudestikastajien) vainoamista allekirjoittamalla lausunnon yhdessä Melanchtonin kanssa vuonna 1536. Zwingli oli Sveitsissä jo kymmenisen vuotta aiemmin asettunut kannattamaan kuolemanrangaistusta uudestikastajille keisarillisen lain mukaisesti.
Mistä kaikki alkoi?
Pian Uuden testamentin kirjoittamisen jälkeen Raamatulle vieraat virtaukset aiheuttivat sen, että kasteen merkitystä pelastuksessa alettiin ylikorostaa. Vähitellen se irroitettiin täysin aiemmin käsittelemistämme raamatullisista yhteyksistään, eli uskosta, parannuksesta, syntien anteeksisaamisesta ja uudestisyntymisen kokemuksesta.
Mitä laajemmalle pakanamaihin evankeliumi levisi, sitä alttiimmaksi seurakunta kävi pakanallisen filosofian ja mystiikan vaikutuksille. Kaste rituaalinomaisena ulkoisena toimituksena oli luonnollisestikin erityisen altis saamaan sitä mystillistä hohtoa, joka oli totuttu liittämään vieraiden uskontojen mysteereihin, joissa erilaiset kastetoimitukset olivat jo vanhastaan tuttuja.
Vielä 100-luvulla kastekäytäntö oli Uuden testamentin mukainen: uskoviksi tulleet kastettiin välittömästi vedessä upottamalla. Didakheessa eli Kahdentoista apostolin oppi-nimisessä kirjassa, joka on kirjoitettu noin vuonna 100, annetaan ohjeita kastaa "mieluiten juoksevassa vedessä", mutta hätätapauksessa "valelemalla kolmasti". Siinä on myös maininta: "Kastettavan käske paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta." Kaste oli vielä uskoviksi tulleiden kaste, mutta suuntauksena oli jo saattaa lisämääräyksiä kasteen yhteyteen. Myös aika kääntymyksen ja kasteen välillä saattoi venyä pitkäksi, koska kääntymykset kävivät harvinaisemmiksi ja kastekokelaiden uskon laadusta tahdottiin varmistua.
Samoihin aikoihin kirjoitetussa Hermaan paimenessa esiintyy myös uskovien kaste, jota kutsutaan "veden sinetiksi". Uskovien katsottiin kantavan syntejään kasteeseensa saakka, joka vasta vapautti hänet niistä. Huomattava käänne tapahtui vuonna 150 Justinus Marttyyrin kohdalla, joka kuului varhaisiin kirkkoisiin. Hän alkoi nimittää kastetta varsinaiseksi uudestisyntymiseksi.
Raamatun mukaanhan uudestisyntyminen tapahtuu uskovaksi tulon yhteydessä, jolloin ihmiseen pannaan Pyhän Hengen sinetti (Ef. 1:13), kuten Luther myös opetti. Justinuksella oli kuitenkin käsitys, että vasta vesikaste merkitsee uskoontulleiden uudestisyntymisen hetkeä: "Sitten me viemme heidät johonkin paikkaan, jossa on vettä, ja he uudestisyntyvät samalla tavalla kuin mekin uudestisynnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson...".
Kasteen nimittäminen uudestisyntymiseksi oli se siemen, josta kasvoi sakramentalismi: koko uskoontulo voitiin myöhemmin korvata pelkällä kastetoimituksella. Kehitys kulki vääjäämättä tähän suuntaan, vaikka Justinus vielä pitikin selkeää uskonratkaisua kasteen saamisen edellytyksenä.
Valtiokirkkolaitoksen kehittyminen
200-luvulla tilanne oli jo täysin toinen: Virkapappeus oli astunut yleisen pappeuden ja armolahjoihin perustuvan paimentehtävän sijaan. Nimitettiin piispoja, jotka saivat kukin useita seurakuntia johdettavakseen. Vapaiden paikallisten seurakuntien yläpuolelle kehitettiin voimakkaasti kirkollisia johtoelimiä.
Ajan mittaan hylättiin kaikki, jotka eivät taipuneet piispainkokousten päätöksiin. Huomattava teesi eli oppilauselma oli piispa Kyprianuksen 200-luvun puolivälissä julkaisema kirjoitus "Katolisen kirkon yhteydestä". Kirkko alkoi merkitä pelastuslaitosta, jonka ulkopuolella ei ollut iankaikkista elämää.
Tämän opin muotoili lopullisesti ehkä kuuluisin kirkkoisä Augustinus 400-luvulla. Sakramentit, kuten kaste ja ehtoollinen, olivat täysin kirkon hoidossa. Vain niiden välityksellä oli pelastus saatavissa. Oppi Jeesuksen sovitustyöstä ja henkilökohtaisesta uskonvanhurskaudesta jäi taka-alalle. Tärkeintä oli päästä osalliseksi sakramenteista.
Keisari Konstantinus antoi vuonna 313 kristinuskolle tasavertaisen uskonnon aseman Rooman valtakunnassa, ja vuonna 323 siitä tuli valtionuskonto. Kirkosta oli tullut huomattava mahtitekijä valtakunnassa. Siksi keisaritkin sekaantuivat kirkollisiin kysymyksiin.
Tämä kirkko tahtoi luonnollisestikin elää yleisenä eli katolisena kansankirkkona. Siksi se omaksui hiljalleen jalansijaa saaneen lapsikasteen perustakseen. Valtiokirkkoa ei voinut olla olemassa ilman välinettä, jolla kaikki syntyneet kansalaiset saatettiin johdonmukaisesti sen yhteyteen. Melko pian oppikysymyksistä tuli myös valtion lainsäädännön asioita. Rooman valtakunnassa alettiin siinä yhteydessä vainota siellä täällä eläviä apostoliselle opille uskollisia herätyskristittyjä ja seurakuntia. Vuonna 413 säädettiin katolisen kirkon jäsenen kastamisesta kuolemanrangaistus.
Lapsikasteen vakiintuminen
Ensimmäinen maininta lasten kastamisesta esiintyy kirkkoisä Tertullianuksella vuoden 200 tienoilla. Yllättävää on, että tässä maininnassa hän nimenomaan vastustaa sitä. Quintilla-niminen nainen opetti, että lapsetkin tulee kastaa, mutta kyse ei ollut sylilapsista, vaan teksteissä käytetään sanaa "parvulus", joka merkitsee 6-12 vuotiaita. Tertullianus kirjoittaa: "Ne, jotka ymmärtävät kasteen tärkeyden, pelkäävät ennemmin saavansa kasteen liian aikaisin kuin siirtävänsä sen liian kauaksi. Oikea usko on varma pelastuksesta."
On selvästi nähtävissä etteivät suinkaan "kirkkoisät ole perineet apostoleilta tavan kastaa lapsia." Tällainen lause on pantu Origeneen (k. v. 254) suuhun. Tämä usein siteerattu lause sisältyy kiistanalaiseen latinalaiseen käännökseen kirkkoisän teksteistä. Kääntäjät Hieronymus ja Rufus tunnustivat itse tehneensä lisäyksiään kirkkoisän teksteihin.
Apostoleilta perityiksi tavoiksi katsottiin 200-luvulla muutenkin mitä moninaisimpia asioita. Sääntönä oli "quod semper, quod ubique, quod ab omnibus" eli apostolista oli se, minkä kaikki ihmiset, kaikkina aikoina ja kaikkialla hyväksyivät.
Jo ennen Origneen aikaa yleistyivät seuraavat kasteeseen liittyvät asiat, joita pidettiin apostolisena perinteenä: riivaajien ulosajaminen kasteen yhteydessä, kastetun voiteleminen öljyllä ja maidon, hunajan ja suolan antaminen hänelle. Kastettava seppelöitiin, kaunistettiin kukilla ja puettiin valkoisiin vaatteisiin. Kasteen jälkeen ei saanut kylpeä viikkoon jne.
On selvää, ettei tällaisia tapoja peritty Kristuksen apostoleilta, mutta kuitenkin jopa Tertullianus hyväksyi ne ja puolusti niitä sellaisina, vaikka vastustikin lasten kastetta. Origenes hyväksyi puolestaan melko nuoriakin lapsia kasteelle, mutta edellytti heiltä omakohtaista uskonratkaisua. Kaste oli upotuskaste.
Kolmannella vuosisadalla käsitys kasteen uudestisynnyttävästä voimasta oli jo yleisesti levinnyt. Eri maissa lapsikaste sai sijaa hitaamin tai nopeammin. Varsinainen sylilasten kaste syntyi piispa Kyprianuksen toimikaudella Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 253. Kokouksessa esitettiin kuusi perustetta vastasyntyneiden kastamiselle. Huomattava on, ettei näissä perusteissa viitata sanallakaan Jeesuksen käskyyn tai apostoliseen käytäntöön.
Myös osallistuminen ehtoolliselle avattiin tuolloin sylilapsille. Samalla otettiin käytäntöön kummijärjestelmä, kasteveden vihkiminen, uhrit vainajien puolesta sekä munkki- ja nunnalaitos.
Upotuskastetta sovellettiin edelleenkin lapsikasteen vakiinnuttua hitaasti kirkkolaitoksen käytännöksi. Vasta vuonna 1311 Ravennan kirkolliskokouksessa hyväksyttiin valelu virallisesti tasavertaiseksi upottamisen kanssa. Itämainen eli ortodoksinen kirkko on sen sijaan aivan viime aikoihin saakka pitäytynyt upotuskasteessa.
Kasteopin kehityskulku oli tähän asti siis seuraava:
1. Kasteelle alettiin omaksua yhä korostetummin pelastava merkitys.
2. Kasteen alettua merkitä uudestisyntymistä alettiin vähitellen kastaa myös lapsia.
3. Kehittynyt valtiokirkkolaitos omaksui lapsikasteen perustakseen.
Uskonpuhdistuksesta tähän päivään
1500-luvulle tultaessa katolisen kirkon rappio oli kypsyttänyt maaperän historialliselle uudistukselle: anekauppa, Marian jumalointi, pyhimysten palvonta, luostarilaitos, Vanhasta testamentista sovellettu pappislaitos, syntien edestä uhraaminen, pelastuminen tekojen kautta, kiirastulioppi jne. vallitsivat yhdessä moraalisen rappion kanssa. Suhde kirkkoon määräsi täysin uskonkäsityksen ja sääteli yksilön omaatuntoa. Tässä tilanteessa kirkko sai vastaansa Lutherin teesit.
Uskonpuhdistuksen pääperiaatteet olivat vallankumoukselliset: 1) Ihminen tulee autuaaksi yksin uskosta ja yksin armosta. 2) Raamattu on kaiken elämän ja opin ainoa ojennusnuora. Vasta omakohtaisen uskon kautta määräytyy ihmisen suhde kirkkoon eikä päinvastoin.
Protestanttiset uskonpuhdistuskirkot ovat sittemmin historian saatossa jälleen lähentyneet emoyhteisöään katolista kirkkoa. Yhtenä - eikä suinkaan vähäisimpänä - syynä voitaneen pitää keskeisen lapsikastekäytännön säilymistä uskonpuhdistuksesta huolimatta.
Uskonpuhdistuskirkot samoin kuin vapaat seurakunnatkin ovat kaikkina aikoina maksaneet olemassaolonsa joutumalla jonkinlaisen kapinallisen rooliin vallitsevan kirkollisen järjestyksen kannalta katsottuna. Nykyinenkin jännite lapsikasteen ja uskovien kastekäytännön välillä on nähtävä tämän pitkän historiallisen kehityskulun valossa. Tätä jännitettä tuskin voi poistaa niin kauan kuin nämä kaksi linjaa ovat olemassa.
Puhtaasti teologiselta kannalta katsottuna nykyisin voi havaita lähinnä kolme kasteeseen liittyvää virhekäsitystä, jotka poikkeavat alkuperäisestä kristillisestä kasteesta:
1. Lapsikaste annetaan, koska lapsi on syntinen. Kaste poistaa perisynnin, uudestisynnyttää ylhäältä ja tekee otolliseksi (luterilainen käsitys).
2. Lapsikaste annetaan, koska lapset ovat jo Jumalan lapsia: "Kaste on selitys siitä, että lapsi kuuluu Jumalalle" (Hughes, metodismin käsitys).
3. Uskovien kaste on vertauskuvallinen toimitus, tunnustustoimi, jolla liitytään seurakuntaan ja jolla ei ole merkitystä pelastuksen kannalta (kirjoittamaton melko yleinen käsitys vapaissa suunnissa).
Kasteen raamatullinen merkitys
Kaiken edellämainitun yläpuolella pysyy järkkymättä voimassa Raamatun kaste, jonka Herra Jeesus on asettanut ja jota apostolit toteuttivat malliksi kaikille aikakausille:
Uskoviksi tulleiden upotuskaste, jonka kautta pelastus vastaanotetaan yhdessä uskon kanssa (Mark. 16:16). Se saa sisältönsä uskoontulossa tapahtuneen uudestisyntymisen todellisuudesta syntielämän hautana (Kol. 2:12) ja uudestisyntymisen pesona (Tiit. 3:5). Sen paikka on kääntymyksen yhteydessä (Ap.t. 2:38) ja se tapahtuu kolmiyhteisen Jumalan nimeen (Matt. 28:19).
-------------------------------------------------
Kysymys: Miten voin tuoda lapseni Jumalan huomaan?
Vapahtaja siunasi lapsia panemalla kätensä heidän päälleen. Muita ihmisiä Hän sen sijaan kastoi, kun nämä ensin olivat tulleet Hänen opetuslapsikseen: "Jeesus teki opetuslapsiksi ja kastoi useampia kuin Johannes". (Joh. 4:1).
Lapsia Jeesus ei siis koskaan kastanut eikä käskenyt kastaa. Hän siunasi heitä panemalla kätensä heidän päälleen: "'...senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.' Ja hän otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä." (Mark. 10:14-16).
Jeesus asetti kätten päällepanemisen myös seurakunnalle ja sen paimenille Hänen siunauksensa välittämisen tavaksi (Hebr. 6:2, 1. Tim 4:14). Jumalan tahdon mukaista siis on siunata syntyvät lapset seurakunnan piirissä Jeesuksen esittämällä tavalla ja kasvattaa heitä sitten kristillisen seurakunnan yhteydessä. Kasteen ottaminen jää näin kullekin myöhemmäksi vapaaehtoisen Jeesuksen seuraamisen asiaksi.
Kysymys: Voivatko sylilapset sitten olla Jumalalle otollisia ilman uudestisyntymistä tai perisynnin poistamista?
Kyllä he voivat. Lapsi on hengellisesti elävä, ei siksi etteikö hänen luonnossaan olisi syntiä, vaan siksi että Jeesuksen uhri sovitti koko ihmiskunnan synnin. Lapsi tosin syntyy syntiseen, mutta samalla myös sovitettuun ihmissukuun (Room. 5:18).
Tähän jotkut sanovat, että tämän sovituksen osallisuuteen pääsemiseen tarvitaan uudestisyntymistä (se pitää paikkansa) ja että se koskisi myös pikkuvauvoja (se ei pidä paikkaansa). Mutta entäpä kun Jeesus sanoi: "Joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa" (Joh. 3:3)?
Raamatussa on paljon muitakin vastaavia yleisiä sanontoja, jotka eivät suinkaan sulje esimerkiksi sylilapsia piiriinsä: "Kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus", tai "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias" ja vielä: "Joka ei tahdo työtä tehdä tehdä, sen ei syömänkään pidä". Kukaan ei tahtone väittää, että vaikka Raamattu edellämainituissa kohdissa käyttääkin sellaisia sanoja kuin kaikki tai jokainen, että niitä pitäisi soveltaa myös sylilapsiin.
Ketkä uudestisyntymistä sitten tarvitsevat? Raamatun mukaan ne, jotka ovat hengellisesti kuolleita: "Ja Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne". (Ef. 2:1). Milloin ihminen sitten kuolee rikoksiinsa ja synteihinsä? Silloin kun hän alkaa varhaisessa vaiheessa rikkoa käskyjä ja hänessä piilevä syntitaipumus virkoaa ja synti alkaa ilmetä tekoina. Vasta nämä teot eli rikokset - ei perisynnin taipumus sellaisenaan - tuottavat Raamatun mukaan ihmiselle hengellisen kuoleman, kun hän alkaa rikkoa Jumalan lain käskyjä. Sitä ennen, varhaislapsuudessaan, ennen käskysanan rikkomista, ihminen on hengellisesti elävä.
Apostoli todistaa tästä: "...kun käskysana tuli, niin synti virkosi, ja minä kuolin. ...Sillä kun synti otti käskysanasta aiheen, petti se minut ja kuoletti minut käskysanan kautta." (Room. 7:9-11). Kuolema ei voi tapahtua kenellekään, joka ei ensin ole elävä. Paavali oli siis lapsuudessaan hengellisesti elävä ennen kuin hän sitten rikkoi käskyjä ja koki hengellisen kuoleman.
Raamatun mukaan kaikki ihmiset ovat tällä tavalla kuolleet rikoksiinsa - eli menettäneet hengellisen elämänsä, joka heillä syntyessään lapsena oli. Siksi kaikki tarvitsevat kääntymystä ja uskoa Jeesukseen, uudestisyntymistä, kasteen ottamista ja opetuslapseuttamista.
Syntyvä lapsi on siis vapaa - ei perisynnin taipumuksesta - mutta vapaa perisynnin aiheuttamasta velasta ja sen tuottamasta hengellisestä kuolemasta. Hän on sellaisenaan Jumalalle elävä, kuten jo Vanha testamentti asiasta todistaa: "Poika ei kanna isän syntivelkaa, eikä isä kanna pojan syntivelkaa. Vanhurskaan ylitse on tuleva hänen vanhurskautensa, ja jumalattoman ylitse on tuleva hänen jumalattomuutensa", (Hes. 18:20).
Kysymys: Onko lapsikaste sitten kielletty?
Joskus kuulee sylilasten kastamista perusteltavan sillä, ettei Raamattu missään suoranaisesti kiellä sitä. Kuitenkin voidaan esittää ainakin kuusi syytä, miksi kyseinen toimenpide on ristiriidassa Raamatun kanssa:
1. Se on ristiriidassa opetuslapseuden kanssa. Jeesus sanoi: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani", (Joh. 8:31). Jeesus ja apostolit opettivat uskovien upotuskastetta. Raamattu ei missään mainitse muunlaista kastetta.
2. Se on ristiriidassa lasten asemaa koskevan Jeesuksen opetuksen kanssa. Vapahtaja siunasi lapsia sellaisinaan ja asetti heidät esikuviksi Jumalan valtakunnan perillisistä. Pyrkimys muuttaa lasten asemaa (kasteen avulla) joksikin muuksi on Jeesuksen opetuksen vastaista.
3. Se on ristiriidassa uskoontulossa tapahtuvan uudestisyntymisen kanssa. Lapsikasteen yhteydessä opetetaan tiedostamatonta uudestisyntymistä. Se oli kuitenkin kaikilla Raamatun henkilöillä uskoontulon yhteydessä tapahtunut tietoinen kokemus Pyhän Hengen (Ef. 1:13) ja sanan vastaanottamisen kautta (1. Piet. 1:23).
4. Se on ristiriidassa parannuksenteon eli mielenmuutoksen kanssa. Kaste kuuluu tämän parannuksenteon yhteyteen (Ap.t. 2:38).
5. Se on ristiriidassa Jumalan pelastusjärjestyksen kanssa. Sana sanoo: "Anna kastaa itsesi", ei lapsesi. Lapsena toimitettu kaste on myöhemmin suoranainen este uskoontulolle ja parannuksenteolle, kun siihen turvataan. Siitä tulee ongelma lapselle myös myöhemmällä iällä, kun omakohtainen usko ja raamatullisen kasteen ottaminen käy ajankohtaiseksi.
6. Se on ristiriidassa Raamatun seurakuntajärjestyksen kanssa. Seurakunnan kasvu luonnollisen syntyvyyden perustalla tapahtui vain Vanhan testamentin Israelissa, ei enää Uuden testamentin seurakunnassa, johon kuulutaan omakohtaisen uskon ja hengellisen uudestisyntymisen perusteella. Seurakunnan jäseneksi ottaminen kasteen kautta luonnollisen syntymän perustalla johtaa maailman ja seurakunnan tietoiseen sekoittamiseen.
Kysymys: Entä kun Raamattu sanoo, että voi olla vain yksi kaste?
Sana yhdestä kasteesta ei merkitse sitä, etteikö kastetta voisi suorittaa uudelleen, mikäli sitä ei aiemmin ole toimitettu Raamatun mukaisesti. Paavali itse kastoi efesolaiset uudelleen, vaikka juuri heille hän kirjoitti että on vain "yksi Herra, yksi usko, yksi kaste" (Ef. 4:5). Apostoli oli tarkka. Vain se seikka, ettei efesolaisia oltu kastettu oikeaan nimeen, vaikka he olivat uskovia ja opetuslapsia, sai hänet uusimaan kasteen (Ap.t. 19:1-6).
Samassa yhteydessä on kirjoitettu myös: Yksi usko. Jos sinulla aiemmin on ollut uskomuksia, jotka poikkeavat raamatullisesta uskosta, se ei kuitenkaan merkitse ettetkö nyt saisi uskoa uudelleen oikein. Siinä on kirjoitettu myös: Yksi Herra. Jos sinulla on ollut vaikka kymmenen erilaista herraa aikaisemmin, sekään ei merkitse, ettetkö nyt voisi ottaa omaksesi uutta Herraa, Jeesusta Kristusta.
Samoin jos sinulle on aiemmin tehty jokin muu toimitus kuin Herran Jeesuksen asettama uskoviksi tulleiden upotuskaste, se merkitsee sitä että sinua ei vielä koskaan ole kastettu tällä Raamatun sanan mukaisella yhdellä kasteella.
http://www.kolumbus.fi/veikko.pekki/kassuygefgO0OoOO00OO00o00Obc11khj.html
(Veikko Pekki/Raamatunopiskelusivut)
Tämän päivän tilanne
Uskonpuhdistus kumosi 1500-luvulla käsityksen, jonka mukaan pelastus saadaan vain katolisen kirkon jakamien sakramenttien välityksellä ilman henkilökohtaista uskoa. Sakramentit eli armonvälineet, kuten kaste ja ehtoollinen, vaikuttavat vain uskon kautta ihmisen autuudeksi. Eli kuten Luther ilmaisee asian Vähä-katekismuksessa: "Kaste vaikuttaa syntien anteeksisaamisen, vapahtaa kuolemasta ja perkeleestä ja antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset."
Vallankumouksellista entiseen nähden olivat sanat "kaikille jotka uskovat". Näissä sanoissa kristillisyyden painopiste oli ratkaisevasti siirtynyt uskon ulkoisista muodoista henkilökohtaisen vakaumuksen todellisuuteen. Tässä periaatteessa piili koko se vapauden siemen, joka synnytti uuden länsimaisen herätysliikkeen. Sisäistä uskon todellisuutta alettiin pitää tärkeämpänä kuin vanhaa armonvälineiden ympärille pelkistynyttä toimintaa.
Minkalaiseksi sitten muotoutui itse kasteen asema ja merkitys tässä kaikessa? Reformoitu käsitys vei uskonpuhdistuksen armonvälineiden suhteen jopa niin pitkälle, että Herran ehtoollinen nähtiin vain muistoateriana ja kaste pelkkänä vertauskuvallisena toimituksena.
Myös vapaat kristilliset suunnat ovat näihin päiviin saakka pelkistäneet opetuksensa kasteesta ja ehtoollisesta paljolti reformoituun käsitykseen. Kaste nähdään ennemminkin kuuliaisuuden tekona ja seurakuntaan liittymisen välineenä.
Kuitenkin on selvää, että äärireformistinen näkemys kasteesta on Raamatun valossa liian riisuttu näkemys tästä kristinuskon keskeisestä mysteeristä - ellei sana mysteeri tunnu joistakin liian oudolta. Joka tapauksessa kasteen raamatullinen merkitys pelastuksen vastaanottamisen välineenä on vapaissa suunnissa yleensä sivuutettu tai nähdään ongelmallisena.
Miten kaste yhdistyy pelastukseen?
Jotta pääsisimme heti tutkimaan pintaa syvemmältä kasteen suurimerkityksellistä asemaa koko kristinuskon historiassa, kannattaa kastetta ja pelastukseemme liittyviä raamatunkohtia hieman vertailla toisiinsa.
Pelastuksemme kannalta merkittäviä Raamatun käsitteitä ovat usko, parannus eli mielenmuutos, syntien anteeksisaaminen ja uudestisyntyminen. Jokainen näistä asioista esitetään pelastuksen ehtona. Toisin sanoen niiden puuttuminen estää iankaikkisen elämän saamisen:
1. "...joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen", (Mark 16:16).
2. "...ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte", (Luuk. 13:3).
3. "...Sillä synnin palkka on kuolema" (Room. 6:23).
4. "...joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa", (Joh.3:3).
Usko, parannus, syntien anteeksisaaminen ja uudestisyntyminen kuvaavat kaikki yhtä ja samaa tapahtumaa ja todellisuutta ihmiselämässä, vain eri puolilta. Kristillinen kaste, vaikka sen puuttumista ei missään suoraan esitetäkään esteenä iankaikkiselle elämälle, kuuluu kaikkialla Raamatussa kuitenkin osana juuri näihin käsitteisiin:
1. Usko - evankeliumin sanan kuulemisen kautta syntynyt usko - vaatii synnyttyään kastetta:."Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu" (Mark. 16:16). "Mutta kun he nyt uskoivat Filippusta joka julisti evankeliumia... niin he ottivat kasteen", (Ap.t. 8:12).
2. Parannus (kreik. metanoia = mielenmuutos, kääntymys, katumus) edellyttää kasteen ottamista: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen", (Ap.t. 2:38).
3. Syntien anteeksisaaminen yhdistyy parannuksentekoon ("parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava", Luuk. 24:47) ja uskoon ("joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi", Ap.t. 10:43) ja edellyttää myös kastetta: "Ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi", (Ap.t. 2:28). "Nouse, huuda avuksi hänen nimeänsä ja anna kastaa itsesi ja pestä pois syntisi", (Ap.t. 22:16).
4. Uudestisyntyminen vedestä ja Hengestä (Joh. 3:5) sekä pelastus "uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta", (Tiit. 3:5) ovat perinteisesti käsitetyt kasteeseen viittaaviksi raamatunkohdiksi. Vaikka sanaa kaste (baptisma = upotus) ei näissä kohdin esiinny ja niitä on perusteltu toisinkin, voi kasteen kuitenkin yhdistää uudestisyntymisen tapahtumaan sikäli, että ne tapahtuivat apostolisena aikana useimmiten samassa tilanteessa. Kastevesi uudestisynnyttävänä objektina esim. lapsikasteen yhteydessä on kuitenkin puhdas katolinen teesi.
Vasta sisäisen uudestisyntymisen todellisuus uskoontulleessa ihmisessä tekee sitä seuraavasta kasteesta todellisen "peson" eli uudestisyntymisen pesun. Paavalihan käyttää Tiit. 3:5:ssä sanontaa "pelasti hän meidät uudestisyntymisen peson.. kautta" eli viittaa omaan kokemukseensa, kun hän kääntyi Damaskon tiellä ja otti kolmen päivän kuluttua itse kasteen - Paavalia ei kastettu lapsena.
Uskonpuhdistajan taipuminen uudestisyntymisen käsitteessä
Tässä vaiheessa on syytä lainata Lutherin käsitystä uudestisyntymisestä, joka poikkeaa täysin katolisen kirkon käytännöstä ja opista: "Joka tähän saarnaan uskoo, uskoo siis että Kristus on kuollut ja ylösnoussut hänen edestänsä, hänessä on Kristuksen ylösnouseminen osoittanut voimansa ja sen kautta hän uudestisyntyy, toisin sanoen Jumala uudestiluo hänet omaksi kuvakseen ja vuodattaa Pyhän Hengen hänen päälleen, hän oppii tuntemaan Jumalan armollisen tahdon, hän saa sellaisen sydämen, mielen, rohkeuden, tahdon ja ajatukset, joita ei kenelläkään tekopyhällä eikä kerskurilla ole...". (Nun freut euch lieben Christen Gemein, 1. Piet. 1:3:n selitystä).
Edelleen Luther opettaa: "Miten tämä (uudestisyntyminen) tapahtuu? Näin: Jumala antaa sanan, evankeliumin, levitä ja pudota siemenen tavoin ihmissydämiin. Missä sydän vastaanottaa tuon siemenen, siellä Pyhä Henki luo uuden ihmisen; siitä tulee aivan toinen ihminen, jonka ajatukset, sanat ja teot ovat toiset. Sinä muutut täydelleen." (1. Piet. 1:22,23:n selitystä).
"Hän (Jumala) aloittaa iankaikkisen elämän saarnaamalla sinulle suusanallista, kuultavissa olevaa sanaa ja tämän ohella antaa sinulle sellaisen mielen, että sinä vastaanotat sanan ja uskot Häneen". (Joh. 3:36:n selitystä).
Lutherin selkeä opetus uudestisyntymisestä ymmärrettävän sanan kuulemisen perusteella on ristiriidassa katolisen opin kanssa, jonka mukaan kastevesi aiheuttaa lapsen uudestisyntymisen tiedottomassa olotilassa. Tässä kohden katolinen opetus sekoittui kuitenkin myöhemmin Lutherin opetuksiin. Luther, vaikka oli valtava uskonpuhdistaja, taipui katoliseen kasteperinteeseen tässä valtiokirkon olemassaolon ydintä koskettavassa kysymyksessä. Uskonpuhdistaja itse myöntääkin saaneensa uskonpuhdistuksen periaatteet Jumalalta, mutta kasteen paavilta (Galatalaiskirjeen selitys s. 100).
Näin sakramentaalinen kastekäsitys jäi vallitsemaan luterilaista teologiaa ja merkitsemään puhdasoppisessa muodossaan koko pelastusta.
Luther itse tosin olisi halunnut ulottaa eräässä vaiheessa uskonpuhdistuksen koskemaan myös uskovien seurakuntajärjestystä ja kenties kastettakin. Kirjasta "Saksalainen messu ja jumalanpalvelusjärjestys" vuodelta 1526 käy ilmi, että Luther erotti toisistaan valtionkirkon ja raamatullisen seurakunnan: "Oikean evankelisen seurakuntajärjestyksen ei pitäisi olla niin yleinen kuin torilla kaiken kansan seassa, vaan niiden, jotka todella tahtovat olla kristittyjä... pitäisi merkityttää nimensä ja pitää yksityisiä kokouksia... rukoillakseen, lukeakseen, kastaakseen... puoleensa vetävällä ja yksinkertaisemmalla tavalla, ja kaiken määrääjänä olisi sana ja rakkaus. Mutta minä en voi enkä tahdo vielä järjestää sellaista seurakuntaa. Sillä minulla ei ole vielä kansaa eikä henkilöitä sitä varten."
Tässä oli vedenjakaja ja se ratkaiseva askel, joka Lutherilta jäi ottamatta ja joka olisi ulottanut uskonpuhdistuksen jopa kasteeseen saakka. Vaikka hän kannattikin aluksi omantunnonvapautta uskonasioissa, taipui hän myöhemmin kannattamaan kuolemanrangaistusta ja niin sanottujen anabaptistien (uudestikastajien) vainoamista allekirjoittamalla lausunnon yhdessä Melanchtonin kanssa vuonna 1536. Zwingli oli Sveitsissä jo kymmenisen vuotta aiemmin asettunut kannattamaan kuolemanrangaistusta uudestikastajille keisarillisen lain mukaisesti.
Mistä kaikki alkoi?
Pian Uuden testamentin kirjoittamisen jälkeen Raamatulle vieraat virtaukset aiheuttivat sen, että kasteen merkitystä pelastuksessa alettiin ylikorostaa. Vähitellen se irroitettiin täysin aiemmin käsittelemistämme raamatullisista yhteyksistään, eli uskosta, parannuksesta, syntien anteeksisaamisesta ja uudestisyntymisen kokemuksesta.
Mitä laajemmalle pakanamaihin evankeliumi levisi, sitä alttiimmaksi seurakunta kävi pakanallisen filosofian ja mystiikan vaikutuksille. Kaste rituaalinomaisena ulkoisena toimituksena oli luonnollisestikin erityisen altis saamaan sitä mystillistä hohtoa, joka oli totuttu liittämään vieraiden uskontojen mysteereihin, joissa erilaiset kastetoimitukset olivat jo vanhastaan tuttuja.
Vielä 100-luvulla kastekäytäntö oli Uuden testamentin mukainen: uskoviksi tulleet kastettiin välittömästi vedessä upottamalla. Didakheessa eli Kahdentoista apostolin oppi-nimisessä kirjassa, joka on kirjoitettu noin vuonna 100, annetaan ohjeita kastaa "mieluiten juoksevassa vedessä", mutta hätätapauksessa "valelemalla kolmasti". Siinä on myös maininta: "Kastettavan käske paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta." Kaste oli vielä uskoviksi tulleiden kaste, mutta suuntauksena oli jo saattaa lisämääräyksiä kasteen yhteyteen. Myös aika kääntymyksen ja kasteen välillä saattoi venyä pitkäksi, koska kääntymykset kävivät harvinaisemmiksi ja kastekokelaiden uskon laadusta tahdottiin varmistua.
Samoihin aikoihin kirjoitetussa Hermaan paimenessa esiintyy myös uskovien kaste, jota kutsutaan "veden sinetiksi". Uskovien katsottiin kantavan syntejään kasteeseensa saakka, joka vasta vapautti hänet niistä. Huomattava käänne tapahtui vuonna 150 Justinus Marttyyrin kohdalla, joka kuului varhaisiin kirkkoisiin. Hän alkoi nimittää kastetta varsinaiseksi uudestisyntymiseksi.
Raamatun mukaanhan uudestisyntyminen tapahtuu uskovaksi tulon yhteydessä, jolloin ihmiseen pannaan Pyhän Hengen sinetti (Ef. 1:13), kuten Luther myös opetti. Justinuksella oli kuitenkin käsitys, että vasta vesikaste merkitsee uskoontulleiden uudestisyntymisen hetkeä: "Sitten me viemme heidät johonkin paikkaan, jossa on vettä, ja he uudestisyntyvät samalla tavalla kuin mekin uudestisynnyimme. Sillä he vastaanottavat silloin vesipeson...".
Kasteen nimittäminen uudestisyntymiseksi oli se siemen, josta kasvoi sakramentalismi: koko uskoontulo voitiin myöhemmin korvata pelkällä kastetoimituksella. Kehitys kulki vääjäämättä tähän suuntaan, vaikka Justinus vielä pitikin selkeää uskonratkaisua kasteen saamisen edellytyksenä.
Valtiokirkkolaitoksen kehittyminen
200-luvulla tilanne oli jo täysin toinen: Virkapappeus oli astunut yleisen pappeuden ja armolahjoihin perustuvan paimentehtävän sijaan. Nimitettiin piispoja, jotka saivat kukin useita seurakuntia johdettavakseen. Vapaiden paikallisten seurakuntien yläpuolelle kehitettiin voimakkaasti kirkollisia johtoelimiä.
Ajan mittaan hylättiin kaikki, jotka eivät taipuneet piispainkokousten päätöksiin. Huomattava teesi eli oppilauselma oli piispa Kyprianuksen 200-luvun puolivälissä julkaisema kirjoitus "Katolisen kirkon yhteydestä". Kirkko alkoi merkitä pelastuslaitosta, jonka ulkopuolella ei ollut iankaikkista elämää.
Tämän opin muotoili lopullisesti ehkä kuuluisin kirkkoisä Augustinus 400-luvulla. Sakramentit, kuten kaste ja ehtoollinen, olivat täysin kirkon hoidossa. Vain niiden välityksellä oli pelastus saatavissa. Oppi Jeesuksen sovitustyöstä ja henkilökohtaisesta uskonvanhurskaudesta jäi taka-alalle. Tärkeintä oli päästä osalliseksi sakramenteista.
Keisari Konstantinus antoi vuonna 313 kristinuskolle tasavertaisen uskonnon aseman Rooman valtakunnassa, ja vuonna 323 siitä tuli valtionuskonto. Kirkosta oli tullut huomattava mahtitekijä valtakunnassa. Siksi keisaritkin sekaantuivat kirkollisiin kysymyksiin.
Tämä kirkko tahtoi luonnollisestikin elää yleisenä eli katolisena kansankirkkona. Siksi se omaksui hiljalleen jalansijaa saaneen lapsikasteen perustakseen. Valtiokirkkoa ei voinut olla olemassa ilman välinettä, jolla kaikki syntyneet kansalaiset saatettiin johdonmukaisesti sen yhteyteen. Melko pian oppikysymyksistä tuli myös valtion lainsäädännön asioita. Rooman valtakunnassa alettiin siinä yhteydessä vainota siellä täällä eläviä apostoliselle opille uskollisia herätyskristittyjä ja seurakuntia. Vuonna 413 säädettiin katolisen kirkon jäsenen kastamisesta kuolemanrangaistus.
Lapsikasteen vakiintuminen
Ensimmäinen maininta lasten kastamisesta esiintyy kirkkoisä Tertullianuksella vuoden 200 tienoilla. Yllättävää on, että tässä maininnassa hän nimenomaan vastustaa sitä. Quintilla-niminen nainen opetti, että lapsetkin tulee kastaa, mutta kyse ei ollut sylilapsista, vaan teksteissä käytetään sanaa "parvulus", joka merkitsee 6-12 vuotiaita. Tertullianus kirjoittaa: "Ne, jotka ymmärtävät kasteen tärkeyden, pelkäävät ennemmin saavansa kasteen liian aikaisin kuin siirtävänsä sen liian kauaksi. Oikea usko on varma pelastuksesta."
On selvästi nähtävissä etteivät suinkaan "kirkkoisät ole perineet apostoleilta tavan kastaa lapsia." Tällainen lause on pantu Origeneen (k. v. 254) suuhun. Tämä usein siteerattu lause sisältyy kiistanalaiseen latinalaiseen käännökseen kirkkoisän teksteistä. Kääntäjät Hieronymus ja Rufus tunnustivat itse tehneensä lisäyksiään kirkkoisän teksteihin.
Apostoleilta perityiksi tavoiksi katsottiin 200-luvulla muutenkin mitä moninaisimpia asioita. Sääntönä oli "quod semper, quod ubique, quod ab omnibus" eli apostolista oli se, minkä kaikki ihmiset, kaikkina aikoina ja kaikkialla hyväksyivät.
Jo ennen Origneen aikaa yleistyivät seuraavat kasteeseen liittyvät asiat, joita pidettiin apostolisena perinteenä: riivaajien ulosajaminen kasteen yhteydessä, kastetun voiteleminen öljyllä ja maidon, hunajan ja suolan antaminen hänelle. Kastettava seppelöitiin, kaunistettiin kukilla ja puettiin valkoisiin vaatteisiin. Kasteen jälkeen ei saanut kylpeä viikkoon jne.
On selvää, ettei tällaisia tapoja peritty Kristuksen apostoleilta, mutta kuitenkin jopa Tertullianus hyväksyi ne ja puolusti niitä sellaisina, vaikka vastustikin lasten kastetta. Origenes hyväksyi puolestaan melko nuoriakin lapsia kasteelle, mutta edellytti heiltä omakohtaista uskonratkaisua. Kaste oli upotuskaste.
Kolmannella vuosisadalla käsitys kasteen uudestisynnyttävästä voimasta oli jo yleisesti levinnyt. Eri maissa lapsikaste sai sijaa hitaamin tai nopeammin. Varsinainen sylilasten kaste syntyi piispa Kyprianuksen toimikaudella Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 253. Kokouksessa esitettiin kuusi perustetta vastasyntyneiden kastamiselle. Huomattava on, ettei näissä perusteissa viitata sanallakaan Jeesuksen käskyyn tai apostoliseen käytäntöön.
Myös osallistuminen ehtoolliselle avattiin tuolloin sylilapsille. Samalla otettiin käytäntöön kummijärjestelmä, kasteveden vihkiminen, uhrit vainajien puolesta sekä munkki- ja nunnalaitos.
Upotuskastetta sovellettiin edelleenkin lapsikasteen vakiinnuttua hitaasti kirkkolaitoksen käytännöksi. Vasta vuonna 1311 Ravennan kirkolliskokouksessa hyväksyttiin valelu virallisesti tasavertaiseksi upottamisen kanssa. Itämainen eli ortodoksinen kirkko on sen sijaan aivan viime aikoihin saakka pitäytynyt upotuskasteessa.
Kasteopin kehityskulku oli tähän asti siis seuraava:
1. Kasteelle alettiin omaksua yhä korostetummin pelastava merkitys.
2. Kasteen alettua merkitä uudestisyntymistä alettiin vähitellen kastaa myös lapsia.
3. Kehittynyt valtiokirkkolaitos omaksui lapsikasteen perustakseen.
Uskonpuhdistuksesta tähän päivään
1500-luvulle tultaessa katolisen kirkon rappio oli kypsyttänyt maaperän historialliselle uudistukselle: anekauppa, Marian jumalointi, pyhimysten palvonta, luostarilaitos, Vanhasta testamentista sovellettu pappislaitos, syntien edestä uhraaminen, pelastuminen tekojen kautta, kiirastulioppi jne. vallitsivat yhdessä moraalisen rappion kanssa. Suhde kirkkoon määräsi täysin uskonkäsityksen ja sääteli yksilön omaatuntoa. Tässä tilanteessa kirkko sai vastaansa Lutherin teesit.
Uskonpuhdistuksen pääperiaatteet olivat vallankumoukselliset: 1) Ihminen tulee autuaaksi yksin uskosta ja yksin armosta. 2) Raamattu on kaiken elämän ja opin ainoa ojennusnuora. Vasta omakohtaisen uskon kautta määräytyy ihmisen suhde kirkkoon eikä päinvastoin.
Protestanttiset uskonpuhdistuskirkot ovat sittemmin historian saatossa jälleen lähentyneet emoyhteisöään katolista kirkkoa. Yhtenä - eikä suinkaan vähäisimpänä - syynä voitaneen pitää keskeisen lapsikastekäytännön säilymistä uskonpuhdistuksesta huolimatta.
Uskonpuhdistuskirkot samoin kuin vapaat seurakunnatkin ovat kaikkina aikoina maksaneet olemassaolonsa joutumalla jonkinlaisen kapinallisen rooliin vallitsevan kirkollisen järjestyksen kannalta katsottuna. Nykyinenkin jännite lapsikasteen ja uskovien kastekäytännön välillä on nähtävä tämän pitkän historiallisen kehityskulun valossa. Tätä jännitettä tuskin voi poistaa niin kauan kuin nämä kaksi linjaa ovat olemassa.
Puhtaasti teologiselta kannalta katsottuna nykyisin voi havaita lähinnä kolme kasteeseen liittyvää virhekäsitystä, jotka poikkeavat alkuperäisestä kristillisestä kasteesta:
1. Lapsikaste annetaan, koska lapsi on syntinen. Kaste poistaa perisynnin, uudestisynnyttää ylhäältä ja tekee otolliseksi (luterilainen käsitys).
2. Lapsikaste annetaan, koska lapset ovat jo Jumalan lapsia: "Kaste on selitys siitä, että lapsi kuuluu Jumalalle" (Hughes, metodismin käsitys).
3. Uskovien kaste on vertauskuvallinen toimitus, tunnustustoimi, jolla liitytään seurakuntaan ja jolla ei ole merkitystä pelastuksen kannalta (kirjoittamaton melko yleinen käsitys vapaissa suunnissa).
Kasteen raamatullinen merkitys
Kaiken edellämainitun yläpuolella pysyy järkkymättä voimassa Raamatun kaste, jonka Herra Jeesus on asettanut ja jota apostolit toteuttivat malliksi kaikille aikakausille:
Uskoviksi tulleiden upotuskaste, jonka kautta pelastus vastaanotetaan yhdessä uskon kanssa (Mark. 16:16). Se saa sisältönsä uskoontulossa tapahtuneen uudestisyntymisen todellisuudesta syntielämän hautana (Kol. 2:12) ja uudestisyntymisen pesona (Tiit. 3:5). Sen paikka on kääntymyksen yhteydessä (Ap.t. 2:38) ja se tapahtuu kolmiyhteisen Jumalan nimeen (Matt. 28:19).
-------------------------------------------------
Kysymys: Miten voin tuoda lapseni Jumalan huomaan?
Vapahtaja siunasi lapsia panemalla kätensä heidän päälleen. Muita ihmisiä Hän sen sijaan kastoi, kun nämä ensin olivat tulleet Hänen opetuslapsikseen: "Jeesus teki opetuslapsiksi ja kastoi useampia kuin Johannes". (Joh. 4:1).
Lapsia Jeesus ei siis koskaan kastanut eikä käskenyt kastaa. Hän siunasi heitä panemalla kätensä heidän päälleen: "'...senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.' Ja hän otti heitä syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä." (Mark. 10:14-16).
Jeesus asetti kätten päällepanemisen myös seurakunnalle ja sen paimenille Hänen siunauksensa välittämisen tavaksi (Hebr. 6:2, 1. Tim 4:14). Jumalan tahdon mukaista siis on siunata syntyvät lapset seurakunnan piirissä Jeesuksen esittämällä tavalla ja kasvattaa heitä sitten kristillisen seurakunnan yhteydessä. Kasteen ottaminen jää näin kullekin myöhemmäksi vapaaehtoisen Jeesuksen seuraamisen asiaksi.
Kysymys: Voivatko sylilapset sitten olla Jumalalle otollisia ilman uudestisyntymistä tai perisynnin poistamista?
Kyllä he voivat. Lapsi on hengellisesti elävä, ei siksi etteikö hänen luonnossaan olisi syntiä, vaan siksi että Jeesuksen uhri sovitti koko ihmiskunnan synnin. Lapsi tosin syntyy syntiseen, mutta samalla myös sovitettuun ihmissukuun (Room. 5:18).
Tähän jotkut sanovat, että tämän sovituksen osallisuuteen pääsemiseen tarvitaan uudestisyntymistä (se pitää paikkansa) ja että se koskisi myös pikkuvauvoja (se ei pidä paikkaansa). Mutta entäpä kun Jeesus sanoi: "Joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa" (Joh. 3:3)?
Raamatussa on paljon muitakin vastaavia yleisiä sanontoja, jotka eivät suinkaan sulje esimerkiksi sylilapsia piiriinsä: "Kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus", tai "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias" ja vielä: "Joka ei tahdo työtä tehdä tehdä, sen ei syömänkään pidä". Kukaan ei tahtone väittää, että vaikka Raamattu edellämainituissa kohdissa käyttääkin sellaisia sanoja kuin kaikki tai jokainen, että niitä pitäisi soveltaa myös sylilapsiin.
Ketkä uudestisyntymistä sitten tarvitsevat? Raamatun mukaan ne, jotka ovat hengellisesti kuolleita: "Ja Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne". (Ef. 2:1). Milloin ihminen sitten kuolee rikoksiinsa ja synteihinsä? Silloin kun hän alkaa varhaisessa vaiheessa rikkoa käskyjä ja hänessä piilevä syntitaipumus virkoaa ja synti alkaa ilmetä tekoina. Vasta nämä teot eli rikokset - ei perisynnin taipumus sellaisenaan - tuottavat Raamatun mukaan ihmiselle hengellisen kuoleman, kun hän alkaa rikkoa Jumalan lain käskyjä. Sitä ennen, varhaislapsuudessaan, ennen käskysanan rikkomista, ihminen on hengellisesti elävä.
Apostoli todistaa tästä: "...kun käskysana tuli, niin synti virkosi, ja minä kuolin. ...Sillä kun synti otti käskysanasta aiheen, petti se minut ja kuoletti minut käskysanan kautta." (Room. 7:9-11). Kuolema ei voi tapahtua kenellekään, joka ei ensin ole elävä. Paavali oli siis lapsuudessaan hengellisesti elävä ennen kuin hän sitten rikkoi käskyjä ja koki hengellisen kuoleman.
Raamatun mukaan kaikki ihmiset ovat tällä tavalla kuolleet rikoksiinsa - eli menettäneet hengellisen elämänsä, joka heillä syntyessään lapsena oli. Siksi kaikki tarvitsevat kääntymystä ja uskoa Jeesukseen, uudestisyntymistä, kasteen ottamista ja opetuslapseuttamista.
Syntyvä lapsi on siis vapaa - ei perisynnin taipumuksesta - mutta vapaa perisynnin aiheuttamasta velasta ja sen tuottamasta hengellisestä kuolemasta. Hän on sellaisenaan Jumalalle elävä, kuten jo Vanha testamentti asiasta todistaa: "Poika ei kanna isän syntivelkaa, eikä isä kanna pojan syntivelkaa. Vanhurskaan ylitse on tuleva hänen vanhurskautensa, ja jumalattoman ylitse on tuleva hänen jumalattomuutensa", (Hes. 18:20).
Kysymys: Onko lapsikaste sitten kielletty?
Joskus kuulee sylilasten kastamista perusteltavan sillä, ettei Raamattu missään suoranaisesti kiellä sitä. Kuitenkin voidaan esittää ainakin kuusi syytä, miksi kyseinen toimenpide on ristiriidassa Raamatun kanssa:
1. Se on ristiriidassa opetuslapseuden kanssa. Jeesus sanoi: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani", (Joh. 8:31). Jeesus ja apostolit opettivat uskovien upotuskastetta. Raamattu ei missään mainitse muunlaista kastetta.
2. Se on ristiriidassa lasten asemaa koskevan Jeesuksen opetuksen kanssa. Vapahtaja siunasi lapsia sellaisinaan ja asetti heidät esikuviksi Jumalan valtakunnan perillisistä. Pyrkimys muuttaa lasten asemaa (kasteen avulla) joksikin muuksi on Jeesuksen opetuksen vastaista.
3. Se on ristiriidassa uskoontulossa tapahtuvan uudestisyntymisen kanssa. Lapsikasteen yhteydessä opetetaan tiedostamatonta uudestisyntymistä. Se oli kuitenkin kaikilla Raamatun henkilöillä uskoontulon yhteydessä tapahtunut tietoinen kokemus Pyhän Hengen (Ef. 1:13) ja sanan vastaanottamisen kautta (1. Piet. 1:23).
4. Se on ristiriidassa parannuksenteon eli mielenmuutoksen kanssa. Kaste kuuluu tämän parannuksenteon yhteyteen (Ap.t. 2:38).
5. Se on ristiriidassa Jumalan pelastusjärjestyksen kanssa. Sana sanoo: "Anna kastaa itsesi", ei lapsesi. Lapsena toimitettu kaste on myöhemmin suoranainen este uskoontulolle ja parannuksenteolle, kun siihen turvataan. Siitä tulee ongelma lapselle myös myöhemmällä iällä, kun omakohtainen usko ja raamatullisen kasteen ottaminen käy ajankohtaiseksi.
6. Se on ristiriidassa Raamatun seurakuntajärjestyksen kanssa. Seurakunnan kasvu luonnollisen syntyvyyden perustalla tapahtui vain Vanhan testamentin Israelissa, ei enää Uuden testamentin seurakunnassa, johon kuulutaan omakohtaisen uskon ja hengellisen uudestisyntymisen perusteella. Seurakunnan jäseneksi ottaminen kasteen kautta luonnollisen syntymän perustalla johtaa maailman ja seurakunnan tietoiseen sekoittamiseen.
Kysymys: Entä kun Raamattu sanoo, että voi olla vain yksi kaste?
Sana yhdestä kasteesta ei merkitse sitä, etteikö kastetta voisi suorittaa uudelleen, mikäli sitä ei aiemmin ole toimitettu Raamatun mukaisesti. Paavali itse kastoi efesolaiset uudelleen, vaikka juuri heille hän kirjoitti että on vain "yksi Herra, yksi usko, yksi kaste" (Ef. 4:5). Apostoli oli tarkka. Vain se seikka, ettei efesolaisia oltu kastettu oikeaan nimeen, vaikka he olivat uskovia ja opetuslapsia, sai hänet uusimaan kasteen (Ap.t. 19:1-6).
Samassa yhteydessä on kirjoitettu myös: Yksi usko. Jos sinulla aiemmin on ollut uskomuksia, jotka poikkeavat raamatullisesta uskosta, se ei kuitenkaan merkitse ettetkö nyt saisi uskoa uudelleen oikein. Siinä on kirjoitettu myös: Yksi Herra. Jos sinulla on ollut vaikka kymmenen erilaista herraa aikaisemmin, sekään ei merkitse, ettetkö nyt voisi ottaa omaksesi uutta Herraa, Jeesusta Kristusta.
Samoin jos sinulle on aiemmin tehty jokin muu toimitus kuin Herran Jeesuksen asettama uskoviksi tulleiden upotuskaste, se merkitsee sitä että sinua ei vielä koskaan ole kastettu tällä Raamatun sanan mukaisella yhdellä kasteella.
http://www.kolumbus.fi/veikko.pekki/kassuygefgO0OoOO00OO00o00Obc11khj.html
Vastaukset 17
Vanhimmat
Pekkihän on tunnettu harhaoppinen perkeleen palvoja.
harhaoppinen perkeleen palvoja????
Ovelasti oli kirjoituksessa jätetty mainitsematta, että Jeesus asetti Kristillisen kasteensa vasta sovintoveren vuodatettuaan, ennen taivaaseen astumistaan. Mutta kukapa siihen kiinnittää huomiota, kun kirjoitus on tarpeeksi pitkäksi tehty.
Eipä siten vielä Jeesuksen maan päällä ollessa ja eläessä ketään voitu vielä kastaa sillä kasteella, jonka hän itse asetti vasta kuolemansa jälkeen: "menkää ja tehkää kaikki kansat (onko lapsettomiakin kansoja?) minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä".. Matt.28.
Jeesuksella oli valta maan päällä eläessään antaa perisynti ja muut synnit anteeksi heti ilman kastettakin, lapsista ryöväriin ristinpuulla asti, keitä hän kohtasikin. Lapsen oli helppo ottaa vastaan Jumalan valtakunta Jeesuksen kohdattuaan, mutta rikkaalle miehelle se oli vaikeaa. Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle. Jotakin se on siis lapsenkin vastaan otettava.Ei se nyt taida lapsi ihan suoraan taivaan porttien sisäpuolellekään syntyä tähän maailmaan tullessaan.
Lapsen on otettava vastaan Jumalan valtakunta, ei sen vähempää. Ja sitä lapselle jo kasteessa tarjotaan. Jollei sitten joku kiivaasti estä lapsen saamasta ja vastaanottamasta Jumalan valtakuntaa ja kasteessa saatavaa osallisuutta Kristuksen pelastavaan kuolemaan. Ja tulemista kasteessa yhdeksi ruumiiksi Kristuksen kanssa.
Raamattu osoittaa ihmislapsen aseman Jumalan edessä; eipä ollut vastasyntyneillä lapsilla erityiskohtelua Sodoman ja Comorran päivinä, ei ollut viattomuudesta apua Nooan päivinä. Taisivat silloinkin vanhemmat luottaa lastensa viattomuuteen pelastuksen perustana. Miten mahtaa käydä Ihmisen Pojan päivänä, joka tulee äkkiarvaamatta. Miten mahtaa käydä kastamattomien pienokaisten tuolloin Kristuksen ruumiin ulkopuolella.
Onko jäänyt opinkiihkoissa pukematta kasteessa saatavat häävaatteet pienokaisten ylle. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Onko puettukin pienokaisten päälle vain viattomuuden vaippa ja ryhmäopin kaapu?
Järkyttävä on oppisi. Olisit sysäämässä helvettiin myös kaikki ne lapset, jotka kuolevat äitiensä kohtuun tai synnytyksen jälkeen. Luulet pelastuksen olevan IHMISEN käsissä - kerkiääkö kastaja paikalle vai eikö kerkiä.
Onneksi ne ovat Jeesuksen lävistetyt kädet, joihin pienet lapset saa laskea, eikä kastepapin kädet.
Ja oletko aivan varma, että Sodomassa ja Gomorrassa kuolleet pienet vauvat joutuvat kadotukseen?
Pienet lapset pääsevät mukaan taivaan iloon, siitä älä huolehdi. Ihan ilman ristiäisiäkin...
Pääsevätkö myös kaikkien muiden maiden lapset taivaaseen ilman muuta sellaisenaan (Muslimilapset, Hindulapset jne)?
kyllä mää ainakin niin uskon. Miksi se koskisi vain kristillisiin koteihin syntyneitä lapsia...
Kyllä. Ei Jumala näe heitä hindulapsina, muslimilapsina, luterilaislapsina, lestadiolaislapsina... Jokaisen vauvan sielu on Jeesuksen verellä Jumalalle ostettu.
Mutta eikö muslimit haluaisi viedä omat lapsensa omaan taivaaseensa ja hindut samoin. Antaisivatko he lapsensa jollekin Jeesukselle, josta eivät ole mitään kuulleet?
Täähän on sitten vaan uskon kysymys ja mää uskon niin ettei olemassa oo kuin yksi taivas, jonne uskovaisena kuolleet pääsee.
Jos ymmärsin oikein, niin muslimienkin lapset ovat oikeasti pelastuneita Kristittyjä?
Tässähän on nyt kyse kristillisestä käsityksestä
eikä siitä mitä muslimit, hindut tai vaikkapa
ateistit ajattelevat.
Lyhyt aika sitten olin keskustelussa erään
viidesläisen kanssa, joka oli sitä mieltä,
että kastamaton (syli)lapsi joutuu helvettiin,
jos häntä ei ehditä kastaa. Kysymys on siis
"kerkiämisestä". Hän kielsi Matt. 18:6
Vapahtajan todistuksen lapsen uskosta koskevan
muita kuin KASTETTAVIA lapsia. Sinänsä
esim. viidesläisyydelle muilta osin kiitos
ja kunnia raamatullisuudesta.
KUITENKIN on yksi kysymys on varmasti tehty
jokaiselle ns. kristittyjen lapselle: oletko
sinä synneilläsi ristiin naulinnut Kunnian
Herran ? Jos olet, niin se tarkoittaa sitä,
että sinulla joskus on ollut Kristus, Hän
jossa sinut on luotu. Olematonta ei voi kukaan
murhata.
Voiko pakanoiden lasten laita olla toisin kuin
sinun laitasi? Tuleeko heistäkin varttuessaan
vikapäitä Herran kuolemaan, siihen kuolemaan,
johon meitä on kastettu ? Onko Kristus
heidänkin tähtensä kärsinyt ?
Jos vastaamme, että ei, ei ole pakanoiden lasten
laita toisin kuin kristittyjen lasten, niin
silloin olemme myöntäneet todeksi Vapahtajan
todistuksen lapsen (äskensyntyneen) uskosta
Matt. 18:6. Siis käsillä on yhdessä perisynnin
kanssa myös Jeesuksen usko lapsessa, joka
Jeesuksessa Kristuksessa on luotu. Silloin
olemme myöntäneet, että myös pakanoista tulee
Kristuksen murhaajia varttuessaan. NIMITTÄIN olematonta ei voi murhata ! Mutta lapsella on
Jeesuksen todistus, ja ilman Häntä itseänsä ei
ole mitään uskoa. Missä on usko, ja Jeesuksen
todistus, siellä on myös Lasten Ystävä itse.
Mutta lapsi varttuu eikä pysy lapsena.
Hän ei voi palata lapsen uskoon. Sen takia
hänet on nopeasti kastettava Kristukseen.
Nikodeemus ei voi palata äitinsä kohtuun,
mutta Pyhässä Kasteessa läsnäolevaan
Kristukseen hän voi joka päivä palata
koko elämänsä ajan. Meidät on kastettu
Herran kuolemaan (Rm 6:4), jotta meillä
sen kuoleman kautta olisi uusi elämä.
Ei usko ole järjen tietämistä, tuntemista tai
näkemistä. Lapsen usko on salattu, yhtä
salattu kuin Herran Kristuksen totinen
läsnäolo Pyhässä Kasteessa. Mutta epäuskolle
ja jumalattomalle järjelle ei ole olemassa
sakramenttia.
Mutta juuri senpä tähden onkin käsketty kastaa,
jotta käsillä olisi Jeesuksen usko, ja Jeesuksen
todistus. Sillä niinkuin Room. 6:4 voimme
havaita, kasteessa on läsnä kaksi:
kastettava ja Kristus. Siinä meillä on
käsillä kaksi vanhurskautta. Vain toisessa
voi olla uusi elämä, ja läsnä se sama todistus,
jonka Vapahtaja antaa äskensyntyneestä.
SE SAMA, ja on vain yksi usko, se, josta
on Jeesuksen todistus (Matt. 18:6).
Sillä me puhumme Jeesuksen uskosta silloin
kun puhumme uskosta, puhumme uuden ihmisen
uskosta, emme "omasta" uskostamme, nimittäin
meidät on kastettu Kristukseen.
Ilm. 14:12, Kol. 1:27.
Tätä todistusta, Herraan Kristukseen palaamista,
julistetaan kuuleville korville, sillä on vain
yksi kaste, joka on Jeesuksessa Kristuksessa.
Kyllä kyllä! lapset voivatkin tulla mukaan!MUTTA! lapsiahan on monen ikäisiä ja siksi asiaa täytynee hieman enempi lähestyä. Lapsikaan EI VOI tulla uskoon ellei hän ole sen ikäinen jotta hän ymmärtää puhutun Jumalan SANAN!joka antaa ihmiselle uskon varmuuden ja Vanhurskauttaa kuulijan. Raamatun sana selittää tämän selkeästi!
- Joka uskoo ja kastetaan se pelastuu!!
Mainitsit sanojesi tueksi Matt 28 lukua !
Tuossa jakeessa onkin hieman "käännetty" tuo ajatusmuoto Vuoden 1938 olevassa Raamatussa.
Tästä edellinen käännös on oikeampi ja kuuluu näin: /Menkää siis ja OPETTAKAA kaikkea kansaa ja
kastakaa heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen./ Kuten varmaan jo huomasit niin ensin täytyy OPETTAA sanaa jotta ihmiset voisivat ymmärtää mistä on kysymys! ja kun se on tullut selväksi niin Raamattu kehoittaa menemään kasteelle / Tiedän että Ev,lut ja muissakin kirkko instituuttioissa vaalitaan n`s perisynti käsitettä,jonka takia VAUVAT pitää viedä kasteelle
perisynnin takia....Tuo käsite on ilm,syntynyt - 2 Moos 20:5 jakeen perusteella jossa on maininta tuosta perisynnistä /Jossa Jumala puhuu Moosekselle!/......olen kiivas Jumala,joka kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen,......!/ Yleensä "lukutaito" jotenkin loppuu tuossa kesken kun jaehan jatkuu vielä eteenpäin /... niille jotka vihaavat minua!
ja jae 6 pitää myös vielä lukea jotta tuon edelläolevan jakeen sisältö tulisi kokonaan ymmärretyksi!/ elikä jae 6. ...mutta teen laupeuden tuhansille jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni! Ja 5 Mooses 24:16 sanoo vielä / Älköön isiä rangaistako lapsien tähden ja älköön lapsia rangaistako isien tähden!.....
Ja tässä Uusitestamentti tulee vastaan..../sillä niin on Jumala mailmaa rakastanut että antoi ainokaisen poikansa ettei yksikään joka häneen uskoo,hukkuisi vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä./ Jeesus Ristillä TÄYTTI,SYNNIN JA KUOLEMAN LAIN! "Perisynti on kuollut jo vanhankin testamentin aikana mutta Jeesus ikäänkuin "sinetöi" tämänkin asian ja KAIKKI synnit!!! Raamatussa ei ole ainuttakaan VAUVA KASTETTA tukevaa kohtaa ja jaetta sillä VAUVAT ovat jo pois perisynnistä - YMMÄRRYS IKÄÄN ASTI!
Sehän voi olla jokaisella erilainen tuo heidän-"ymmärrys ikä"! Hän voi olle 8 ikäinen tai 10.? tai 13.?tai 15 ???Mikä se sitten onkaan,Mutta se kyllä tulee eteen! Kaste joka suoritetaan Kristuksen seuraajalle,suoritetaan VAIN ja AINOASTAAN sellaiselle joka tunnustaa Jeesuksen Vapahtajakseen! VAUVA ei sitä voi tehdä!!! Raamatussa ei myöskään ole n`s AIKUISKASTETTA . Raamattu tuntee "käsitteenä" USKOVILLE suoritettavan KASTEEN!sillä kuten olemme jo huomanneet uskovahan voi olla vaikka -8/10/13/15 tai jotain.......?!EI VAUVA!
Raamattu kuitenkin tuntee lukuisia kohtia kirjoituksissaan jotka kertovat juuri tuosta uskoon jo tulleille ihmisille suoritettavasta kasteesta. Esimerkiksi/ Apt 8:12-13 on jae joka kuuluu näin / Mutta kun he nyt uskoivat Filippusta,joka julisti Evankeliumia Jumalan
valtakunnasta ja Jeesuksen Kristuksen nimestä,niin he ottivat kasteen,sekä miehet että naiset!!/ja vielä toinen kohta samasta /Apt 19:3-6
kun hän tapasi Efeson uskovia / Millä kasteella te sitten olette kastetut? He vastasivat-Johanneksen kastella!-jae4.Niin Paavali sanoi>>Johanners kastoi parannuksen kasteella,kehoittaen kansaa uskomaan häneen,joka oli tuleva hänen jälkeensä,se on Jeesukseen!
Tässä edellä olevissa sanan kohdissa käy nämä asiat selville mielestäni aivan selvästi JOS haluaa lukea sanaa VILPITTÖMÄSTI ja tunnustaa itselleen olleensa asoista hieman epätietoinen ja HALUAA saada asiasta rehelliseti selvän.
KIRKKOJEN piirissä on sellaisia toimintoja ja käytäntöjä joita EI LÖYDY Raamatun kirjoituksista lainkaan!!!
"Opinkiihkossa" EI OLE jäänyt mitään huomioimatta,
sillä kuten jo edellä tuli kait selväksi VAUVOJA EI KASTETA vaan heidät Jeesus siunasi laskien kätensä heidän päällensä./Mark 10:15-16...
/Totisesti minä sanon teille:joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi,se ei pääse sinne sisälle.../jae16..Ja hän otti heitä syliinsä,pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä! Ymmärrän että tuo kirkollinen toimitus on hyvinkin "kaunis" ja sykähdyttävä MUTTA se on KIRKOLLINEN "Kristityksi" tekemisen tapa,joka ei totisesti ole Raamatullinen toimenpide!!!
Kuvittele! Suomen viina kapakat ja avionrikkojat,
huorintekijät,ja varkaat joita vankilat ovat "pullollaan" ovat valtaosaisesti KIRKON suorittaman rituaalin saattelemana nimikkeeltään "kristittyjä" ihmisiä joille kirkko on suorittanut "päänkastelun" jonka yhteydessä nimikin sitten on vauvalle annettu.
Luin tuon kirjoituksen jota sinä mainitset "ovelasti" kirjoitetun. Siinä ei ollut mitään "ovelaa" vaan aivan puhdas Raamatun ilmoitus näistä asioista jos vain ITSE on rehellinen Jumalan sanan edessä. Heitä pois kaikki "ennakkoasenteesi" ja tutusti ajatuksella Raamatun ilmoitukseen näissä kaste kysymyksissä.
Siunaavia lukuhetkiä !
Oikein nautin lukea tekstiä, jonka kirjoittajalla oli selvät perusteet.
Vaikken olekaan ihan samaa mieltä kaikesta (lähes kuitenkin), oli ilo lukea selviä perusteluja HUOM. EI OPITTUJA.
Tällä lailla pitää kirjoittaa.
Siis selvät raamatulliset perusteet; ei luuloja taikka selviä oppirakennelmia.
Missä kohtaa Raamatussa kielletään
Kristuksen läsnäolo Pyhässä Kasteessa?
Keskustelun avaaja kieltää sen, ja myöntää
vain oman läsnäolonsa siinä.
Esimerkiksi Paavali ei kieltänyt Kristuksen
läsnäoloa kasteessa, ks. vaikkapa Room. 6:4.
Kiellätkö sinä sen, vai sanotko, että Hän
on siinä läsnä samalla tavalla kuin kivissä
ja kannoissa, puissa ja pensaissa, ja kaikessa
luodussa ? Läsnä vain sillä tavalla ?
sehän on hyvä. jos "uskoon tullut" ajattelee
niin, että Herra Kristus on läsnä oleva
Pyhässä Kasteessa yhtäaikaa Kristuksen
kanssa (Room. 6:4). Kummassa noista kahdesta
läsnä olevasta on kaikki usko, kaikki toivo,
kaikki rakkaus ? Kummassa on uusi elämä ?
Kumpi on valehtelija, ja kumpi on Totuus ?
sehän on hyvä, jos "uskoon tullut" ajattelee
niin, että Herra Kristus on läsnä oleva
Pyhässä Kasteessa yhtäaikaa "uskoon tulleen"
kanssa (Room. 6:4). KUMMASSA noista kahdesta
läsnä olevasta on kaikki usko, kaikki toivo,
kaikki rakkaus ? Siis KAIKKI. Kummassa on uusi
elämä ? Kummassa ?
Kumpi on valehtelija, ja kumpi on Totuus ?
Mitä siis tarkoittaa usko? Jos se tarkoittaa
"lujaa luottamusta", niin kuin Paavali sanookin,
niin kuinka luja se on, jotta se olisi riittävän
luja ? Paavalihan on tuon asian selittänytkin.