Ihmisen pääelinkeino on syöminen. Sanonta on niin tosi ja viisas, että sen tulee olla yhteiskunnan elinkeinorakenteen perusta. Jos tämä totuus hämärtyy, joudumme tuuliajolle, jossa raha ja kansainvälinen keinottelu määrää suunnan ja pyörittää kompassia vailla minkäänlaista kosketusta biologiseen todellisuuteen. Globaalissa markkinataloudessa ravinnon tuottaminen on keskittynyt suurteollisuudeksi, joka muuttaa maatalouden elinehdot ja vaikuttaa niin ihmisten kuin eläintenkin asemaan koko biosfäärissä.
Ravinnon tuottamisen tulee perustua ekologisesti kestävään maatalouteen, kotitarveviljelyyn sekä keräilyyn, metsästykseen ja kalastukseen. Nämä tavoitteet eivät ole romantisoitua utopiaa, sillä nykyisessäkin, luonnosta etääntyneessä kulttuurissamme, puutarhanviljely, sienestys, marjastus ja kalastus edustavat varsin merkittävää osaa monen ihmisen ravinnon hankkimisessa. Tällainen omakohtainen luonnontalous on nykyisin määritelty harrastukseksi tai mielen virkistykseksi, mutta se osoittaa myös, että sisimmissään ihminen haluaa elää omavaraisesti ja luonnonmukaisesti.
Ihmisen tulee mahdollisimman paljon pysyttäytyä kasvispohjaisessa ruokavaliossa, sillä se on eettisesti, ekologisesti ja terveydellisesti paras vaihtoehto. Myös luonnonkala on ekologisesti ja terveydellisesti edullinen ravintoaine.
Maatalouden päätehtävänä on ylläpitää paikallista omavaraisuutta ja taata puhtaiden perusravintoaineiden saanti. Luonnon moninaiskäyttö ekologista tasapainoa vaarantamatta antaa ihmiselle mielekästä työtä. Maatalouden tuotantokyky turvataan vain biologisin ja työvaltaisin menetelmin. Uuden biotekniikan tulee palvella paikallistaloutta ja sen luonnottomat muodot, kuten geenimanipulaatio, on kiellettävä ja samalla huolehdittava siitä, ettei maahan tuoda geenimanipuloituja elintarvikkeita.
Vaikka luonnonmukaisessa kulttuurissa ravinto onkin pääasiassa kasvis- ja kalavoittoista, on syytä ylläpitää myös pienimuotoista karjanhoitoa jo peltojen lannoituksenkin vuoksi. Suomen luonnon monimuotoisuus perustuu vanhakantaisen maatalouskulttuurin luomiin ympäristöihin. Nykyisin Suomessa uhanalaisiksi luokitelluista eliölajeista huomattava osa edustaa laidun-, niitty- ja hakamaaympäristön seuralaislajistoa. Sen vuoksi riittävän laajamittainen karjatalouden ylläpito on tärkeää. Se palvelisi ensisijassa maidon ja villan tuotantoa sekä toissijaisesti lihantuotantoa. Karjanhoidossa ei saa harjoittaa massatuotantoa, vaan eläimiä tulee kohdella yksilöinä. Ihmisen tulee kunnioittaa eläimiä ja olla loukkaamatta niiden lajiominaisuuksia sekä biologista arvokkuutta.
Maataloudessa, niin kuin kaikessa luonnonkäytössä, ihmisen tulee ottaa huomioon biosfäärin ravinto- ja energiaketjujen jatkuvuus ja eliölajien moninaisuus. Ihmisen on opittava elämään luonnossa luonnonympäristönsä ehdoilla.
Ravinnon tuottamisen tulee perustua ekologisesti kestävään maatalouteen, kotitarveviljelyyn sekä keräilyyn, metsästykseen ja kalastukseen. Nämä tavoitteet eivät ole romantisoitua utopiaa, sillä nykyisessäkin, luonnosta etääntyneessä kulttuurissamme, puutarhanviljely, sienestys, marjastus ja kalastus edustavat varsin merkittävää osaa monen ihmisen ravinnon hankkimisessa. Tällainen omakohtainen luonnontalous on nykyisin määritelty harrastukseksi tai mielen virkistykseksi, mutta se osoittaa myös, että sisimmissään ihminen haluaa elää omavaraisesti ja luonnonmukaisesti.
Ihmisen tulee mahdollisimman paljon pysyttäytyä kasvispohjaisessa ruokavaliossa, sillä se on eettisesti, ekologisesti ja terveydellisesti paras vaihtoehto. Myös luonnonkala on ekologisesti ja terveydellisesti edullinen ravintoaine.
Maatalouden päätehtävänä on ylläpitää paikallista omavaraisuutta ja taata puhtaiden perusravintoaineiden saanti. Luonnon moninaiskäyttö ekologista tasapainoa vaarantamatta antaa ihmiselle mielekästä työtä. Maatalouden tuotantokyky turvataan vain biologisin ja työvaltaisin menetelmin. Uuden biotekniikan tulee palvella paikallistaloutta ja sen luonnottomat muodot, kuten geenimanipulaatio, on kiellettävä ja samalla huolehdittava siitä, ettei maahan tuoda geenimanipuloituja elintarvikkeita.
Vaikka luonnonmukaisessa kulttuurissa ravinto onkin pääasiassa kasvis- ja kalavoittoista, on syytä ylläpitää myös pienimuotoista karjanhoitoa jo peltojen lannoituksenkin vuoksi. Suomen luonnon monimuotoisuus perustuu vanhakantaisen maatalouskulttuurin luomiin ympäristöihin. Nykyisin Suomessa uhanalaisiksi luokitelluista eliölajeista huomattava osa edustaa laidun-, niitty- ja hakamaaympäristön seuralaislajistoa. Sen vuoksi riittävän laajamittainen karjatalouden ylläpito on tärkeää. Se palvelisi ensisijassa maidon ja villan tuotantoa sekä toissijaisesti lihantuotantoa. Karjanhoidossa ei saa harjoittaa massatuotantoa, vaan eläimiä tulee kohdella yksilöinä. Ihmisen tulee kunnioittaa eläimiä ja olla loukkaamatta niiden lajiominaisuuksia sekä biologista arvokkuutta.
Maataloudessa, niin kuin kaikessa luonnonkäytössä, ihmisen tulee ottaa huomioon biosfäärin ravinto- ja energiaketjujen jatkuvuus ja eliölajien moninaisuus. Ihmisen on opittava elämään luonnossa luonnonympäristönsä ehdoilla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
EU:n uusi ruokadirektiivi käskee heittämään ruoat roskiin. Mikäli esim. kouluruoka on ollut tarjolla yli 2 tuntia, sitä ei saa enää antaa eteenpäin, vaan se on heitettävä roskiin. Ennen tätä koulun työntekijät saivat ostaa ylimääräistä kouluruokaa, ruokaa voitiin antaa köyhille, ruokaa voitiin antaa eläimille...
Samaan aikaan, kun EU jälleen käskee heittämään rahaa roskiin, sitä kerätään lisää jaettavaksi miljoonia esim. "köyhille" muslimeille, jotka jo muutenkin pyörittävät Eurooppaa...
Olemme täysin yksimieliset sekä kasvin- että eläintuotannossa. Kuten toisesta viesistä tulee esiin, "Brysselin herrat" eivät suosi kierrätystä, niin auttamisena kuin kompostointinakaan, vaan käskee heittää sekajätteisiin, mikä ei ole puolestaan kestävää kehitystä luomun tapaan.
Suosin myös vanhanajan "sekaviljelyä", jossa fosfori ei liukene läheskään yhtä helposti vesistöön ja typpeä on kaikista maakerroksista saatavissa riittävästi toisin kuin normaalissa "yhden kasvin viljelyssä" lohkoa kohti.