...

kyllä,miksi niin?En unohda tietysti minäkin mitään,lukuottamatta viimeisija lauseita,joissa puuttui inhimmilisyys,sekä ajatteleminen toisesta ihmisestä,sen murskaminen tyhjaksi ja niin poispäin.

Olen aina pitänyt itseäni hyvänä puhujana. Nyt minulla ei ole enää sanoja. Pää on tyhjää täynnä. Sydän itkee ja mieli on maassa.

Minä luulin, että vihdoin minulla olisi jotakin jonka vuoksi jatkaa matkaa, jotain jonka vuoksi rakentaa tulevaisuutta, ja puhaltaa uutta päin elämässäni. Hän on ajatuksissani aina ja kaikkialla.

Rakkauskaan ei aina riitä. Tiedän hänen välittävän minusta kovasti, mutta tilanne on niin vaikea ja mahdoton, että hänen on kai paljon helpompaa antaa periksi.

Olen liian vahva, painostan puhumaan jne... mitään en ole tarkoittanut, tehnyt tietoisesti. Tunnen itseni niin julmaksi, huonoksi ja tarpeettomaksi. Ennenkaikkea yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Eilen mietin mitä minulla on... Löysin kai paljonkin syitä miksi olla olemassa, mutta en osaa työntää syrjään sitä tunnetta minkä koin hänen ollessa lähelläni, kun nauroimme, itkimme. Nyt jäljellä on vain tyhjyys...

Olen iloinen siitä, että hän jatkaa elämäänsä, ja että hänen on hyvä. Se riittää minulle. Mutta samalla minussa asuu pieni kiukkuinen ihminen, joka kokee olevansa jätetty ja petetty, vaikkei niin oikeastaan olekkaan. Tiedän ettei hän tahtonut rikkoa minua. Mutta tiedän myös ettei hän aavistakkaan kuinka paha minun nyt on olla.

Kun illalla makasin vuoteessani ja tuijotin kattoon, näin koko kolmikymmenvuotisen elämäni silmieni edessä. Kaikki haaveet ja unelmat joita olin viimeisinä kuukausina päässäni rakentanut romuttuivat pölyksi silmieni edessä. Oli olo kuin tukehtuisin.

Roikun kiinni kulisseissa, pidän elämäni näyttämöä pystyssä kaksin käsin, ja sisälläni pieni tyttö parkuu maailman pahuutta. Miten tarpeettomaksi voikaan hetkessä itsensä tuntea.

Nyt jätän nämä palstat, ja poistun. Antakaa anteeksi synkeyteni, mutta koetan jaksaa toivoa, että minullekkin ehkä vielä joskus suodaan hänen kaltaisensa ihminen. Ihminen joka on minun puolikkaani.

Pitäkää huolta !

vain sinun kirjoitti:

Olen aina pitänyt itseäni hyvänä puhujana. Nyt minulla ei ole enää sanoja. Pää on tyhjää täynnä. Sydän itkee ja mieli on maassa.

Minä luulin, että vihdoin minulla olisi jotakin jonka vuoksi jatkaa matkaa, jotain jonka vuoksi rakentaa tulevaisuutta, ja puhaltaa uutta päin elämässäni. Hän on ajatuksissani aina ja kaikkialla.

Rakkauskaan ei aina riitä. Tiedän hänen välittävän minusta kovasti, mutta tilanne on niin vaikea ja mahdoton, että hänen on kai paljon helpompaa antaa periksi.

Olen liian vahva, painostan puhumaan jne... mitään en ole tarkoittanut, tehnyt tietoisesti. Tunnen itseni niin julmaksi, huonoksi ja tarpeettomaksi. Ennenkaikkea yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Eilen mietin mitä minulla on... Löysin kai paljonkin syitä miksi olla olemassa, mutta en osaa työntää syrjään sitä tunnetta minkä koin hänen ollessa lähelläni, kun nauroimme, itkimme. Nyt jäljellä on vain tyhjyys...

Olen iloinen siitä, että hän jatkaa elämäänsä, ja että hänen on hyvä. Se riittää minulle. Mutta samalla minussa asuu pieni kiukkuinen ihminen, joka kokee olevansa jätetty ja petetty, vaikkei niin oikeastaan olekkaan. Tiedän ettei hän tahtonut rikkoa minua. Mutta tiedän myös ettei hän aavistakkaan kuinka paha minun nyt on olla.

Kun illalla makasin vuoteessani ja tuijotin kattoon, näin koko kolmikymmenvuotisen elämäni silmieni edessä. Kaikki haaveet ja unelmat joita olin viimeisinä kuukausina päässäni rakentanut romuttuivat pölyksi silmieni edessä. Oli olo kuin tukehtuisin.

Roikun kiinni kulisseissa, pidän elämäni näyttämöä pystyssä kaksin käsin, ja sisälläni pieni tyttö parkuu maailman pahuutta. Miten tarpeettomaksi voikaan hetkessä itsensä tuntea.

Nyt jätän nämä palstat, ja poistun. Antakaa anteeksi synkeyteni, mutta koetan jaksaa toivoa, että minullekkin ehkä vielä joskus suodaan hänen kaltaisensa ihminen. Ihminen joka on minun puolikkaani.

Pitäkää huolta !

Ei se käy...ei noin vain.