Pilkkopimeä, piripinta

...en osaa nyt sanoa mitään.

Mutta "pilkkopimeästä" kyllä jotakin: sana tulee suomen sanasta "pilkka" joka tarkoittaa puuhun veistämällä tehtyä vaaleaa merkkiä. "pilkko-" on "pilkka"-sanan yhdyssanamuoto aivan samoin kuin esimerkiksi jalka-sanasta tulee jalko- (esimerkiksi "jalkopää").

Muinoin kun on jouduttu kulkemaan tiettömillä taipaleilla metsien halki kulkevia polkuja pitkin, on kulkureitit merkitty veistämällä pienellä kirveellä merkkejä polun varrella kasvaviin puihin, ns. pilkkoja.

Tarkoitukseen on käytetty pientä kevyttekoista kirvestä, josta ei ole juuri muuhun työhön ollut, ns. PILKKAkirvestä.

Kun sitten joskus pilvisinä syysöinä on ollut niin pimeää, että vain nuo puihin merkityt _pilkat_ eli merkit ovat heikosti kulkijan silmiin siintäneet, on alettu sanoa, että on PILKKOpimeää [ts. niin pimeää, että polustakin vain pilkat näkyvät].

Samaa perua on sanonta "pilkka osuu omaan nilkkaan" ja myös "pilkata" - alkujaan 'merkitä pilkoilla'.

--

Jotkin piripintaan-tyyppisistä sanoista saattavat sisältää alkuosanaan jonkin merkityksellisen sanan, usein perusmuodosta poikkeavassa yhdyssanamuodossa. Valtaosa niistä on kuitenkin eräänlaisen leikittelyn tulosta, jossa sanaa vahvistetaan etuliitteellä, joka äänteellisesti muistuttaa sanaa. Näin on syntynyt monia alkusointuisia ilmauksia - putipuhdas, supisuomalainen, typötyhjä. Alkuosalla ei ole itsenäistä merkitystä. (Esimerkiksi "supi" on kyllä suomen sana, mutta tällä eläintä tarkoittavalla sanalla ei ole tekemistä sanan "supisuomalainen" kanssa.)

Tämän ilmiön taustalla taas on yksinkertaisempi ilmiö, jossa sanaa vahvistetaan toistamalla se sellaisenaan. Hupaisaa on, että tällainen yksinkertainen toisto on palannut kieleen ja sitä käytetään osoittamaan, että tarkoitetaan aitoa, varsinaista, alkuperäistä asiaa: esim. "kirjakirja" on oikea kirja vastakohtana esimerkiksi ns. sähköiselle kirjalle.